tag:blogger.com,1999:blog-59034630577011368762024-03-05T13:47:34.824+02:00LeideilyäMaarithttp://www.blogger.com/profile/00581293340376283353noreply@blogger.comBlogger322125tag:blogger.com,1999:blog-5903463057701136876.post-72227661445517293642020-01-09T16:43:00.001+02:002020-01-09T16:43:57.822+02:00Minun syksyni(Alunperin julkaistu 25.10.2019)<br />
<br />
Minun syksyni on ollut kaunis. Niin kaunis kuin syksy vain voi olla. Täynnä värejä ja lämmintä valoa. Maustettuna hippusella melankoliaa, epävarmuuden tuskaa ja kaipauksen katsetta. Olen pukenut itseni usein keltaiseen ja viininpunaiseen. Sävy sävyyn luonnon kanssa. Kuunnellut paljon musiikkia, joka on soinut samalla taajuudella tuntojeni kanssa. Olen istahtanut itse välillä pianon ääreen - kun ompelulta olen malttanut. Nauranut ystävien, tuskastunut ranskan verbien kanssa.<br />
<br />
Ja sitten olen tehnyt tätä: kirjoittanut. Intuitiivisesti vihkoon, asiantuntevasti blogiin, lyhyitä mietteitä Instagramiin, mielessäni kirjaan. Kirjoittanut niin, etten voi olla ajattelematta ja kummastelematta, mikä sen roolin pitäisi elämässäni olla.<br />
<br />
<figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-308" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2019/10/IMG_51281-1-1024x768.jpg" width="640" /></figure>Jos valitsisin syksyäni kuvaamaan yhden sanan, se olisi luovuus. Tarve tuoda tunteeni ja ajatukseni näkyväksi on ollut niin kova, että välillä se on sattunut. Tehnyt kipeää. Sen edessä tuntee jopa voimattomuutta, koska mitkään sanat eivät yksin riitä kuvamaan kaikkia sävyjä sisimmässäni ja elämässäni. Vaikka kuinka kuvaisin, en saa talletettua niitä kameran linssille. Niin on hyvä, sanoo järkeni. "<em>Suojaa haavoittuvin ytimesi,</em>" se kuiskaa ottaessaan minua kädestä ja kuljettaen uusien ideoiden äärelle.<br />
<br />
Hallinnan tunne on jotain, jota olen kauan kaivannut. Se on mahdollistunut jonkinlaisen mielen tasapainon myötä. Hallinta vaikeuttaa pelkoa nostamasta päätään. Se keskustelee sujuvasti kaikkien tunteiden kanssa. Häpeän ja riittämättömyydenkin. Se vapauttaa hymyilemään. Se kuivaa kyyneleet. Vähitellen oppii näkemään, että jokaisessa tunteessa on jotain hyvää. Niissäkin, jotka hetkellisesti ajavat syöksykierteeseen.<br />
<figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-310" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2019/10/IMG_51871-1024x768.jpg" width="640" /></figure><figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-316" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2019/10/IMG_5407-1024x768.jpg" width="640" /></figure>Niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin: maailma ympärillä avautuu läsnäolossa itsensä kanssa. Samaan aikaan kun yhteys itseensä ja sisimpäänsä vahvistuu, aistit avautuvat kaikelle ulkoiselle. Sitä näkeekin vivahteet ja välkkeet. Kuulee kuiskaukset. Voi lähes tuntea, miten maailma keskustelee itsensä kanssa. Siinä jutustellessa omat arvot, itselle tärkeät asiat selkiytyvät. Oma näkemys siitä, mikä on merkityksellistä vahvistuu. Ja sen muun voi asettaa harmaan harson taakse: se on olemassa, mutta se ei tarvitse minua juuri nyt. Sen myötä tuntuu, että aika ei koskaan lopu. Elämä on hyvällä tavalla täyttä ja täynnä.<br />
<br />
Ja se tuntuu niin omalta, kuin tällä hetkellä uskaltaa toivoa.<br />
<figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-311" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2019/10/IMG_5330-Muokattu-1024x768.jpg" width="640" /></figure><figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-312" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2019/10/IMG_51121-1024x768.jpg" width="640" /></figure>Siitä huolimatta, että huolet odottavat audienssia. Ovat yrittäneet varata aikaa jo tovin. Elämän realiteetit pakottavat alas pilvilinnoista, heräämään todellisuuteen. Epävarmuus saa säntäilemään edestakaisin käytävää, joka ei tunnu loppuvan koskaan. Masennuskin muistuttaa, ettei se ole vielä mennyt. Tuossa pihalla pitää leiriään ja tarkkailee, odottaa mahdollisuutensa vielä saapuvan. Maailman ankaruus napsauttaa tasaisin väliajoin sormiaan kuljettaen pois hyvän olon vaivuttamasta hyponoosista.<br />
<br />
Ensimmäistä kertaa pitkään pitkään aikaan minulla on olo, että pärjään. Että ehkä jossain vähitellen herää toivo. Syksyn lämmin valo voi jäädä, vaikka ulkona pimeys syvenee. Käpertyessäni nauttimaan siitä viltin alle, otan jälleen yhteyden sisimpääni. Koska siellä asustaa voimani ja herkkä vahvuuteni. Se, joka tekee minusta minut. Joka lopulta määrittää, mikä täällä merkitsee. Tarvitsen sitä. Ydintäni. Ja se tarvitsee minua. Elämäni paras win-win.Maarithttp://www.blogger.com/profile/00581293340376283353noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5903463057701136876.post-30501347576236851892020-01-09T16:41:00.000+02:002020-01-09T16:41:25.604+02:00MInä tunnen(Alunperin julkaistu 14.8.2019)<br />
<br />
Ihanaa. Se alkaa vähitellen mennä pois. Kesä. Se ei ole kaikille elämän kohokohta. Minullekaan. Se on jo pitkään ollut enemmänkin taistelua ahdistuksen, pelkotilojen, yksinäisyyden, hyväksytyksi tulemisen ja riittämättömyyden tunteiden kanssa. Ne kaikki iloitsevat kuvat ympärillä maistuvista jäätelöistä, poreilevista skumpista ja matkakohteista vain vahvistavat noita tunteita. Vaikka en halua myöskään muiden iloa pilata. Jokaiselle sallittakoot omansa. Siksi haluaisin toisinaan laittaa säkin päähän ja nukahtaa, kunnes syksy antaa ensimmäisiä merkkejään.<br />
<br />
Siitä minä pidän. Syksystä ja sen mukanaan tuomasta muutoksesta.<br />
<figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-291" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2019/08/IMG_4608-Muokattu-1024x768.jpg" width="640" /></figure>Kyllä minä yritän. Joka kesä. Asennoitua toisin. Korjata uskomuksiani. Etsiä paikkoja, joissa on helpompi olla. Sellainen kuin lähes yksityinen uimaranta lähellä kotoa, jossa meren voima voitelee. Tai ystävien seura keskikesää juhlittaessa. Mutta... Assosioituneet tunteet ja muistikuvat ovat tiukassa ja vahvassa. Siksi niiden vaikutusta täytyy keinotekoisesti hallita. Ettei menisi ihan itkuksi. Laittaa harmaa harso kaiken päälle. Myös sen, joka voisi tuottaa hyvää oloa ja mieltä, luoda olotiloja luovuudesta ja inspiraatiosta.<br />
<br />
Kun on riittävän kauan piilottanut keinotekoisuuden harson alle sekä ikävät että ihanat tunteet, tulee päivä, kun huomaakin, että asioilla on väliä. Sisimpäni antoi jo hetki sitten siitä vinkkiä. Paikassa, jossa en odottanut niin tapahtuvan. Ystävien kesäkodilla, omenapuiden tarhassa. Olen siellä käynyt monesti, mutta nyt näin sen - tai heidät. Täti Ruskean, Vihreän ja Sinipunaisen. Yhdessä Austinin nuorten leidien ja Mr. Darcyn, tottakai. Levittelemässä valmiiksi valkoisia pöytäliinojaan perhedinneriä varten romanttisen komedian elokuvan loppukohtaukseen. Jonka esipuhetta Toscanan viinitiloilla juuri kuvataan. Siinä hetkessä kuulin puheensorinan, naurun ja läskibasson. Näin tanssikoreografiat pimenevässä yössä.<br />
<br />
Joskus pieni hetki voi olla enemmän kuin uskaltaa toivoa.<br />
<figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-292" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2019/08/IMG_4427-Muokattu-1024x768.jpg" width="640" /></figure><figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-293" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2019/08/IMG_4426-Muokattu-1024x768.jpg" width="640" /></figure>Kun sitten avaan suosikkikukkakauppani oven ajatellen, että<em> "jos nyt pari neilikkaa"</em>, avaan oven myös johonkin muuhun. Mieleeni, sisimpääni. Katselen ympärilleni kuin Liisa Ihmemaassa, haukon henkeäni kukkien kauneuden keskellä. Keltaista, oranssia, vihreää. Kullan sävyisiä oksia. Puunoksilla roikkuvia pieniä maljakoita. Päädyn muutamaan auringonkukkaan ja kävelen ne kainalossa takaisin työhuoneelleni. Hymyillen. Miten hyvältä se pieni avonainen paketti tuntuukaan, vaikka valuttaa mekolle vettä. Sillä hetkellä mietin, että jokin voisi olla jälleen toisin.<br />
<figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-294" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2019/08/IMG_4591-1024x768.jpg" width="640" /></figure>Olen näillä teillä kulkenut jo kauan. Jotkut tunnen niin, että tiedän metrilleen, miten pitkä on sen suora ja mutka. Missä pitää varoa kuoppaa tai silmille räpsähtävää oksaa. Niillä teillä olen tänäkin kesänä kulkenut usein. Koska liikunta auttaa mieleen, sanovat. Kaksi-kolme kertaa viikossa. Mutta nyt vasta näen sen kaiken ympärilläni olevan. Luonnon kauneuden ja vihreyden. Vinkit tulevan syksyn väripaletista. Tunnen valon, kun se siivilöityy milloin mistäkin. Näen kultaa meriheinän tähkissä.<br />
<br />
Luonnon satumaailma keskellä kaupunkia.<br />
<figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-295" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2019/08/IMG_4611-Muokattu-1024x768.jpg" width="640" /></figure><figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-298" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2019/08/IMG_4620-Muokattu-1024x768.jpg" width="640" /></figure>Ja minun tekee mieli kuvata se kaikki, koskettaa sitä. Minusta tuntuu, että olen enemmän elossa kuin pitkään aikaan. Ymmärrän, että tämä on tärkeää. Että tunnen. Että vesipostiin heijastuvien lehtien varjon tanssi liikuttaa. Pyyhin lämpöisiä onnen kyyneleitä poskiltani. Ja se juuri tuntuu paljon tärkeämmältä kuin suoriutuminen. Paremmaksi tuleminen. Saavuttaminen. Paperin kääntäminen.<br />
<figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-299" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2019/08/IMG_4625-Muokattu-1024x768.jpg" width="640" /></figure><!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:image {"id":291} -->
<!-- /wp:image -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:image {"id":292} -->
<!-- /wp:image -->
<!-- wp:image {"id":293} -->
<!-- /wp:image -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:image {"id":294} -->
<!-- /wp:image -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:image {"id":295} -->
<!-- /wp:image -->
<!-- wp:image {"id":298} -->
<!-- /wp:image -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:image {"id":299} -->
<!-- /wp:image -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph --><br />
Kiitos tästä päivästä, jos huomenna tämä kaikki on jo taas mennyt. Muistan kyllä sinut, inspiraatio. Tämän voimalla jaksan ainakin hetken, jos toisen. Mutta jos olet vielä täällä, en ehkä saa sinusta kylliksi. Leikitäänkö?Maarithttp://www.blogger.com/profile/00581293340376283353noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5903463057701136876.post-21871971945468537162020-01-09T16:38:00.000+02:002020-01-09T16:38:31.357+02:00Pedantti, perfektionisti vai parempaan pyrkivä?(Alunperin julkaistu 1.4.2019)<br />
<br />
Kuulen hyvin usein <em>"no mutku sä olet tuollainen perfektionisti." </em>Harvoin tunnistan kuvauksesta itseni. Varsinkaan silloin, kun katselen sotkuista kotiani ja muistan kaikki rästiin jääneet asiat. Senkin olen huomannut, etten pidä kyseistä lausetta kovin positiivisena. Se tuntuu aina sisältävän piiloviestin: <em>"Entäs jos vähän alentaisit itseäsi?" </em>Vaikka kuinka yritän suhtautua lauseeseen milloin huumorilla ja milloin arvottomana toteamuksena, sen jälkeen minulla on olo: <em>"Teen niin tai näin, aina menee väärinpäin. En taaskaan osaa elää tätä elämää oikein..."</em><br />
<br />
Koska olen nyt sallinut itselleni ottaa hieman sosiologisempaa otetta ajatteluuni, olen myös sallinut itselleni ryhtyä jälleen termien viilaajaksi. Sosiologialle (ehkä myös muille tieteenaloille) on ominaista vähän muuttaa termiä ja kas, sehän muuttuukin ihan toiseksi. Myönnän, että joskus tuntuu siltä, että yritettäisiin väen väkisin löytää ilmiöistä eroja, joita ei päälle päin näy olevan olemassa. Mutta on. Merkittäviä eroja. Onnea teille kaikille lukijoilleni - tälle ei nimittäin hetkessä tule loppua!<br />
<br />
Minäkö muka musta-valkoinen? :D<br />
<figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-275" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2019/04/IMG_1768-1024x768.jpg" width="640" /></figure>Olen viime aikoina törmännyt hyvin monissa teksteissä ja keskusteluissa perfektionismiin. Sen lisäksi, että olen kuullut jälleen - enemmän tai vähemmän kannustavia - kommentteja omasta tavastani jäädä toisinaan hiomaan yksityiskohtia. Niistä huolimatta en koskaan ole pitänyt itseäni perfektionistina. Enemmänkin olen opetellut ottamaan täydellisyyteen pyrkimisen suojaviitan tilanteissa, joihin liittyy paljon negatiivisia, sisäisiä kokemuksia ja tuntemuksia. Pelkoja. Se yleisin on, että tulee sanomista. Eli se, mitä ikinä teenkään, ei riitä. Syistä, jotka ovat erityisen henkilökohtaisia, tuo <em>"että tulee sanomista"</em> on minulle erityisen vaikea juttu. Se johtaa ennakoivaan käyttäytymiseen, jossa yritän tehdä kaiken niin, ettei tule. Se myös tarkoittaa sitä, että yritän jo ennalta huomioida kaikki mahdolliset näkökulmat, jotka tilanteeseen saattavat vaikuttaa. Tilkitä jokaisen mahdollisen kulman. Ulospäin se näyttää perfektionismilta. Minulle se on suojautumista. Hyvin haastavaa ja kuormittavaa, jopa uuvuttavaa sellaista.<br />
<br />
Mitä enemmän aiheesta luen ja pohdin, sitä vahvemmin minusta tuntuu siltä, että perfektionismi ei ole millään tavalla hyvä juttu. Pyydän anteeksi niiltä, joita kohtaan olen itse termiä käyttänyt. Joskus nuorena varmasti toivoin olevani perfektionisti. Eli ihailin heitä, jotka olivat. Pyrkinkin siihen. Nyt myös omassa puheessani perfektionismi-termiin sisältyy ajatus:<em> "Hellitä vähän, vähempikin riittäisi."</em><br />
<figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-276" height="640" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2019/04/d5fee4b8-526d-4f7b-928e-5c7f26848c6f-768x1024.jpg" width="479" /></figure>Vai onko nuoruuden ihailun kohteena sittenkin ollut kyse pedanttiudesta? Sivistyssanakirjan mukaan pedantti merkitsee turhantarkkaa, pikkumaista saivartelijaa. Heh, juuri sellainen taidan nyt olla! Siitä huolimatta voisin hyvin laajentaa termiä niin, että kyse on halusta viimeistellä jo viimeisteltyä. Tehdä sitä, mihin usein viitataan sanalla perfektionisti. (Samaisen sivistyssanakirjan mukaan perfektionisti = täydellisyyden pikkutarkka tavoittelija.)<br />
<br />
Luulen, että me kaikki olemme jossain asiassa pendantteja. Toisilla niitä aihealueita on useita. Toisilla vain muutamia. Kyse on jatkumosta tietyssä kontekstissä: emme voi sanoa, että joko olemme tai emme ole pedantteja. Olemme usein jossain siinä välissä.<br />
<br />
Tiedostan, että minusta tulee toisinaan turhantarkka. Edes itse en ole löytänyt logiikkaa, milloin. Sivellin kädessä vaihtuu lennossa isosta pieneen ja takaisin. Toisinaan myös saman asiakokonaisuuden sisällä. Hyvä esimerkki on ompelu. Minua saattaa jäädä suuresti harmittamaan, jos tiedän, että taskun sisäpussiin on jäänyt vekki. Siis näkymättömiin. Mutta vieläkään en jaksa opetella tekemään oikein piilovetoketjun päättelyä, vaikka se näkyy. (Olen kyllä kehittänyt oman tavan sen tehdä, jonka myötä lopputulos näyttää ulospäin hyvältä, mutta ei täytä ompelijoiden kriteereitä.) Kun haluan alleviivata kirjaa, en voi ajatellakaan muita keinoja kuin lyijykynäalleviivaukset viivoittimen kera. Mutta voin samaan aikaan kirjoittaa muistiinpanoja kirjan marginaalit täyteen sikin sokin ilman minkäänlaista järjestystä. Somistuksia tehdessäni pedanttiuteni laukeaa usein täyteen laajuuteen siitä huolimatta, että tiedostan hyvin, ettei yksi teipinpalanen väärässä paikassa näy mihinkään tuhansien neliöiden kauppakeskuksissa.<br />
<figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-278" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2019/04/IMG_1767-1024x768.jpg" width="640" /></figure>Olin sitten perfektionisti tai pedantti, on yksi asia, joka saa minut "luopumaan" tarpeestani viilata pilkkua: kun aika loppuu. Syystä tai toisesta en jää juuri koskaan harmittelemaan sitä, että aika loppui kesken. Saatan kyllä tuntea viime hetkillä kovaakin stressiä ja ahdistua. Yrittää viime sekunneille asti kaikkeni. Mutta kun aika loppuu, se loppuu. Deadlineja ei kovin helposti ylitetä. Perfektionismia, pedanttisuutta vai vielä jotain muuta? Hyvin harvoin jään harmittelemaan sitä, että ei ehtinyt tehdä jotain. Ehkä itsekin ymmärrän, että se, mikä jäi tekemättä, olisi ollut vain hifistelyä tai ylimääräistä. Toisin sanoen, ajan loppuminen ja aikarajat opettavat minulle riittävän hyvän hyväksymistä paremmin kuin mikään muu. Se mitä eniten inhoan sanoa asiakkaalle on: <em>"työ myöhästyy." (Myöhästymistä en kestä, koska siitä tulee sanomista. Aina.)</em><br />
<figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-280" height="640" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2019/04/462e9dc9-5f6b-4e0e-b5d8-3830fee45ae7-768x1024.jpg" width="479" /></figure>Se, millaiseksi itse itseni ja toimintani näen - ja haluan nähdä - ei ole perfektionismia eikä pedanttiutta. Tiedostan jo, ettei minusta ole täydelliseksi. Onneksi. Mikä stressi olisikaan pitää sitä mielikuvaa yllä. Enemmänkin minulla on pyrkimys aina vain parempaan. Laadullisesti, ei määrällisesti. Miksi?<br />
<br />
Olen tämän kevään aikana kuunnellut silloin tällöin Sarasvuon Mojo Morningseja. Yksi jakso on erityisesti jäänyt mieleeni. Se, jossa hän hieman höykytti meitä kaikkia, ettei pitäisi tyytyä keskinkertaiseen. Ja että meidän kaikkien pitäisi ponnistella, jotta kehittyisimme ja kehittäisimme. Nimenomaan laadullisesti. Koin tuon puheen sekä vahvistavan omaa ajatteluani parempaan pyrkimisestä että osuvan pahasti juuri siihen kohtaan, johon osuu puhe perfektionismistakin. Mietin, miten me kaikki uupuneet, jotka yritämme tilkitä omia ja muiden koloja, ettei tulisi sanomista, otamme tämän puheen? Että eikö tämä, mitä jo teen, jo riitä?<br />
<br />
Aina vain parempaan pyrkimisessä on yksi asia, joka tekee siitä erityisen kiehtovan. Sen myötä nimittäin kohtaa yllättävän usein flown tunnetta. Mihály Csíkszentmihály määrittelee flown syntyvän hetkessä, kun teemme meille jotain mieluista ja merkityksellistä asiaa, ja kun sitä tehdessämme ajamme itsemme aavistuksen verran ylittämään omat taitomme. Eli haastamme itsemme epämukavuusaluuelle kehittymään. Ja juuri siellä minä tykkään olla, koska siellä jos jossain syntyy oivalluksia! Sen lisäksi, että flown tunne on yksi parhaista.<br />
<br />
Tästä näkökulmasta perfektionismi on jopa vähän tylsä juttu. Koska kun kehitymme, flow-alueen raja siirtyy aina vain kauemmaksi. Ja jos jo olemme täydellisiä, miten voimme vielä kehittyä?<br />
<br />
Toinen juttu, joka parempaan pyrkimisessä on lohdullista, on ajatus siitä, ettei ole koskaan valmis. Aina on vasta matkalla johonkin. Se mahdollistaa paljon uusia alkuja, muutosta, uusia näkökulmia, oppimista. Se hetki, kun jollain elämänosa-alueella kokee, ettei enää löydy motivaatiota kehittyä tai ei löydä uusia mielenkiinnon aiheita, on turhautumisen alkupiste. Joskus se jää siihen. Tyydymme. Joskus kehitys lähtee kovaa vauhtia turhautumisen suuntaan. Jos flow on tunne, jota haluan tuntea useammin, turhautuminen puolestaan on tunne, jota mielelläni vältän. Koska se vie enemmän kuin antaa, vaikka sillä on viestinsä. Ja tästä syystä meidän kannattaisi myös tavoitella elämässämme haasteita, myös työelämässä. Koska ne pitävät usein motivaatiota ja kehitystä yllä.<br />
<br />
Hmm... Olen perfektionisti, silloin kun haluan suojella sisimpääni oletetulta tai todelliselta uhalta. Hyväksyn sen. Pedantti olen tietyissä asioissa. Juuri nyt en tunne elämän menevän ohitseni siitä syystä tai kuormittuvani moisesta, joten annetaan olla. Parempaan tahdon aina pyrkiä, koska haluan kokea flowta. Haluan tuntea kehittymisen tunteen. Ja maailmassa on vielä niin paljon kaikkea kiinnostavaakin, jota voi oppia.<br />
<figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-281" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2019/04/IMG_1797-Muokattu-1024x768.jpg" width="640" /></figure>Koska tuon perfektionismin yhteydessä kuulen usein myös lauseen, <em>"etkö voisi hieman alentaa rimaasi ja tehdä vähän vähemmän hyvin"</em>, haluan yhden asian vielä sanoa. Tuon kuuleminen loukkaa ihan yhtä paljon, kun se, että sanoisi, <em>"ei riitä."</em> Se on vaikea ottaa ilman henkilökohtaista latausta, koska siihen, miten suhtautuu työnlaatuun liittyy paljon henkilökohtaista. Koska työnlaatu on peräisin meistä: motivaatiostamme, tavoitteistamme, halustamme, osaamisestamme, taidoistamme. On vaikea erottaa tekemänsä työn laatu itsestä. Olen kuullut <em>"eikö voitaisi tehdä vähemmän"</em> -ajatusta sekä täydellisyyteen pyrkiviltä että heiltä, jotka kokevat minut tavoitetasoineni uhaksi. Jälkimmäisille tekee mieli sanoa - ja tiedän, että se loukkaa - "<em>etkö itse pyrkisi vähän parempaan?</em>" 'Perfektionistin' suusta tätä kuullessani ymmärrän ajatuksen: riittävän hyvä riittää ja että täydellisyys on tylsää. Mutta kyse ei silloin ole siitä, ettäkö pitäisi omia laatustandardeja alentaa tai tehdä huonommin. Enemmänkin kyse on siitä, että voisimme pieniin yksityiskohtiin takertumista - siis pedanttiutta - jättää vähemmälle. Eli siitä, että jättää jotain tekemättä.<br />
<figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-283" height="640" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2019/04/9a71a2c6-365f-4774-a8b4-c79445f47437-768x1024.jpg" width="479" /></figure>Sitten on vielä oikeudenmukaisuus, tahto tehdä oikein, joka vaikuttaa kaikkeen tähän. Ja kontrollin tarve, joka tavallaan liittyy perfektionismiin. Mutta ne ovatkin toisen tarinan paikka.<br />
<em><br /></em>
<em>Kuvat ovat Sitomon kimppukurssilta, joka tarjosi loistavan mahdollisuuden pohtia myös juuri tätä aihetta, siinä kukkien valinnan ja asettelun lomassa. Kiitos Heidi kuvista! <3 em=""></3></em>Maarithttp://www.blogger.com/profile/00581293340376283353noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5903463057701136876.post-77917577015473625412020-01-09T16:33:00.000+02:002020-01-09T16:33:29.010+02:00MIkä minua estää? Häpeä!(Alunperin julkaistu 10.3.2019)<br />
<br />
Viime kuukausina itsetutkiskelussani yksi asia on ollut ylitse muiden: häpeän tutkailu. Olen aina ollut tietoinen siitä, että häpeän helposti. Se on käsilaukkuni vakiosisältöä. Häpeän itseäni ja käyttäytymistäni. Mutta myös muiden käyttäytymistä. Siksi oloni usein on, että haluaisin vain paeta toiseen maailmaan. Ja että kannan harteillani kovin isoa taakkaa. Monet sellaiset asiat, joiden pitäisi loukata, ne "vain" hävettävät. Toisin sanoen häpeän kaikkea, mikä liikkuu ja ei liiku.<br />
<br />
Siitä huolimatta, että häpeä on ollut minulle aina tuttu tunne, vasta nyt ymmärrän kuinka vahva ja laaja sen vaikutus on elämässäni. Koska ensimmäistä kertaa olen antanut sille mahdollisuuden tulla tutkituksi. Aiemmin se on vain elänyt mukana. Joskus voimakkaampana, toisinaan heikompana. Tällä hetkellä ymmärrän sen estävän minua ottamasta askelia, kokeilemasta asioita. Eikä vain häpeä, vaan jo pelko siitä, että ajaudun tilanteisiin, josta poistun häpeän tunteen kanssa. Sen voimasta jään useammin sohvannurkkaan kuin tahtoisin.<br />
<figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-268" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2019/03/IMG_1523-1024x768.jpg" width="640" /></figure>Ja tiedän nyt, etten ole yksin. Häpeää tunnemme kaikki. Olemme vain erilaisia siinä, miten hyvin tai huonosti sitä siedämme. Miten annamme sen vaikuttaa elämäämme. Jos haluan todella oppia elämään omannäköistä elämää ja olla välittämättä muiden mielipiteistä, minun tulee oppia ensin sietämään häpeän tunnetta. Vähitellen ehkä näkemään asiat toisin, jotta en sitä edes tuntisi.<br />
<br />
Mutta miten moneen asiaan häpeä vaikuttaakaan! Minä ainakin tunnen usein riittämättömyyden tunnetta. Sekä ihmisenä että toimijana. Pelkään epäonnistumisia - en niinkään virheiden takia, koska ne voi korjata, vaan juuri epäonnistumisen tuottaman häpeän takia. Päässäni soi usein ajatus, etten osaa elää tätä elämää niin kuin kuuluisi. Kaikkeen tähän sisältyy oletus siitä, että on olemassa jokin yleisesti asetettu normi, joka määrittää, milloin riitämme ja milloin emme.<br />
<br />
Luemme voimalauseita, jotka kehoittavat itseä olemaan rohkeasti oma itsensä ja olla välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat. Aina pitäisi olla oikea asenne, oikea käyttäytymismalli taskussa. Toisinaan pitäisi olla rohkeampi, toisinaan taas herkempi ja säyseämpi (eivätkä ne edes sulje pois toisiaan). Pitäisi osata olla ottamatta palautetta liian henkilökohtaisesti, vaikka se koskisi omaa sydämestä nousevaa työnjälkeä. Ja pitäisi osata antaa sitä koskematta toisen minään, vaikka ei koskaan voi tietää, miten vastapuoli asian tulkitsee. Somemaailman raadollisuus luo tähän odotusten sekamelskaan oman sivujuonteensa.<br />
<figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-270" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2019/03/IMG_1481-1024x768.jpg" width="640" /></figure>Kaiken tämän ja paljon muun takana on häpeä ja pelko häpeästä. Se muuttaa käyttäytymistämme ollessaan vallitseva olotila. Jopa niin, että käyttäydymme omien arvojemme vastaisesti. Siis tavalla, jota myöhemmin, heh, häpeämme. Se ei ole syyllisyyttä, koska siitä pääsee pois pyytämällä anteeksi. Häpeä osuu ihmisessä sellaiseen tunnetasoon, ettei se poistu sieltä hetkessä. Se kasautuu ja syö erityisesti itsetuntoa. Uskoa siihen, että riittää ja tulee hyväksytyksi sellaisena kuin on.<br />
<br />
Me puhumme riittämättömyydestä ja rohkeudesta, epäonnistumisen pelosta. Puhumme myös syyllisyydestä. Mutta emme puhu niin paljoa häpeästä. Koska häpeä hävettää. Ei pärjäämisyhteiskunnassa saa hävetä, koska se on heikkouden merkki. (Siltä minusta tuntuu.)<br />
<br />
Eikä se mene pois sillä, että asiaa vähätellään. Se on minulle yleinen selviytymiskeino silloin, kun häpeän tunne on vallalla. Silloin, kun en sen voimasta piiloudu maailmalta. Naurahdan ja yritän vähätellä tunnetta, joka minulla on. Jotta en näyttäisi, että jokin asia - jonka ei mielikuvissa elävän, jaetun normiston mukaan pitäisi - vaikuttaa minuun.<br />
<br />
Mutta häpeä on niitä tunteita, jotka vain vahvistuvat, kun niille kohautetaan olkia. Se juuri jää mielen sopukoihin odottamaan tilaisuuttaan, jos se ohitetaan.<br />
<br />
Empatia on häpeälle sama kuin vesi tulelle: sammuttaja. Se, että saamme jakaa tunteen toisen ihmisen kanssa. Sellaisen henkilön kanssa, joka ei sano: <em>"äh, älä nyt tuollaista, rohkeasti vaan eteenpäin." </em>Vaan enemmänkin: <em>"pystyn samaistumaan tunteeseesi."</em> Häpeä vähenee, kun siitä puhutaan. Samalla itselle sallitaan haavoittuvuus. Se puolestaa on oletusarvo, jopa vaatimus omannäköisen elämän elämiselle.<br />
<br />
Miten omaa häpeätaakkaani aion purkaa? Miten muuten kuin puhumalla? En tiedä, vielä. Enkä usko, että se tapahtuu hetkessä. Jo se, että tiedostaa häpeän vaikutuksen omaan käyttäytymiseen, vähentää sen voimaa. Ajattelin olla armollinen itselle ja antaa häpeän tehdä tuhojaan silloin, kun en sitä jaksa vastustaa. Annan myös häpeän pelon vaikuttaa valintoihini. Sillä en usko, että häpeä poistuu siinä piehtaroimalla tai sitä tietoisesti kohtaamalla. Mutta tiedostan, ettei riittämättömyyden pelko, joka ruoskii minua usein uskomattomalla tavalla eteenpäin, poistu tekemällä. Eikä se poistu asennemuutoksella. Se poistuu vasta, kun opin elämään häpeäni kanssa.<br />
<br />
Opettelu jatkuu...<br />
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:image {"id":268} -->
<!-- /wp:image -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:image {"id":270} -->
<!-- /wp:image -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph --><br />
<em><br /></em>
<em>Tähän tekstiin on vahvasti vaikuttanut Brené Brownin, häpeää tutkineen sosiologin, tekstit ja netistä löytämäni luennot.</em>Maarithttp://www.blogger.com/profile/00581293340376283353noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5903463057701136876.post-81768797729801292612020-01-09T16:30:00.000+02:002020-01-09T16:30:46.621+02:00Uuden edessä(Alunperin julkaistu 1.3.2019)<br />
<br />
Elän jännittäviä aikoja. Tulevana viikonloppuna on tarkoitus viimeistellä uutta suuntaani esittelevä ja markkinoiva sivusto. Samalla alan käyttää itsestäni uutta titteliä: oivalluttaja. Kädet tärisevät sekä jännityksestä että pelosta - käsikädessä kun kulkevat nuo tunteet. Mieliala vaihtelee odotuksen ja malttamattomuuden sekä toivottomuuden ja epätodellisuuden välillä. Sen kaiken kun kuorii päältä, lopulta sisimmästä löytyy hyvin vahva tunne, että olen oikealla polulla. Yhä.<br />
<br />
Tässä uutta rakentaessani olen saanut peilata minuuteni ja osaamiseni eri puolia. Se puoli, josta aiemmin piti tulla jopa bisneskseni ydin, on nyt tuottamassa varsin vahvaa turhautumista, pään hakkaamista seinään, jopa ahdistusta. Kirjoittaminen tuottaa minulle mielihyvää. Mutta vain silloin, kun saan kirjoittaa sisimmästä pulputen. Sydämestä. Asioista, joihin oikeasti tunnen suurta kiinnostusta. Mitenköhän oikeasti ajattelin pärjätä yleismaailmallisessa viestinnän todellisuudessa?<br />
<figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-259" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2019/03/IMG_1406-Muokattu-1024x768.jpg" width="640" /></figure>Olen aina ajatellut itseni varsin sitkeäksi kaveriksi. Välillä hieman turhankin sitkeäksi: terveydelle olisi parhaaksi, jos osaisi toisinaan myös luovuttaa ajoissa. Mutta nyt en millään malttaisi olla sitkeä. Haluaisin oikoa sellaisissa mutkissa, jotka eivät herätä pienintäkään intoa. Osa niistä tuntuu kovin turhilta, vaikka eivät todellisuudessa ole sellaisia. Tekstin muokkaaminen niin, että jopa Google sitä ymmärtäisi, saa minut lähes hermostumisen partaalle. Kun kuva ei syystä tai toisesta skaalaudu oikein, haluan heittää koneeni seinään.<br />
<br />
Suhteutettuna siihen, mitä seuraavien askeleiden ottaminen merkitsee itselleni, ne tuntuvat kovin turhilta murheilta - joihin kuitenkin kompastuu.<br />
<br />
Käyn jatkuvaa keskustelua sen pienen perfektionistin kanssa, joka minussa elää. Vaikka en todellisuudessa pidä itseäni perfektionistina. Ainakaan luontaisesti. Enemmänkin se on opittu käyttäytymismalli. Nyt keskustelen itseni kanssa jatkuvasti, missä asioissa riittävän hyvä riittäisi. Mitä pieniä ongelmia voin sietää (korjaukseen kuluva aika vs. vahinko imagolle)? Mitkä tulevat myöhemmin kummittelemaan uniini?<br />
<figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-257" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2019/03/IMG_1403-1024x768.jpg" width="640" /></figure>Ja samalla ymmärrän: kun asia on minulle tärkeä, en millään tahtoisi päästää käsistäni mitään keskeneräistä. Varjelen ja suojelen tuotosta loppuun asti. Ehkä tämä on se juttu, joka itselleni kertoo siitä, että ollaan oikeiden asioiden kanssa tekemisissä. Aiemmin edes yrittäjänä kiinnostukseni tuotteen tai markkinoinnin hiontaan ei aina ole riittänyt. Tavallaan se on hyväkin. Asioita kun voi hioa loputtomiin. Mutta minulle ei ole luontevaa ajatella monestakaan asiasta: <em>"Ihan sama."</em> Nyt tuntuu, ettei mikään ole <em>"ihan sama."</em><br />
<br />
Koska tämä suunnittelu- ja rakennusvaihe on ollut itselleni myös ensimmäinen kunnon koetinkivi jaksamisen suhteen - kuinka pitkiä päiviä jaksan tehdä, kauan jaksan kerralla keskittyä - on myös oloni ollut erityistarkkailussa. On hämmentävää, miten pelkkä suunnittelu ja ajattelu voi väsyttää.<br />
<br />
Vaikka istun vain paikoillani ja sormet liikkuvat - ja muutama aivosolu. Sen pitäisi olla tällä historialla jo tiedossani, mutta sitä on yhä vaikea uskoa. Ja vielä vaikeampi hyväksyä. Vähitellen olen oppinut, että myös innostuminen väsyttää ja vie voimia. Itse asiassa innostumisen ja ahdistuksen välinen ero on kuin veteen piirretty viiva: jos innostuminen menee yli se ei enää tuotakaan vain mielihyvää. Pitkä ilo muuttuu itkuksi, kuten sananlaskukin ennustaa.<br />
<br />
On siis tärkeää säädellä omaa vauhtia. Ja erityisesti sitä, miten itsensä tiettyyn vauhtiin - työskentelymoodiin - kiihdyttää.<br />
<figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-260" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2019/03/IMG_1380-1024x768.jpg" width="640" /></figure>Juoksemisesta tiedän, että samaan vauhtiin on kaksi tapaa päästä ja ne kuluttavat voimavaroja hyvin eri tavoin. Joko voin kiihdyttää ensin haluamaani vauhtiin, jonka jälkeen sen voi ylläpitää suht helposti. Silloin juoksu vain rullaa ja mieli hyrrää mukana. Se toinen tapa on väen väkisin koko ajan yrittää vähän pinnistää. Se tuntuu siltä, että koko ajan kiihdyttää, vaikka vauhti ei kiihdy. Tässä suunnittelutyössä se tarkoittaa asioiden väkisin keksimistä ja oivaltamista. Päätöksiä silloin, kun niihin ei ole valmis. Yliyrittämistä. Jonkin kiinnostavan luomista tyhjästä (josta kuitenkin pelkää, ettei se kiinnosta ketään, koska on keksitty).<br />
<br />
Kun pian rummutus alkaa - ja toivottavasti se tuo mukanaan bisnestä - minulla on itselleni yksi pieni toive: kunpa osaisin ylläpitää sen mielenrauhan, josta olen viime aikoina saanut nauttia. Kunpa osaisin luottaa itseeni ja omaan osaamiseeni. Siihen, että kun vain kirjoitan ja puhun sydämestä, asetun kohtamaan ihmiset, kaikki hoituu. Ilman, että yritän olla koko ajan itseäni parempi. Kaikessa.<br />
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:image {"id":259} -->
<!-- /wp:image -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:image {"id":257} -->
<!-- /wp:image -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:image {"id":260} -->
<!-- /wp:image -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph --><br />
Kunpa muistaisin myös sen, että kun ajattelu tuntuu päässä, siitä on jo tullut liian vakavaa. Liikaa panoksia yhdelle asialle asettavaa. Kun se tuntuu sydämessä, se vie oikeaan suuntaan. Mitäs luulette, kumpaa mieluummin vaalisi?Maarithttp://www.blogger.com/profile/00581293340376283353noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5903463057701136876.post-84350330107784916332020-01-09T16:27:00.000+02:002020-01-09T16:27:52.530+02:00Sosiologi, minäkö?(Alunperin julkaistu 13.2.2019)<br />
<br />
Äidilläni on aina ollut suuri varasto lausahduksia, joita kutsumme kansan syvistä riveistä nouseviksi viisauksiksi. Sananlaskuja, tavallaan. Yksi tällainen on <em>"sen minkä taakseen jättää, sen eestään löytää."</em> Ja kuinka monta tuollaista asiaa on eteeni tullut. Nyt yksi sellainen on asia, joka tavallaan luo perustan kaikelle ammattilliselle osaamiselleni. Sosiologia. Kyllä, sellaisenkin voi painaa taakseen, kun oikein yrittää.<br />
<br />
Tämä on myös tarina siitä, kuinka vahva voi olla työn ja koulutuksen vaikutus omaan identiteettiin. Omaan näkemykseen siitä, että kuka on. Jopa niin vahva, että omat valinnat voivat tuottaa häpeän tunteita, kun oma sisäinen maailma ja kuvitelma ulkoisesta olemuksesta ja pärjäämisestä maailmassa eivät kohtaa.<br />
<figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-250" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2019/02/IMG_1219-1024x768.jpg" width="640" /></figure>Nuorena lukiolaisena olin siinä samassa pohdintatilanteessa kuin niin monta kertaa sen jälkeekin: <em>"Mitä haluaisin tehdä isona?</em> "Ihailin - jo silloin - niitä, joilla oli hyvin selvät sävelet, mitä lukion jälkeen. Yliopistoon tietysti, sanoi kunnianhimoni ja määrätietoisuuteni, joka ei ollut vain oma ääneni. Kävin tutustumassa niin lääkikseen kuin oikikseen. Matikka olisi ollut "helppo valinta", kuten myös teologia silloisessa elämäntilanteessa. Molempien pääsykokeisiin ilmoittauduin, mutta en mennyt paikalle. Taitaa olla ainoa tekemättä jättäminen minulle opiskelijana.<br />
<br />
Sitten jostain eteeni kaivautui valtiotieteellisen esite, joka tarjosi kovin outoja aineita. Tuolloin elin aikaa, jolloin uskoin (kyllä, uskomus), että psykologia on pehmoilua. Ja vain kovilla oppiaineilla voi elämässä pärjätä. Tunsinko silloin itseäni? En. Ymmärsinkö mistään mitään? En. Nyt silloiselle ajattelulle on hyvä nauraa, mutta olin tosissani - ja kovin rajoitetulla katsantokannalla varustettu. Kuten niin moni muukin nuori, ajattelin, että vain oma tapani nähdä maailma oli se oikea.<br />
Viestintä, ei riitä rahkeet. Sosiaalipolitiikka, juu ei, vaikka luin sitä pääsykokeisiin. Rankka. Sosiaalipsykologia. Niin mikä? Valtio-oppi, juu ei politiikkaa. Poliittinen historia - ei historiaa. Eikä kansantaloustiedettä. Tilastotiede, boring. Jäljelle jäi sosiologia. Mitäköhän se on?<br />
<br />
Valitsin siis tulevaisuuteni rakennusaineeksi aineen, johon oikeasti tutustuin vasta avattuani ensimmäisen kerran pääsykoekirjat. Kirjat, joita luin englannin sanakirja vieressäni, vaikka teksti oli suomeksi. Sosiologiaa mainostettiin yleistieteeksi. Se sopi minulle. Jos en kerran tiennyt, mitä halusi, kannatti pitää kaikki ovet avoinna ja avata mieluummin muutama lisää. Olin kiinnostunut yhteiskunnasta, mutta en mistään sen erityisestä osasta ja mekanismista. Enemmänkin minua kiinnosti se, että miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ja juuri siihen sosiologia tarjoaa paljon pohdittavaa. Lisäksi minua kiinnosti, miksi käyttäydymme niin kuin käyttäydymme. Kiinnostaa yhä.<br />
<figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-251" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2019/02/IMG_1217-1024x768.jpg" width="640" /></figure>Eihän se ihan ollut sitä mitä kuvittelin. Suomessa sosiologia on paljon painottunut yhteiskuntajärjestyksen ja siihen liittyvien mekanismien tutkimiseen. Kuvaavaa on, että koko opiskeluajasta muistan parhaiten ne kirjat, joissa puhuttiin arvoista ja asenteista. Siitä, miten persoonamme rakentuu vuorovaikutuksessa sosiaalisen ympäristön ja kulttuurin kanssa. Ja kuinka tarvitsemme takahuoneita, joissa riisua naamiot ja joissa voimme purkaa erilaisten sosiaalisten tilanteiden aiheuttamia paineita ja ristiriitoja. Nämä aiheet olivat kuitenkin vain pieni kultahippunen koko kokonaisuudessa. Lopulta erikoistuin muodin ja shoppailun sosiologiaan. Tietysti. Kun kerran oli mahdollista. Kulutussosiologia oli kuitenkin Suomessa hyvin marginaalinen juttu. (Kyllä, sosiologian alla voi tutkia mitä vain!)<br />
<br />
Jostain syystä en tuntenut kuuluvani sosiologien joukkoon. Ehkä se ei ollut riitttävän seksikäs ala, arvostettu. Sillä ei pärjättäisi työelämässä. Siltä minusta tuntui. Vilkuilin koko ajan aidan toiselle puolen. Huomasin pian häpeäväni omaa valintaani, selitteleväni sitä. Jopa niin, että valmistuttuani mietin usein, kannattaako minun edes kertoa, mitä olen opiskellut. On ollut aikoja, kun olen kirjoittanut sosiologian fonttikoko kakkosella cv:ni, jotta sitä ei kukaan näkisi ja lokeroisi minua siksi tiettyyn porukkaan.<br />
<br />
Pahin lokeroija olin kuitenkin minä itse.<br />
<br />
Kuitenkin juuri tuo tiede on antanut minulle kyvyn nähdä kokonaisuuksia, ymmärtää ilmiöitä ja niihin vaikuttavia tekijöitä. Se on antanut taidon, jonka koen olevan erityinen vahvuuteni. Sen ansiosta osaan tietyissä tilanteissa ottaa askeleen taaksepäin ja katsoa asioita objektiivisesti, tunnistaa niissä vaikuttavat tekijät. Ymmärtää tapahtumia laajemmasta kontekstistä käsin. Riippumatta siitä, mikä aihe on käsillä. Mutta vain silloin, kun en ole itse tapahtumiin sotkeutunut. Omat tunteet kun sekoittavat kaiken.<br />
<figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-252" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2019/02/IMG_1160-Muokattu-1024x768.jpg" width="640" /></figure>Viime aikoina pieni sosiologi minussa on alkanut elää uutta nousua. Saan itseni usein kiinni katsomasta asiaa nimenomaan yksilön ja ryhmän vuorovaikutuksen näkökulmasta. Ilmiöiden näkökulmasta. Ja kuten asioilla on tapana: asiat, jotka ovat tärkeitä, nousevat esille. Niitä alkaa kävellä vastaan. Hämmennyn, kun minua sparrannut huudahtaa innoissaan, kun pohdin hänelle ääneen, että riittääkö sosiologia pohjaksi vai pitäisikö minun opiskella vielä psykologiaakin: <em>"Sä oot sosiologi, wau. Sehän on ihan täydellinen pohja."</em><br />
<br />
Pian ystäväni antaa minulle luku- ja kuunteluvinkiksi Brené Brownin tuotannon. Hän on amerikkalainen sosiologi, joka on erityisesti tutkinut häpeän ja haavoittuneisuuden ilmentymistä yhteiskunnassamme ja sen vaikutusta käyttäytymiseemme - ja ties mihin. Häntä kuunnellessa minusta tuntuu ensisanoista lähtien, että olen löytänyt henkisen kotini. Näkökulmani. (Hän tulee muuten Suomeen syksyllä Nordic Business Forumiin.)<br />
<br />
Yksi paljon ahdistusta ja jopa tuskaa aiheuttanut asia elämässäni on ollut se, että minulta puuttuu syvä intohimo johonkin tiettyyn asiaan. Joku kutsuisi sitä kutsumukseksi. Toinen suunnaksi. Kolmas tekemänsä työn syväksi rakastamiseksi. Ihailen heitä, joilla on ollut into ja halu aina vain syventää tietämystään yhdessä (tieteen)alassa. Kuten neurokirurgeilla kuvittelen olevan. Sellaisen puuttuessa olen haalinut tietoa ja taitoa sieltä ja täältä. Päätynyt tilanteeseen, jossa voin melkein valita, mitä teen - ja siksi mikään ei oikein ole tuntunut täysin omalta. Ja silti mietin, tarvitsenko lisää koulutusta tullakseni joksikin. Se on myös käyttäytymismallini: hankkimalla tietoa ja oppia, kuvittelen avaavani helpommin ovis ja astuvani kynnysten yli.<br />
<br />
Ei. Tarvitsen sitä, että itse arvostan ja hyväksyn sen, mitä minulla jo on.<br />
<br />
Opettelen parhaillani kirjoittamaan sanan 'sosiologi' ilolla ja jopa ylpeydellä. Se tarkoittaa myös sitä, että kaivan siihen liittyvää ajattelumallia naftaliinista ja tunnustelen, miltä sen käyttö minusta tuntuu. Määrittelen sanaa itselleni. Ei niin, että sillä olisi väliä. Senkin jo olen ymmärtänyt. Mutta me tarvitsemme luokitteluja, jotta maailman moninaisuudesta saisi jotain tolkkua. Joskus on helpompaa käyttää jo valmiita kategorioita kuin keksiä uusia, vaikka jälkimmäinen olisikin bisnesmielessä kuinka persoonallista ja erottelevaa.Maarithttp://www.blogger.com/profile/00581293340376283353noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5903463057701136876.post-5080940697215979952020-01-09T16:24:00.000+02:002020-01-09T16:24:50.797+02:00Ajatuksia aitoudesta(Alunperin julkaistu 27.1.2019)<br />
<br />
Aitous. Teema, josta olen kirjoittanut monta luonnosta. Milloin maailmaan katkeroituneena. Milloin itseäni - ja ehkä myös muita - rohkaistaen ja kannustaen. Kun on tullut enterin painamisen aika, olen aina jänistänyt. <br />
<br />
Aitous ajatuksenkin tasolla herättää usein suuria tunteita. Sitä pohtiessa ajatukset herkästi siirtyvät sellaisiin teemoihin kuin hyväksytyksi tuleminen, riittämättömyyden tunne ja kelpaaminen. Kun ajattelua vielä jatketaan, lopulta ollaan kysymyksissä "<em>kuka minä olen</em>" ja "<em>mitä minä oikeasti haluan</em>." Ja vielä: <em>olenko oikeutettu ilmentämään omaa sisäistä maailmaani ja miten sitä ilmennän?</em> Kevyttä sunnuntaipohdintaa kaikki tyynni? Juu ei ole.<br />
<br />
Tällä kertaa aitous on noussut pohdittavien listani top 3:een yrittäjänäkökulman kautta. Olen uusissa yrityspohdinnoissa tullut tilanteeseen, jossa mietitään jo viestiä ja sitä ilmentävää visuaalista maailmaa. Toisin kuin monta kertaa aiemmin, en luota vain omaan näkemykseeni, vaan olen pyytänyt useita sparraajia mukaan prosessiin. Siinä samalla on ollut pakko miettiä, kenelle viestiä ollaan kohdentamassa: kuka on tulevan tuotteeni kohderyhmää. Kyse ei siis ole vain graafisesta ilmeestä. Sellainen voidaan luoda melko symbolisellakin näkökulmalla. Vaan siitä, että pitkälti visuaaliseen maailmaan nojaavassa somessakin saataisiin viestiä vietyä. Haluaisin puhutella monia, monella mittarilla laajaa kohderyhmää. Viedessäni suunnitelmia siihen suuntaan olen pahasti sortumassa ongelmaan, josta aloittelevia yrittäjiä kouluttaessani niin varoittelin: jos kohderyhmä on liian laaja, viesti on suunnattu kaikille ja siksi ei oikein kenellekään.<br />
<figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-242" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2019/01/IMG_0882-1024x768.jpg" width="640" /></figure>Koska minun on helpompi katsoa asioita objektiivisesti, kun ne ovat konkreettisessa muodossa, olen tehnyt jo someen pieniä kokeiluja. Huomaan jokaista julkaisua tehdessäni (ja erityisesti kuvaa sitä varten ottaessani) pohtivani pitkää listaa asioita, joita kuvassa ei saisi olla. Koska nuo ei-asiat mielestäni ovat liiaksi tiettyä kohderyhmää kurkottelevia. Mutta ah, kun nuo ei-asiat tulisivat minulta luonnostaan.<br />
<br />
Toisin sanoen pohdin - ja luulen, että moni yksinyrittäjä pohtii myös - kuinka paljon oma persoonani ja sisäinen maailmani saa näkyvä visuaalisessa maailmassa, jota olen luomassa. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että valitsemallani linjalla 75 % minusta pyyhkiytyy pois eikä tuo jäljelle jäävä 25 % tunnu puhuttelevan ketään. "<em>Palkkaa ulkopuolinen ammattilainen</em>," sanoo yksi. "<em>Mutta sitten se ei ole sinua</em>," sanoo toinen. Voiko yksin toimiva yrittäjä, jonka ainoa erottautumiskeino kaiken kattavassa maailmassa on oma persoona, jättää itsensä viestistä pois? Jos niin tekee, onko viesti aito ja uskottava? Tätä kysymystä pohtiessa on jälleen nopeasti itsensä kanssa keskustelemassa riittävyydestä ja hyväksytyksi tulemisesta.<br />
<br />
Viime syksynä olin usein tilanteessa, jossa kysyin, pidänkö jostain asiasta oikeasti vai vain siksi, että minun odotetaan siitä pitävän. Havaitsin olleeni koko työurani ajan vääränlaisissa töissä: palvelemassa muita. Niin tehdessä usein unohdin itseni ja oman sisäisen maailmani. Ajattelin, että palkinto, jonka tulen saamaan, tulee täyttämään riittävyyden tarpeeni. Valjastin itseni toisten tahdolle ja näkemykselle. Lähestulkoon luovutin sieluni hyväksikäytölle. Tiedän paljon ihmisiä, jotka osaavat erottaa oman sisäisen minän ja työminän toisistaan. He osaavat suojella itseään, jotta työelämässä tapahtuvat asiat eivät niin satuta omaa sisimpää. Tavallaan ihailen heitä, suuresti. Mutta minä en kuulu heihin. Voin hyvin vain silloin, kun kaikki tekemäni on linjassa oman sisäisen maailmani kanssa. Jos yritän myydä jotain, johon en itse usko, vähitellen kokemani ristiriita laittaa minut polvilleen. Jollen älyä luovuttaa ennen sitä<br />
<figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-239" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2019/01/IMG_0833-Muokattu-1024x768.jpg" width="640" /></figure>Olen lähes aina hakenut hyväksyntää muilta, jotta olen voinut tuntea riittäväni itselleni. Taustalla on vahva pelko siitä, että olen liian erilainen ja omanlainen. Tuo pelko on sairastuttanut minut. Saanut usein kysymään, osaanko elää tätä elämää, kuten pitäisi. Laittanut pohtimaan, miten minun pitäisi muuttua - ja etenkin, miten tekemäni työnjäljen pitäisi muuttua - jotta se soljahtaisi vallitsevaan maailmaan. Tervehtyminen on alkanut vasta kun olen ymmärtänyt, että minä olen minä. Ja minun pitää voida olla aidosti minä.<br />
<br />
Kysymys aidosta minästä nousee esiin pohtiessani sosiaalisen median maailmaa ja miettiessäni omaa käyttäytymistä ja tekemistäni siellä. Voitte kuvitella, mitä tykkäysten ja seuraajien kalastamisen maailma tekee kaltaiselleni kameleontille, joka pyrkii muuttumaan ja muuntumaan joka hetki, jotta vain kelpaisi.<br />
<br />
Katselen Instagramissa kuvaa, jossa kaunis nainen esittelee kauniita vaatteita. Kuvan alla lukee "kaupallinen yhteistyö xx-brändin kanssa". Huomaan siirtyväni seuraavaan, vaikka periaatteessa asun tyyli puhuttelee. Mieleni pitää silti kuvaa epäaitona. Seuraava kuva on selvästi rakennettu. Tummaa taustaa vasten on rakennettu kaunis asetelma. Alla on viltti, päällä kaunis kahvikuppi ja muutama ruusu. Kirja avattu niin, että kauniilla fontilla kirjoitettu luvun otsikko näkyy. Kuva sykähdyttää. Sen herkkyys ja kauneus saa pakahtumisen tunteita aikaan. Jostain syystä pidän tätä kuvaa aidompana kuin todennäköisesti aidossa arkitilanteessa otettua poseerauskuvaa. Miksi?<br />
<br />
Koska kuvittelen samaistuvani siihen olotilaan ja tunteeseen, jossa astelman tekijä on ollut kuvaa tehdessään. Kuinka kuva on ensin piirtynyt hänen mielessään. Kuinka hän on etsinyt siihen haluamiaan tavaroita, asetellut niitä. Sitten ottanut useampia kuvia aina liikkuen senttien verran etsien oikeaa kuvakulmaa. Lopulta yksi otoksista herättää tunteen: <em>"Tämä se on."</em> Kyse on taideteoksen tekemisestä. Tavasta nähdä ja jäsentää ympäröivää kauneutta, johon samaistun. Kyse on palasesta omaa luovuuttani, johon minun pitäisi tutustua. Luottaa siihen, vaikka kukaan muu ei tykkäisi. Sen sijaan itseni, tyylini ja arkeni valjastaminen toisen brändin kasvoksi on aina tuntunut vieraalta. Tämä vaikuttaa siihen, miten erilaisia kuvia katson.<br />
<figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-240" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2019/01/IMG_0977-1024x768.jpg" width="640" /></figure>Uskallammeko olla aitoja? Uskallammeko näyttää sen, mitä sisimmässämme tunnemme? Kertoa sen kuvin ja tekstein, vaikka kukaan muu ei tykkäisi. Saammeko jakaa maailmaamme, vaikka se olisi poikkeava? Miten meidän pitäisi suhtautua siihen, kun kukaan ei tykkää? Päättäväisesti vain jatkaa omalla valitsemallamme polulla muista piittaamatta? Aika paljon vaadittu ihmiseltä, joka on kuitenkin sosiaalinen olento, ympäröivän kulttuurin kasvattama ja vaikuttama. Kannattaisiko sittenkin mennä sen mukana, mikä on yleinen mielipide ja toive? Kertovatko tykkäykset lopulta mistään mitään? Ja miten luottaa siihen, että oma sisäinen maailma kelpaa, vaikka se saisi tykkäyksiä vain n. miljoonasosan siitä kuin yksinkertainen kananmuna?<br />
<br />
Tätä kaikkea opettelen nyt - jälleen. Uskallusta ja ymmärrystä olla oma itseni olosuhteista huolimatta. Oman luovuuteni ja ääneni tunnistamista. Uskallusta olla aito ja näyttää se myös. Vaikka siitä ei aina tykättäisi. Sillä vain olemalla itselleni uskollinen, voin luoda jotain, joka puhuttelee myös muita. Ei välttämättä kaikkia, mutta tarvitaanko kaikkien hyväksyntää hyvään elämään? Ja toisaalta kumpi on tärkeämpää: sopusointu itsensä kanssa vai menestys?Maarithttp://www.blogger.com/profile/00581293340376283353noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5903463057701136876.post-78439735269976945402020-01-09T16:21:00.000+02:002020-01-09T16:21:29.196+02:00Uusi vuosi, uusi suunta(Alunperin julkaistu 18.1.2019)<br />
<br />
Tämä uusi vuosi, taikojen vuosi. Miten haluaisinkaan uskoa siihen. Jotain taikaa tässä alussa on jo ollut. Heti ensimmäisestä vuoden aamusta alkaen. Energiatasoni ovat aivan toiset. Mieleni rauhoittunut. Tunnen päättäväisyyttä ja tahtoa. Mutten kiirettä. Haluan tehdä kaiken oikein ja laadukkaasti. Siksi minusta tuntuu, että seison tällä hetkellä molemmilla jaloilla jarrun päällä, vaikka myös käsijarru on päällä. Ja silti vauhti meinaa kiihtyä.<br />
<br />
Minulla on suunta.<br />
<figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-232" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2019/01/IMG_05561-1024x768.jpg" width="640" /></figure>Mutta jokin muukin on toisin. Paitsi, että se suunta tuntuu hyvin vahvalta ja sopivasti haastavalta, se tuntuu mahdolliselta. Energisoivalta. Ensimmäisen kerran pitkään aikaan jokin idea ei syöstä minua heti epäilysten verhoon. Tunnen luottamusta tulevaan ja se myös tuntuu kehossani ihan toiselta. Syvemmältä, vakaammalta, voimaa tarjoavalta. Kuin valettaisiin vakaita perustuksia.<br />
<br />
Se kaikki tuntuu myös välillä valtavan suurelta. Jos yhtään antaudun ideoinnille ja unelmoinnille, alan maalata eteeni valtamerta, joka pitäisi ylittää. Purjehtiminen Helsingin edustalla on mukavaa, mutta en ole varma, onko minusta juuri nyt ylittämään Atlantia. Edes mielen tasolla.<br />
<figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-235" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2019/01/IMG_0737-1024x768.jpg" width="640" /></figure>Yritän keskittyä etenemään vain muutamaan askeleeseen kerralla. Juuri niin kuin opetan ja tulen opettamaan vielä monta kertaa. Valitsemaan ne askeleet huolella. Saattamaan maltilla yhden vaiheen loppuun ennen kuin siirryn seuraavaan. Välillä huokaillen toivon, että minulla olisi sellaiset energiavarastot kuin muillakin. että voisin nyt vain painaa kaasua ja ihmetellä pian lopputulosta. Kunnes muistan taas, että minulla on juuri nyt mahdollisuus muuttaa tekemiseni tapaa. Oppia ja luoda uusi tapa elää. Koska juuri sitä haluan: pysyvää muutosta.<br />
<br />
Tässä jarrujen säätelemässä maailmassani olen jo oppinut, ettei minua usein öisin hereillä pitäviin ideoihin kannata tarttua. Ne ovat vain alitajunnan pörinää, jotka aamuun mennessä ovat porisseet loppuun. Kun hieman odotan ja annan ajatusten leijua, niiden alta paljastuu ne kantavimmat ideat, jotka saavat toimimaan. <br />
<figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-226" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2019/01/IMG_07121-1024x768.jpg" width="640" /></figure>Olen myös jo oppinut, ettei minun kannata sohia jokaista perunalaaria kerralla. Enemmänkin lajitella eri lajit omiinsa ja valita niistä yksi. Keskittyä siihen. Tämä oli erään viisaan, minua opettaneen henkilön ehdotus. Kuinka toimiva se onkaan moneen tilanteeseen. Silloin on aikaa ajatella ja todella kokea, sopiiko perunalajike siihen tarkoitukseen, johon olen sitä sovittamassa.<br />
<br />
Tämä kaikki alkoi siitä, että meditaatiossa pyysin askelmerkkejä: miten edetä, jotta saisin tietää, minne olen menossa. Vastaukset eivät tulleet silloin kuin odotin. Useimmat niistä olivat vain hyvin vahvoja ajatuksia siitä, miten seuraavaksi kannattaa toimia, kehen ottaa yhteyttä, mitä hankintoja tehdä. Kuin varkain ensin järjestyivät raha-asiat. Sitten löysin sisustus- ja remonttiprojektissani keinon pakottaa itseni olemisen olotilaan. Tilaan, jossa alkaa syntyä uutta. Sen sijaan, että olisin istunut työhuoneellani turhautumassa, käytin aikani luovasti ja johonkin ihan muuhun keskittyen. Maalatessa sain ideoita, keiltä pyytää mentorointia ja sparrausta. Ja kas, eräs aamu herätessäni tiesin, mihin olin matkalla. <br />
<figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-228" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2019/01/IMG_0715-1024x768.jpg" width="640" /></figure>Sisimmässäni se tuntui siltä, kuin olisi ollut riittävän kauan levähdyspaikalla. Lämmittävä tuli nuotiossa on hiipunut ja tulee tunne, että on aika lähteä liikkeelle. Pakkaa reppunsa ja vain lähtee. Kuin ei koskaan olisi edes ollut epäilystä suunnasta.<br />
<br />
En usko ihmeisiin enkä taikaan. Mutta uskon siihen, että kaikella on tarkoituksensa, aikansa ja paikkansa. Uskon myös siihen, että ihminen tarvitsee suunnan. Merkityksen jokaiselle aamulle nousta ylös. Mahdollisuuden tuntea olonsa tärkeäksi ja tarvituksi. Jos niitä ei ole, luola voi tuntua kovin kylmältä, pimeältä ja kovalta - ja loputtoman syvältä.<br />
<br />
Tämä vuosi tuntuu hyvältä. Haluan pitää sen sellaisena. Ja tiedän pystyväni, kun pidän maltin mielessäni, askeleet pieninä ja korvat kuunteluasennossa - mielelleni, keholleni, sydämelleni, itselleni.Maarithttp://www.blogger.com/profile/00581293340376283353noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5903463057701136876.post-11835010936759273322020-01-09T16:18:00.000+02:002020-01-09T16:18:33.662+02:00Vuositilinpäätös: pimeydestä valoon(Alunperin julkaistu 29.12.2018)<br />
<br />
Mieli ja ajatukset ovat siirtyneet jo ensi vuoteen, vaikka samaan aikaa tekee tilinpäätöstä vielä hetken vallalla olevasta. Omalta osaltani takana on yksi elämäni vaikeimmista vuosista. Henkisesti ja sen myötä myös ihan konkreettisestikin. On niitä ollut ennenkin. Mutta mieli suojelee piilottaen muistot niistä toisista jonnekin aivojen sopukoihin niin, että vertailu on mahdotonta. Jos kyynelten määrä elämässä on vakio, ehkä olisin vähitellen käyttänyt koko oman varastoni?<br />
<br />
Ratkaisukeskeisessä hengessä kysyn kuitenkin, mikä juuri nyt on paremmin. On ollut jo hetken. Valo ilmestyi tunnelin päähän syksyn kuluessa ja on vähitellen voimistunut. Tuo valo on nimeltään toivo. Toivo siitä, että kaikki järjestyy ja elämä kantaa. Että mustuuden tilalle voi tulla jotain muuta. Olen nähnyt tuon valon pienten peilien heijastamana. Ne ovat olleet kuin ihmeitä, merkkejä elämän kantavasta voimasta, jotka ovat tulleet juuri oikealla hetkellä kertomaan, että toivoa on. Näetkö?<br />
<figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-215" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/12/IMG_0336-Muokattu-1024x768.jpg" width="640" /></figure>Tuossa vielä hennossa toivon valossa uskallan kuitenkin jo tehdä suunnitelmia ensi vuotta varten. Maltillisesti. Sillä vaikka juuri nyt tuntuu, että voimia olisi vaikka laittaa koko maailma uuteen uskoon, niitä voimia ei saa käyttää heti. Niitä käsitellään kuin hyvin hyvin hitaasti jos ollenkaan uusiutuvia luonnonvaroja. Viime aikoina olenkin opetellut elämään ajatuksen kanssa, että <em>"älä tee tänään mitään, minkä voit tehdä ensi viikollakin.</em>" Heti kaikki mulle nyt -ihmiselle se on vähän haastavaa.<br />
<br />
Käytännössä se tarkoittaa sitä, että jos eilen ostin uuden muistikirjan, johon kirjata ajatuksia, vasta tänään saan sen avata ja kirjoittaa otsikon. Huomenna on ensimmäisten ideoiden aika. Se tuntuu hidastamiselta - ja siltä, että kerrankin suunnittelen jotain ihan oikeasti, enkä vain innosta puhkuen ja vauhdilla päämäärään pyrkien.<br />
<br />
Kun maa jalkojen alla tuntuu kestävän, voi varovasti katsoa myös taaksepäin. Mitä olen oppinut tänä vuonna? Paljon. Ihmisten välisestä luottamuksesta, empatiakyvystä, kiltteyden hyväksikäytöstä, itsensä suojelemisesta, on-off-elämän haastavuudesta ja kuormittavuudesta, mielenterveysasiakkaiden kaameasta hoidosta.<br />
<figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-216" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/12/IMG_03331-1024x768.jpg" width="640" /></figure>Niiden myötä mieleni tekee usein kysyä, että ihanko oikeasti kuvittelemme, että tällä meiningillä työelämässä jaksaa pian kukaan? Vaikka voisi kuvitella, että sormeni syyhyävät puhumaan työelämän muutoksen puolesta, niin ei. Ei ainakaan heti. Tosin heitä haluan tukea, jotka ovat jo uupuneet. Matkallaan takaisin ihmisyyden ja merkityksellisyyden kokemukseen. Sitten, kun olen siihen valmis.<br />
<br />
Koska toivon ohella tervehdyttävintä on merkityksellisyys. Että sillä, mitä tekee, on merkitystä. Tunteiden tasolla. Että tuntee olevansa tärkeä, tarvittu, jopa haluttu - muttei hyväksikäytetty. Siksi olen halunnut kirjoittaa näitä tekstejä, koska se on tuottanut minulle hyvän olon. Tunteen, että luon maailmaan jotain uutta tekstin muodossa. Sillä lukeeko näitä kukaan, ei ole väliä. Jos ne herättävät ajatuksia ja vaikka keskustelua, olen iloinen. Jos ne auttavat jotakuta, olen suorastaan otettu. Ne kumpuavat omasta tarpeestani luoda, ilmaista itseäni ja tunteitani. Tehdä jotain, joka tuntuu itsestäni merkitykselliseltä. Sellainen tarve on meillä jokaisella. Se välillä tässä somen tykkäysmetsästyksen maailmassa pääsee unohtumaan myös itseltä.<br />
<figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-217" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/12/IMG_03321-1024x768.jpg" width="640" /></figure>Vuoden vaihteen jälkeen raotan ovea jollekin uudelle. Jollekin, joka on saanut hautua mielessä jo vuosia. On aika kokeilla, toimisiko se myös muualla kuin omassa mielessäni. Askeleet ovat pieniä, tahti hidas. Mutta ehkä se onkin ainoa tapa saavuttaa jotain pysyvää mielenrauha ja hallinnan tunne alati säilyttäen.<br />
<br />
Kiitos vuosi 2018, olit opettavainen. Mutta kaikella rakkaudella, en toivo, että kaltaistasi koen enää koskaan. Tervetuloa vuosi 2019, odotan sinua jo. Olethan edeltäjääsi parempi? Riman korkeudesta sinun ei ainakaan tarvitse murehtia.Maarithttp://www.blogger.com/profile/00581293340376283353noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5903463057701136876.post-8571851020931130782020-01-09T16:14:00.002+02:002020-01-09T16:14:53.206+02:00Sisäinen lapsi toi joulun<br />
<div style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;">
(Alunperin julkaistu 23.12.2018)<br /><br />Joka vuosi tunnun esittävän itselleni saman kysymyksen: miltä näyttäisi oma jouluni? Sen myötä joulu on saanut mahdollisuutensa, joka vuosi. Silloinkin kun se on pelkkänä ajatuksena aiheuttanut enemmän ahdistusta kuin iloa. Joskus se mahdollisuus on ollut voimassa vain hetken. Nyt joulu on kuitenkin jo ihan ovella ja olen yhä matkassa mukana. Jokin on toisin...<br /><br />Merkitsen kalenteriini: hae kuusi. Kävelen kotisaareni kuusikauppiaan luo ja kerron, että olen elämäni ensimmäistä kertaa ostamassa itselleni kuusta. En tiedä, miten pitäisi käyttäytyä. Pitäisikö ensin kierrellä ja katsella vai sopiiko valita jo heti toinen? Se vain vetää puoleensa. Iloissani kannan kuusen kainalossani kotiin. Seuraavien tuntien ähellys kera sahan ja erilaisten muiden työkalujen, jotta saan sen suoraan (onnistumatta), nostaa tuskan ja kielen päälle jo aiemmilta vuosilta tutun lauseen: "<em>Ensi vuonna Karibialle.</em>"</div>
<div style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;">
<br /><img alt="" class="wp-image-202" data-id="202" data-link="https://leideilya.fi/?attachment_id=202" height="640" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/12/IMG_0222-Muokattu-768x1024.jpg" width="479" /></div>
<br />
<img alt="" class="wp-image-208" data-id="208" data-link="https://leideilya.fi/?attachment_id=208" height="640" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/12/IMG_0226-e1545558556119-768x1024.jpg" width="479" /><br /><br />Seuraavana päivänä koristelen kuuseni. Kerrankin saan laittaa juuri ne koristeet, jotka haluan juuri niille kohdille kuin haluan. Pari lasipalloa putoaa lattialle ja särkyy, vaikka yritän olla kuinka varovainen. Olisivatko ne onnen sirpaleita? Huomaan siirteleväni joidenkin paikkaa useaan kertaa, jotta löydän tasapainon. Somistaja minussa ei jätä rauhaan. <div>
<br /></div>
<div>
Lopuksi sytytän valot.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Kaikki muu ympärilläni katoaa. Rojahdan sohvani nurkkaan teekuppi kädessä ja tuijotan kuusta. Jokin minussa sulaa. Jokin, joka on ollut tukossa kauan aikaa. Ihan sama, mikä kaaos ympärilläni on, olen jo matkannut mielessäni toiseen maailmaan. Joulu tuli.<div>
<br /><img alt="" class="wp-image-201" data-id="201" data-link="https://leideilya.fi/?attachment_id=201" height="640" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/12/IMG_0282-e1545558741478-768x1024.jpg" width="479" /><br /><img alt="" class="wp-image-199" data-id="199" data-link="https://leideilya.fi/?attachment_id=199" height="640" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/12/IMG_0287-Muokattu-768x1024.jpg" width="479" /><br /></div>
Syksyn aikana olen tutustunut sisäiseen lapseeni. Siihen, jonka ääni usein vaikuttaa taustalla, vaikka yhtä usein jätämme sen kuulematta. Skeematerapioihin ja tunnelukkoihin tutustuneet ovat oppineet tuntemaan sisäisen lapsensa. Osa ehkä myös keskustelemaan sen kanssa. Hän usein nousee muistuttamaan meitä tukahdetuista tarpeista ja tunteista, kaltoin kohteluista. Laittaa käyttäytymään tietyn kaavan mukaan. Mutta hän myös voi johdattaa syvimpien intohimojen ja kaipuiden, haluamisten ja tykkäyksien äärelle, kun hänelle antaa mahdollisuuden. Tarkoitus ei ole antaa sisäille lapselle kaikkea, mitä hän tahtoo. Enemmänkin kuunnella ja vastuullisena aikuisena auttaa häntä näkemään asiat toisin. Kertomaan, kun jokin toive ei voi täyttyä. Vielä useammin ottaa kädestä kiinni ja viedä läpi hankalan tilanteen.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Itse kohtasin sisäisen lapseni meditaatiossa. Sen jälkeen olen usein palannut hänen luo mieleni sopukoissa hoivaamaan ja vahvistamaan. Mutta olen myös halunnut kuulla, mitä mieltä hän on eri asioista: mistä hän pitää, mistä ei. Antanut hänen johdattaa itseäni omannäköiseen elämään. Sen myötä sydämeni avautui joululle ja ylipäänsä talvelle ihan uudella tavalla.<div>
<br /><img alt="" class="wp-image-195" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/12/IMG_0317-1024x768.jpg" width="640" /><br /></div>
Lapsi minussa rakastaa joulua, sen tuoksuja ja tunnelmaa. Hän muistutti, kuinka myös lapsena istuin ja tuijotin kuusta. Rakastin koristeita ja niiden tekemistä itse. Pientä näpertelyä kauniiden asioiden parissa. Hän myös muistutti, mistä en joulussa pidä. Asioista, jotka aikuisena ovat ehkä saaneet ylivallan.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Mielessäni palaan lapsuuden jouluissa erityisesti joulupäiviin. Hetkeen, kun jouluaaton kärismätön odotus - ja touhu - on ohi. Kädessä uusi barbinukke, lattialla levitettynä lautapeli jos toinen. Ollaan läsnä, ei ole kiire mihinkään. Jotain samaa olen jo toteuttanut tapaninpäivinä, jolloin on ollut aika oman jouluni. Silloin käperryn sohvannurkkaan viltin alle, kaadan lasiini tavallista parempaa punaviiniä ja annan itseni uppoutua romaanin juonenkäänteisiin.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Sitä minä toivon juuri nyt itselleni ja muille: joulun läsnäoloa. Ettei olisi kiire mihinkään. Että ehtisi tuntea kuusen tuoksun, painaa mieleen valojen välkkeen sen oksille ripustetuissa palloissa, aistia kynttilän lämmön. Hetken hengähdystä ja pysähtymistä. Iloa kaikesta, mitä on.<div>
<br /><img alt="" class="wp-image-197" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/12/IMG_0303-1024x768.jpg" width="640" /><br /></div>
Kiitos sisäisen lapsen, tänä vuonna osaan katsoa joulua toisin silmin. Osaan nauttia kukista ja kauneudesta ympärilläni. Osaan pysähtyä näpertelemään kransseja, koska olen muistuttanut itseäni siitä, että se on minulle mieluista. Osaan ajatella, että omannäköinen joulu on mahdollinen, vaikka elämän puitteet eivät olisikaan sellaiset kuin lapsena kuvitteli niiden tässä vaiheessa elämää olevan. Koska se voi muodostua hyvin pienistä asioista. Kuten valoista tuoksuvassa kuusessa. Uusista traditioista, kuten vierailusta tietyssä kukkakaupassa hengittämässä kauneutta sisäänsä. Hetkistä, joita haluaa vaalia.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Ihanaa, omannäköistä joulua!<div>
<br /><img alt="" class="wp-image-200" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/12/IMG_0285-1024x768.jpg" width="640" /><!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:gallery {"ids":[202,208]} -->
<!-- /wp:gallery -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:gallery {"ids":[201,199]} -->
<!-- /wp:gallery -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:image {"id":195} -->
<!-- /wp:image -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:image {"id":197} -->
<!-- /wp:image -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:image {"id":200} -->
<!-- /wp:image --></div>
</div>
Maarithttp://www.blogger.com/profile/00581293340376283353noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5903463057701136876.post-14560372202528073072020-01-09T16:09:00.000+02:002020-01-09T16:09:27.043+02:00Ripaus unelmaa(Alunperin julkaistu 11.12.2018)<br />
<br />
Kun sinulla on unelma tai tavoite, elä kuin sinulla olisi tuo unelma jo. Ajatus, joka on aina saanut minut kovin hämilleni. Miten elää, kuin olisi paljon rahaa, jos sitä ei ole? Miten elää, kuin olisi rakkaussuhteessa, vaikka sellaista ei ole? Miten olla ja elää, kuin ympärillä olisi perhe, vaikka sitä ei ole?<br />
<br />
Omissa unelmissani on kauan kummitellut ajatus kartanosta tai huvilasta. Aina välillä pidän unelmaani elossa surffailemalla asunnonhakusivustoilla ja katselemalla vaihtoehtoja. Kuluneen syksyn aikana ajatus kartanosta on pienentynyt vanhaksi hirsitaloksi jonnekin kauas kaupungista. Puuhapaikaksi, jota voisi hartaudella laittaa ja jossa taiteilla. Se tuntui paljon realistisemmalta. Kysyin jopa itseltäni, voisinko ajatella asuvani jossain metsän keskellä unelmieni talossa. Kunnes kuvittelin itseni yksin kuumaan paljuun nautiskelemaan tähtitaivaan tuikkiessa pakkasyössä - ja susien silmät kiilumaan vieressä avautuvan metsän keskelle. Ei, ei minusta siihen olisi. Mutta jos viikonloppuasuntona...<br />
<figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-166" height="476" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/12/IMG_0072-Muokattu-1024x768.jpg" width="640" /></figure>Kun sisustusprojektini sai alkunsa, minulla ei ollut tarkkaa suunnitelmaa, mitä olisin tekemässä. Budjetin puuttuessa ajattelin, että vain pientä kohennusta. Useimmat ideat torppaantuivat ensin liian kalliina. Välillä tuntui, että kaikessa sai tehdä kovin suuria kompromisseja. Kunnes opin tekemään löytöjä Tori.fi:stä ja kuvittelemaan ne kalkkimaaleilla maalattuna. Samalla päätin, että en valitse mitään ennen kuin se todella tuntuu oikealta.<br />
<br />
Yksi syy, miksi en ollut aiemmin ryhtynyt sisustusprojektiin, oli ideoiden puute. Tuntui kovin vaativalta ajatella sisustuksen uusimista, kun kokonaiskuvasta ei ollut mitään ajatusta. Tyytymätön olin ollut jo kauan, voinut huonosti kalusteideni keskellä pitkään. Pelkän ruokapöydän vaihtaminen vaaleampaan ei ollut vielä herättänyt kuin nälän suuremmasta muutoksesta.<br />
<figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-167" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/12/IMG_0109-1024x768.jpg" width="640" /></figure>Tällä kertaa ideat astuivat kehiin askel askeleelta, kun niitä tarvitsin. Ensin tapetti yhdelle seinälle, sitten toiselle. Lopulta oli vaikea malttaa mielensä päätöksien suhteen: olisi ollut fiksua viedä jokin vaihe ensin loppuun, jotta varmistaisi seuraavan idean yhteensopivuuden. Tuntuu, että olen ekspertti valitsemaan pysyviä sisustukseen vaikuttavia elementtejä niitä näkemättä. Toistaiseksi kaikki ovat olleet juuri sellaisia, joiksi ne olen kuvitellutkin.<br />
<br />
Niin pahalta kuin minusta tuntuikin viedä alkuperäiset vaatekaappien ovet, puiset ja koristeelliset, Sorttiin, joskus on vain pakko luopua. Ja samalla myöntyä, ettei minusta ole sellaiseen projektiin, jossa aiemmat maalit otettaisiin tavalla tai toisella pois ja ovet maalattaisiin huolella. Ne olisivat sopineet tyyliini ja arvomaailmaani. Ekologistakin sellainen olisi ollut. Tällä kertaa valoisuus ja käytännöllisyys vain veivät voiton. Miten rakastankaan noita yksinkertaisen tyylikkäitä liukuovia, jotka saavat huoneen näyttämään huomattavasti suuremmalta.<br />
<figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-168" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/12/IMG_0129-Muokattu-1024x768.jpg" width="640" /></figure><figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-171" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/12/IMG_0093-1024x768.jpg" width="640" /></figure>Istun sängylläni ja katselen ympärilleni. Minulla on tunne, että makuuhuoneeni on muuttunut vähän nukkavierusta, ideattomasta pimeänharmaasta huoneesta kartanomaiseksi makuusaliksi. Rakastan sen jokaista huonekalua, sen seiniä. Niin, että vain varastona ja nukkumapaikkana pitkään ollut huone on jo muutamassa päivässä muodostunut yhdeksi tärkeimmäksi latautumispaikakseni. On ilo aamulla avata verhot ja päästää vähäinenkin valo sisään.<br />
<br />
Tavara, huonekalu ja seinä kerrallaan pieni asuntoni alkaa näyttää kuin kartanon tai huvilan osalta. Sopivasti vanhaksi sisustetulta, mutta kuitenkin toisinaan tämän ajan yksinkertaisuudella ja käytännöllisyydellä vahvistetulta. Olkookin, että se sijaitsee punatiilisessä kerrostalossa ja ikkunoista näkyy sellaisia monta lisää.<br />
<figure class="wp-block-image"><img alt="" class="wp-image-169" height="640" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/12/IMG_0107-e1544529538180-768x1024.jpg" width="479" /></figure><!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:image {"id":166} -->
<!-- /wp:image -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:image {"id":167} -->
<!-- /wp:image -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:image {"id":168} -->
<!-- /wp:image -->
<!-- wp:image {"id":171} -->
<!-- /wp:image -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph -->
<!-- wp:image {"id":169} -->
<!-- /wp:image -->
<!-- wp:paragraph -->
<!-- /wp:paragraph --><br />
Minusta tuntuu kuin unelmani olisi ripauksen verran tullut todeksi arjessani. Ilman muuttoa kauas, ilman suuria elämänmullistuksia. Tärkeintä on, että kotona tuntuu hyvältä olla. Että se on paikka, jossa todella voi levätä ja jossa inspiraatiolla on tilaa elää.Maarithttp://www.blogger.com/profile/00581293340376283353noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5903463057701136876.post-11000734437670972222020-01-09T16:06:00.000+02:002020-01-09T16:06:14.051+02:00Kranssikuume(Alunperin julkaistu 13.12.2018)<br />
<br />
Kranssikuume iski minuunkin. Kiitos kaikkien Instassa näkemieni kuvien, jotka ovat todella herättäneet luovuusvimman eloon. Ehkä sekin vaikuttaa, että tänä vuonna olen suhtautunut jouluun ja sen koristuksiin avoimen kokeilevin mielin. Aiempina vuosina olen ehkä aatonaattona pistäytynyt kukkakaupassa ja etsinyt jouluvalot esille. Tänä vuonna kaikki on toisin. Näköjään.<br />
<br />
Jotain, jota voi näperrellä. Jotain, joka ei ole kovin vaikeaa. Jotain, jossa valmista syntyy nopeasti. Materiaalit voi parhaimmillaan löytää luonnosta - tai kaupasta. Ja jos tyhjän paperin syndrooma iskee, vauhtiin avittavia ideoita on netti pullollaan. Täydellistä.<br />
<br />
<img alt="Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on IMG_0024-e1544710254124-1024x1024.jpg" height="640" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/12/IMG_0024-e1544710254124-1024x1024.jpg" width="640" /><br />
<br />
Jossain mieleni sopukoissa haaveilin naisten päivästä, jossa tehdään yhdessä kransseja. Juodaan siinä sivussa glögiä ja laitetaan maailma järjestykseen. Sellainen ei ihan vielä tullut todeksi, mutta ehkä ensi jouluna. Tuntui, että juuri kranssit olisivat sopivan pehmeää ja helppoa puuhaa juttelemisen ohella toteutettavaksi.<br />
<br />
Yhden tämän kauden ihanimmista päivistä kuitenkin vietin ystäväni kanssa juurikin kransseja näperrellen. Ensin haalimme tarvikkeet. Levitimme ne pöydälle. Laitoimme joululaulut soimaan. Avasimme pähkinäpussin pöydälle. Annoimme luovuuden tulla.<br />
<br />
Pian huomasimme, että meillä on sisäsyntyisesti oma kranssityylimme. Kumpikin meistä kun oli ensimmäistä kertaa kyseisen puuhan äärellä. Vanhastaan opittua ei voinut syyttää. Minun tyylini pelkistyi ajatukseen vähemmän on enemmän. Hänestä taas enemmän oli, no, enemmän! Mahtavaa!<br />
<br />
<img alt="Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on IMG_0061-1024x768.jpg" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/12/IMG_0061-1024x768.jpg" width="640" /><br />
<br />
Ensimmäisiin kransseihini kiedoin kehikon rautalangasta ämpäri muottinani. Pari kolme kerrosta rautalankaa, jotka kiedotaan neljännellä yhteen. Päälle pyöritetään tiiviisti kukkateippiä. Oksat kiinnitetään pienillä rautalangasta katkotuilla palasilla. Sivuleikkurit ovat puuhassa ystävät - ja tuoreet oksat, jotka eivät varise.<br />
<br />
Perinteisemmät kranssit valmistuivat kranssipohjien päälle. Niihin sammaleetkin kiinnittyvät rautalangalla helposti. Sypressin oksat ovat taipuisempia ja odotettavasti pidempään neulasensa säilyttäviä kuin havut, vaikka havuista tulee ihana tuoksu.<br />
<br />
Sittemmin kaupasta on löytynyt niin valmiita metallisia ympyröitä, paksumpaa tarkoitukseen erityisesti sopivaa metallilankaa. Vihreä kukkalanka saattaa olla huomaamattomampi kuin rautalanka ja ohuempana helpompi taivuttaa. Kanervien kukinnot pysyvät kuivuessaankin karisematta, kun teoksen suihkuttaa hiuslakalla. Tuntuu, että myös sypressi tykkää moisesta. Jo aiemmin syksyllä hankkimani ja kuivaamani rosepippurit olivat kuin tehtyjä kranssipuuhiin. Herkkää vanamon kaltaista lehtiköynnöstä myytiin kukkakaupassa ruukussa.<br />
<br />
<img alt="Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on IMG_0052-Muokattu-1024x768.jpg" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/12/IMG_0052-Muokattu-1024x768.jpg" width="640" /><br />
<br />
<img alt="Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on IMG_0051-Muokattu-1024x768.jpg" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/12/IMG_0051-Muokattu-1024x768.jpg" width="640" /><br />
<br />
Erilaisten kokeilujen jälkeen lopulta omin tyylini löytyi eukalyptyksen oksista ja sen eri lajikkeista (oletan). Ne kuivuvat nopeasti, joten työstöä ei kovin montaa yötä kannata pohtia. Herkät, yksinkertaiset, miellyttävää mietoa tuoksua levittävät kranssit eivät tunnu lainkaan jouluisilta. Siksi jo mietin, pitäisikö niitä sittenkin tehdä teko-oksista.<br />
<br />
Kun lehdet ovat liian kuivat, aion purkaa tekeleeni ja säilöä kaikki kehikot seuraavaa kranssikautta varten. Parhaillaan jännitän, säilyvätkö marraskuussa työstetyt oksat todella jouluun asti vai pääsenkö aivan juhlan kynnyksellä uudestaan näperryspuuhiin.<br />
<br />
<img alt="Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on IMG_0016-Muokattu-1024x768.jpg" height="476" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/12/IMG_0016-Muokattu-1024x768.jpg" width="640" /><br />
<br />
<img alt="Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on IMG_9965-1024x768.jpg" height="479" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/12/IMG_9965-1024x768.jpg" width="640" /><br />
<br />
Oksien, käpyjen, kukintojen, marjojen ja koristeiden asettelussa on vain taivas rajana. Kranssien ollessa tyyliltään keskenään samanlaisia ne muodostavat ihanan sisustus- ja koristekokonaisuuden, joka saa tunnelman jatkumaan huoneesta toiseen.<br />
<br />
Yksi ikkuna olisi vielä vapaana - mitäköhän keksisin?Maarithttp://www.blogger.com/profile/00581293340376283353noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5903463057701136876.post-21800231385271618852020-01-09T15:54:00.000+02:002020-01-09T15:54:42.241+02:00On-off(Alunperin julkaistu 23.11.2018)<br />
<br />
Eräs perjantai-ilta taiteilin olohuoneessa tikkailla. Edellisenä päivänä olin asentanut elämäni ensimmäisen kerran tapetin. Ihan itse ja yksin. Ei se ole täydellinen, mutta ensimmäiseksi tapetiksi riittävän ok. Vatupassista huolimatta tapetin yläreuna on kattoon nähden vino. Haluaisin syyttää kattoa, mutta syyllinen taitaa löytyä peiliin katsomalla. Ajattelin korjata kauneusvirheen kattolistalla. 3300 mm pitkä on lähes juuri sopiva. Kaupassa ehdottivat, että laittaisin sen kattoon liimalla, mutta eihän se siellä pysy. Eikä minulla ole mahdollisuutta pitää koko kolmemetristä yhtäaikaa käsilläni paikoillaan. En sentään ole barbababa. Muutaman yrityksen jälkeen keksin laittaa lattiatasossa naulat listaan jo valmiiksi niin, että voin muutamalla tarkalla napautuksella saada niitä vähän kiinni. Niin, että ehdin toiseen päähän ennen kuin koko lista on taas maassa. Onnistun. Tunnen suurta tyydytystä ja mielihyvää. Kunnes tajuan, että lista on katossa väärin. Päätän olla moisesta pikkuseikasta välittämättä. Se ajaa asiansa. Ja itse tein.<br />
<br />
Pyysinkö apua? Kyllä. Sitä vain olisi ollut tarjolla vasta seuraavana päivänä, illalla. Tällä kertaa maltti, inspiraatio, tahto, sisu, päättäväisyys, itsepäisyys, minä itse ja halu saada heti valmista ym. itseä eteenpäin vievät voimat olivat liian voimakkaat. Ainoa rajoite oli illan pimeys ja tikittävä kello: kerrostalossa ei tahtoisi vasaroida öisin.<br />
<br />
Jälkikäteen koko tilanne naurattaa. Se kertoo minusta niin paljon. Siitä, millainen olen. Ja ehkä myös siitä, miksi olen jälleen ollut keräämässä energiaa ja miettimässä elämän suuria kysymyksiä.<br />
<br />
<a href="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/11/IMG_9970-Muokattu.jpg"><img alt="" class="aligncenter wp-image-151 size-large" height="527" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/11/IMG_9970-Muokattu-1024x812.jpg" width="665" /></a><br />
<br />
Olen viime aikoina miettinyt paljon on-off-tilaani. Erityisesti sitä, että miksi, kun olen ON, olen sitä niin voimallisesti, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin, että jossain vaiheessa olen täysin OFF. Ja kun olen off, olen off. Mitään ei tapahdu, mikään ei etene, mikään ei huvita. Joskus kauan sitten elämäni oli pitkään, liian monta vuotta, vain on-tilassa. Ja se oli mielestäni hienoa. Hyvän, ahkeran, menestyvän ihmisen merkki. Että on aina kiire, eikä aikaa oikein edes ihmissuhteille. Harrastuksille ei ainakaan. Kunnes tilaa seurasi täydellinen, sairauden aiheuttama off-tila. Siitä selviydyttyäni päätin muuttaa elämääni niin, että järjestäisin itselleni riittävästi aikaa off-hetkille. Eikä vain hetkille vaan päiville. Otin aikaa palautumiselle, nukkumiselle, joutilaana olemiselle ja lepäämiselle. Vasta nyt olen ymmärtänyt, että tämä edistyksekseni kokemani asia onkin varsin kuluttavaa ja pitää minut kiinni on-off:n musta-valkoisessa rytmissä.<br />
<br />
Aamulla Facebookissa näkemistäni palautumista ja nukkumista koskevista artikkelien määrästä päätellen myös monella muulla on sama ongelma kuin minulla: ymmärtää tekemisen ja levon suhde toisiinsa päivittäin, ei vain kausittain.<br />
<br />
<a href="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/11/IMG_9948-Muokattu.jpg"><img alt="" class="aligncenter wp-image-153 size-large" height="499" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/11/IMG_9948-Muokattu-1024x768.jpg" width="665" /></a><br />
<br />
Kun teen jotain, teen sitä niin uppoutuneena ja täysillä, ettei elämääni juuri mahdu muuta. Minulla on kiire saada mahdutettua aikaan ja hetkeen mahdollisimman paljon. Konkreettista tekemistä ja tuloksia. Näkyvää käden jälkeä. Tunnetta, että olen tärkeä. Siinä tekiessäni pelkään uupuvani niin, että se saa minut tekemään asioita vielä vähän lisää ja tehokkaammin, mieluummin montaa yhtä aikaa. Kuin se olisi ukkospilvi, joka lähestyy ja ennen rankkasadetta on saatava peltotyöt valmiiksi.<br />
<br />
Nykyisin osaan off-tilassani vain olla. Riippumatta siitä, ovatko kaikki sähköpostit lähetetyt, pyykit pesty tai kodin muu kaaos taltutettu. Niin ei aina ole ollut. Aiemmin, kun vasta tutustuin off-tilaani, mieltä kaihersi ainainen huono omatunto tekemättömyydestä. Korvamatona soi laulu laiskuudesta.<br />
<br />
<a href="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/11/IMG_9954-e1542961534575.jpg"><img alt="" class="aligncenter wp-image-157 size-large" height="412" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/11/IMG_9954-e1542961534575-1024x634.jpg" width="665" /></a><br />
<br />
Emme voi aina olla ON. Vaikka kuinka olisi menestyvä yli-ihminen. Enemmän ei aina ole parhaaksi. Nautinto katoaa rakkaimmastakin tekemisestä, kun se menee yli. Se, mikä kenellekin on palauttavaa toimintaa, on yksilöllistä. Toinen tarvitsee sohvan ja tv:n. Jollekin paras keino on kävelylenkki ja jooga. Mutta jos jonkin asian kokee velvollisuudekseen tai asiaksi, joka pitää tehdä, jotta on hyvä ihminen (joka on eri asia kuin itselle mielihyvän tuottaminen), se on yhtä voimia ja energiaa vievää kuin varsinaiset kuormittajat, kuten työ.<br />
<br />
Minä opettelen. Paitsi hillitsemään uppoutumista, myös sitä, että joka päivään mahtuisi pieniä palautumisen hetkiä. Ne voivat olla meditaatiota tai joogaa. Tai vain pysähtymistä hegittämään kesken päivän kiireen. Yritän kääntää mieltäni ajattelemaan, että voisi olla hyväkin, jos on-off-vaihdeiden välillekin mahtuisi jotain muuta. Harmaan sävyjä. Me aikuiset olemme kovin huolissamme nuorten työmoraalista. Mutta olen usein miettinyt, että ehkä he ovatkin viisaita. Ehkä he ovat loppuunpalamisen kynnyksellä taiteilevia vanhempiaan katsoessaan ymmärtäneet elämästä jotain oleellista. Sellaista, jota me vasta opettelemme.<br />
<br />
<a href="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/11/IMG_9960.jpg"><img alt="" class="aligncenter wp-image-155 size-large" height="499" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/11/IMG_9960-1024x768.jpg" width="665" /></a><br />
<br />
On-off-asetelma on kuitenkin opettanut minulle paljon. Erityisesti armollisuudesta. Off-tilan myötä itseä eteenpäin pakottava ruoska jää nurkkaan. Armollisuus ja lempeys astuvat tilalle. Silloin voi itselleen sanoa, että aina ei tarvitse aloittaa - aina ei itse asiassa ole paras hetki aloittaa. Eikä kaikki ole aina asenteesta kiinni. Varsinkaan eteenpäin puskevasta, tekemiseen alati ruoskivasta.<br />
Joskus on lupa ihan vain olla. Paljon useammin, kuin ehkä kuvittelemme.<br />
<br />
p.s. <em>Tämän postauksen kuvat ovat kranssientekohetkestä. Ompelu ja askartelu on minulle yksi aktiivisen palautumisen keino. Vaikka niihinkin usein kovin uppoudun niin, etten muista edes syödä. Viimeistään tänä syksynä olen oppinut, että kun käsillä tekemisen inspiraatio iskee, siihen kannattaa tarttua. Koska se tekee mielelleni ja sielulleni hyvää. </em><br />
<br />
<br />
Maarithttp://www.blogger.com/profile/00581293340376283353noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5903463057701136876.post-88913514828326353542020-01-09T15:51:00.000+02:002020-01-09T15:51:48.201+02:00Sisustusprojektin viemää(Alunperin julkaistu 15.11.2018)<br />
<br />
Sisustuskärpänen ei vain purrut. Se taisi nielaista koko ladyn. Kokonaisena. Niin, ettei ajatuksiini ole viime viikkoina mahtunut juuri muuta. Kun vielä kuukausi sitten kysyin, että remppa vai muutto, enää ei tarvitse kysyä. Vastaus tuli monelta eri elämän taholta ja viesti oli hyvin selvä: kodille uusi ilme. Sitä taisin pyytää jo kesällä. Ainakin vähän ääneen haaveilla. Että jaksaisin siivota asunnon kuin muuttaisin: käydä kaikki nurkat läpi ja hankkiutua eroon turhasta. Siinä samalla ehkä hieman ilmettäkin kohentaa. Käytännön toteutusideat olivat vain kadoksissa - ja budjetti myös.<br />
<br />
<a href="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/11/IMG_9754.jpg"><img alt="" class="aligncenter wp-image-143 size-large" height="499" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/11/IMG_9754-1024x768.jpg" width="665" /></a><br />
<br />
Eräs lauantai-aamu se sitten alkoi: heräsin ajatukseen, että iso, olohuonetta hallinnut kiiltävä, musta kaappi saa lähteä. Se päätös oli merkittävä siksi, että kyseiseen kaappiin kätkeytyi niin paljon läpikäymättömiä papereita ja asioita. Niille tarvittaisiin ehdottomasti uusi kaappi ja heti. Niin ja aikaa ja voimia sisällön siivoukseen. Alkoi jo muuta elämää haittavaa Tori.fi:ssä lorvailu. Muutaman päivän ja ohi lipuneen löydön jälkeen aloin kutsua itseäni Torihaukaksi. Hakuvahdista huolimatta oli pakko tarkistaa ainakin tunnin välein, olisiko uusia lipastoja, vitriinejä tai senkkejä tullut myyntiin. Ensin ajattelin, että kaiken pitää olla hetivalmista. Kunnes hurahdin kalkkimaalaukseen (josta taidan kirjoittaa ihan oman juttunsa). Sen jälkeen melkein mikä vain tarkoituksensa ajava ja oikean muotoinen huonekalu kelpasi. Kunnosta ja alkuperäisestä väristä viis.<br />
<br />
Etsintöjä tehdessäni minulla oli mielessäni kaksi reunaehtoa. Ensinnäkin tekemäni hankinnat pitäisi voida rahoittaa vanhat huonekalut myymällä ja kirppismyynnillä. Budjetti asettuikin aluksi vain parin sadan pintaan ja tuntui, että sillä koko projekti myös toteutettaisiin. Kun nälkä kasvoi syödessä, alkoi vaihto- ja ostoslistalle kuitenkin kertyä jos jonkinmoista hankittavaa. Lopulta päätin luottaa elämän kantamiseen ja sijoittaa hyvään oloon kotona vähän enemmän.<br />
<br />
Toinen reunaehto oli pitkäaikainen haaveeni päästä vähitellen Ikea-huonekaluista kokonaan eroon ja sisustaa koti käytettyinä ostetuilla huonekaluilla. Olkoon se minun tapani olla piirun verran ekologisempi. Tavara kerrallaan tämä haave alkaa toteutua. Sen verran olen antanut myöten, että käytettynä voin ostaa Ikeaakin, jos se on juuri sopivaa. Jotkin omistamani Ikeat kun ovat niin toimivia, etten niistä helposti päästä irti.<br />
<br />
<a href="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/11/IMG_9746.jpg"><img alt="" class="aligncenter wp-image-145 size-large" height="499" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/11/IMG_9746-1024x768.jpg" width="665" /></a><br />
<br />
Kun päätin luopua isosta mustasta kaapista ja aloittaa projektin, ei minulla ollut oikein mielikuvaa, mitä haluaisin tilalle. Jotain valoisampaa ja vaaleampaa. Valkoista siis. Löytöjä tehdessä mielikuva on muuntunut ja tarkentunut. Jossain vaiheessa olin valmis paljon suurempaankin, kuten lattian maalaukseen tai jopa sen vaihtamiseen. Juuri nyt olen kuitenkin nykyiseen lattiaani yllättävänkin tyytyväinen: valkoiset huonekalut raikastavat ja uudistavat ympäristöä riittävästi. Ihan niin isoon projektiin kuin asunnon tyhjennykseen minusta ei juuri nyt ehkä olisi. Tässäkin on välillä ollut jaksamista.<br />
<br />
Kyse ei ole ollut vain itsensä toteuttamisen ilosta vaan tämä on ollut myös hyvä oppitunti omaan intuitioonsa luottamisesta. Luottamuksesta siihen, että ratkaisut tulevat, kun tulevat ja että kehoni kertoo kyllä, kun jokin valinta on oikea. Jokainen huonekalu on tullut vastaan silloin, kun sen on pitänyt: kun sekä auto että kantaja ovat olleet saatavilla. Toisaalta myös vanhat huonekalut ovat kadonneet kodista ennen kuin tila on loppunut kesken. Välillä on tuntunut, että ostaja on löytynyt vasta, kun olen konkreettisesti aloittanut kaapin tai hyllyn tyhjentämisen: olen silloin viestinyt, että kaappi on oikeastikin vapaa.<br />
<br />
<a href="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/11/IMG_9757.jpg"><img alt="" class="aligncenter wp-image-142 size-large" height="499" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/11/IMG_9757-1024x768.jpg" width="665" /></a><br />
<a href="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/11/IMG_9749.jpg"><img alt="" class="aligncenter wp-image-144 size-large" height="499" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/11/IMG_9749-1024x768.jpg" width="665" /></a><br />
<br />
Päätin, että en luo hankkimiini huonekaluihin heti mitään tunnesidettä. Vaikka myyjän niistä kertoma tarina olisi miten kiehtova. Sen myötä olen raaskinut myös maalata ja jopa muokata niitä surutta. En ole vain kertonut sitä myyjälle. Yllättävän usein nimittäin kuulin toiveen, että tavara löytäisi sellaisenaan hyvän kodin. :) 40-luvulta peräisin olevan teakpuisen sivupöydän jalkoja sopivan korkuisiksi sahatessani mietin, että joku toinen olisi ehkä haukkonut vieressä henkeään. 50-luvulle tyypillinen laatikollinen yöpöytä - josta tuli tv-taso - oli selvästi myyjälle ollut se ainoa oikea tyyli joskus. Silti se sai valkoisen peitteen ja takorautaisen vetimen käsittelyssäni. Perinnöksi saamaani jakkaraa maalatessani mietin, että meidän suvussa ei oikein ole tapana koskea huonekaluihin ja muokata niitä elämäntilanteeseen sopiviksi.<br />
<br />
On tuntunut palkitsevalta, että on osannut mielessään ennalta kuvitella, miltä jokin huonekalu näyttää, kun sen maalaa ja ehkä muutenkin tuunaa. Että näkee tavaran mahdollisuudet. Näkee sen reunat, rajat ja muodon. Se on ollut Torihaukalle erityisen hyödyllinen taito.<br />
<br />
<a href="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/11/IMG_9759.jpg"><img alt="" class="aligncenter wp-image-141 size-large" height="499" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/11/IMG_9759-1024x768.jpg" width="665" /></a><br />
<br />
En tiedä, olisinko ryhtynyt tähän juuri nyt, jollei siellä ja täällä ystävilläni olisi ollut menossa myös sisustus- ja remonttiprojekteja. Että kun kysyi, mitä kuuluu, sai vastauksena: "<em>Valitsen laattoja kylppäriin</em>." Olemme toinen toistemme peilejä ja inspiraation lähteitä. On myös ihanaa, kun voi vaihtaa ajatuksia ja ihasteluja erilaisista löydöistä, vaikka projektit ovatkin sisällöltään ja laajuudeltaan täysin erilaiset.<br />
<br />
Ystävän kautta myös syntyi se mullistavin idea: ajatus tapetista. Eikä mistä vain tapetista vaan jopa maalaukselta näyttävästä muraalista, siis kuvatapetista. Nähtävästi sellaisia oli ollut paljonkin Habitaressa tänä vuonna. Sopivaa etsiessäni uppouduin täysin tapettien maailmaan. Aiemmin vannoutunut seinien maalaaja (koska se on niin helppoa) onkin yhtäkkiä levittämässä kaikille pinnoilleen tapettia. Muraalin tilasin lopulta Hollannista ja se ylitti valloittavuudellaan kaikki odotukseni. Se luo oman persoonallisen tunnelman koko tilaan. Asunnon pienen koon vuoksi ompelupisteeni täytyy olla ko. seinällä, mutta kaikkine nappipurnukoineenkin se vain katoaa isojen kukkien katveeseen.<br />
<br />
Kun loppusiivosin olohuonetta, mietin, miksi tällä kertaa tuntui kovin erilaiselta toteuttaa sisustusprojektia. Paitsi, että siitä tuli vähän laajempi ja pitkäkestoisempi kuin ensin oletin, se myös palautti mieleeni intohimoni käsillä tekemiseen ja näpertämiseen, estetiikkaan ympärilläni. Se myös loi tunteen, että olen elossa: minussa vielä syntyy ideoita ja otan niistä kopin, toteutan.<br />
<br />
<a href="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/11/IMG_9760.jpg"><img alt="" class="aligncenter wp-image-140 size-large" height="499" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/11/IMG_9760-1024x768.jpg" width="665" /></a><br />
<br />
Vielä olennaisempaa oli, että minusta tuntui, että ensimmäistä kertaa todella sisustan itselleni kotia ja pesää. Ajatus tuntuu hassulta: olen asunut yksin jo kauan ja tässä samassa kodissakin jo yhdeksän vuotta. Tämä koti on myös aina tuntunut kodilta. Mutta tällä kertaa en sisustanut ajatuksella, miltä kotini näyttää muiden silmissä. En potentiaalista asuinkumppania miettien, en hyväksyntää vierailijoilta hakien. En ajatellen, etten voisi jotain muuttaa, koska tekosyy x tai y. Tai ajatellen, mitä kotini kertoo tämän jälkeen minusta ihmisenä. Tai jopa: miltä asuntoni näyttäisi sisustuslehden sivuilla (kaikkea sitä tuleekin mietittyä... :D).<br />
<br />
Sisustin täysin itselleni. Jotta minulla olisi hyvä olla kotona.<br />
<br />
Nyt en malta nousta sohvalta. Enkä ole varma, onko se vain hyvä asia. Olohuone on tällä erää valmis. Makuuhuone vielä saa kohennusta osakseen. Suurin into tehdä hakuja Torissa on jo laantunut. Kohta pitää uudestaan muistutella itselle, mistä niitä tapetteja löytyikään. Olen valmis siirtymään eteenpäin. Koti on valmis sitä varten. Ottamaan minut aina syleilyynsä. Tarjoamaan turvaa, rauhaa, inspiraatiota ja palautumista - mitä ikinä tarvitsen.<br />
Mitäköhän seuraavaksi?<br />
<br />
<br />
Maarithttp://www.blogger.com/profile/00581293340376283353noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5903463057701136876.post-73547499286777734952020-01-09T15:47:00.000+02:002020-01-09T15:47:55.796+02:00Voisinko elää ilman tavoitteita?(Alunperin julkaistu 23.10.2018)<br />
<br />
Hei, olen Maarit. Olen suorittaja. Olen tavoitteiden asettamisen ja niiden saavuttamisen ammattilainen. Menen läpi vaikka harmaan kiven saadakseni tavoitteeni täyteen. Niin olen tehnyt koko elämäni. Koska tavoitteen saavuttamisesta saa palkinnon: uuden rastin to do-listaan ja mahdollisuuden hypätä seuraavaan. Mahdollisuuden aloittaa - ja suorittaa taas.<br />
<br />
Ja mm. siksi olen uupunut.<br />
<br />
Ystäväni intoilee uudesta englanninkielisestä kalenteristaan. Siinä asetetaan jokaiselle viikolle tavoite. Mahtavaa! Päämääriä joka perjantaille. Saa aloittaa 52 kertaa vuodessa. Juhlan aihetta on ainakin yhtä monta. Siis jos pääsee tavoitteeseensa. Ratkaisukeskeisesti kalenteri kehoittaa asettamaan matalan kynnyksen askelmia. Tavoitteita, jotka ovat helposti saavutettavissa. Silloin onnistumisen mahdollisuus on parempi. Ja onnistuminen ruokkii onnistumista. Etenemistä. Kasvua.<br />
<br />
Muutosta.<br />
<br />
Ensin innostun itsekin. Sitten varovasti kysyn: "<em>Saavatko meidän kaltaiset suorittajat asettaa viikkotason tavoitteita?"</em> Ihan varmasti saamme tavoitteet toteutettua. Varsinkin ne matalalle asetetut. Mutta muuttuuko elämämme siitä? Tulemmeko onnellisemmiksi? Onko se elämämme tehtävä: suorittaa tavoitteita?<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/10/IMG_9072-e1540285592605.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img alt="" class="aligncenter wp-image-124 size-large" height="400" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/10/IMG_9072-e1540285592605-768x1024.jpg" width="300" /></a></div>
<br />
<br />
Kaiken kyseenalaistamisen keskellä tämä ratkaisukeskeiseen ajatteluun* vihkiytynyt ja sitä jo vuosikymmenen aktiivisesti treenannut yhtäkkiä miettii: millaista elämä olisi ilman tavoitetta? Haahuilisinko päämäärättömänä sinne tänne saamatta mitään järkevää aikaa? Loppuisiko luovuuteni? Joutuisinko kadotukseen? Olisiko se lopunkin rationalisuuden loppu? Jäisikö kaikki pöydälle tai sikinsokin lattialle? Olisiko elämässäni enää mitään rakennetta?<br />
<br />
Ja ennen kaikkea: olemmeko me ihmiset todella niin peruslaiskoja, että tarvitsemme jatkuvasti pieniä ja suuria tavoitteita, jotta pidämme itsemme käynnissä? Olenko minäkin?<br />
<br />
Ajatus tavoitteista irtipäästämisestä saa kehossa aikaan syvän helpotuksen huokauksen. On olo, kuin päästäisi kaikki langat käsistään samalla kertaa. Taakka putoaa harteilta. Otsalohkon jatkuva kivistys loppuu.<br />
<br />
Sitten mieli kysyy: minne nyt menen?<br />Tavoitteiden rakastajalle tämä on mullistavaa, ihmeellistä - ja vapauttavaa.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/10/IMG_8985-Muokattu.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img alt="" class="aligncenter wp-image-125 size-large" height="299" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/10/IMG_8985-Muokattu-1024x768.jpg" width="400" /></a></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/10/IMG_9448-Muokattu.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img alt="" class="aligncenter wp-image-127 size-large" height="299" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/10/IMG_9448-Muokattu-1024x768.jpg" width="400" /></a></div>
<br />
<br />
On uudelleensanoittamisen aika. Tunnusten itselleni vaikeita, ahdistusta herättäviä termejä ja keksin niille uusia korvikkeita. Rutiini on jo korvaantunut sanalla rytmi. Nyt sovittelen tavoitteen tilalle sanaa suunta ja päämäärä. Riittäisikö itselleni, että tietäisin, minne olen menossa ilman, että asetan sen myötä kovia, velvoittavia tavoitteita? Mahdollistaisiko suunta paremmin hetkessä elämisen? Kunkin haasteen erillisen arvioimisen, että mihin se minua vie? Vapauttaisiko se minussa voimavaroja? Opettaisi luottamaan intuitioon?<br />
<br />
Miksi sanassa tavoite on minulle niin vahva velvoittava kaiku?<br />
<br />
Suorittajalla on nimittäin yksi suuri ongelma tavoitteiden kanssa: mahdollisuutta, että ne jätettäisiin kesken tai niistä luovuttaisiin kesken matkan ei oikein ole. Tai on, mutta se on vaikeaa. Niin vaikeaa. Niitä voidaan uudelleen tarkastella ja määritellä. Varmistella, että ovat vielä ajankohtaisia. Mutta varsinkin muistiin kirjattua ei juurikaan kyseenalaisteta. Ja juuri siksi niiden alle joskus uupuu.<br />
<br />
Haluaisin ajatella, että on tehtäviä, jotka pitää toteuttaa ja tehdä. Niille on usein annettu deadlineja, jotka rytmittävät työtä ja mahdollistavat asioiden etenemisen. Sitten on pidemmän aikavälin suuntia ja missioita. Mielikuvia ja unelmia siitä, minne on menossa. Itseä kuuntelemalla ja erilaisia merkkejä elämästä etsimällä tietää, millä vauhdilla täytyy kulkea ja mihin seuraavaksi ryhtyä. Vähitellen ehkä oppisi luottamaan, että elämä kantaa ja tuo vastaan ne asiat, jotka kuuluvat siihen tulla. Juuri silloin, kun niiden kuuluu tulla.<br />
<br />
Mutta tavoitteet... Osaisinko elää ilman?<br />Haluanko?<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/10/IMG_9009-Muokattu.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img alt="" class="aligncenter wp-image-128 size-large" height="299" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/10/IMG_9009-Muokattu-1024x768.jpg" width="400" /></a></div>
<br />
<br />
______________________________<br />
Päivän asu omasta ateljesta.<br />
<em><br /></em>
<em>* Ratkaisukeskeisessä ajattelussa lähdetään siitä, että kaikki ongelmat voidaan kääntää tavoitteiksi ja erityisesti muutostavoitteiksi. Kun tavoite on määritelty, mietitään, mitä askelmia pitkin tavoitteeseen päästään. Askelmat ovat eräänlaisia välitavoitteita. Seuraava askelma asetetaan niin matalalle, että sen suorittaminen ei vaadi liian suuria ponnisteluja. Askelmia määrittelemällä ja seuraamalla tavoite on mahdollista saavuttaa. </em><em>Allekirjoitan tämän edelleen. Tässä vaiheessa omaa sisäistä prosessiani kuitenkin mietin, missä kulkee kultainen keskitie ja kohtuus myös tavoitteiden asettelussa, jotta elämästä ei tulisi liian kuormittavaa ja sitovaa. </em><br />
<br />
Maarithttp://www.blogger.com/profile/00581293340376283353noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5903463057701136876.post-56426960733055510962020-01-09T15:44:00.000+02:002020-01-09T15:44:07.962+02:00Auttajan näkökulmaa pohtimassa(Alunperin julkaistu 20.10.2018)<br />
<br />
Sain eilen aivan loistavaa asiakaspalvelua. Jopa niin hyvää, että se on blogin paikka. Pankissa. Tilanteessa, jossa olin menossa tapaamiseen ainakin alitajuisesti hattu kourassa, nöyränä ja valmiina selittämään. Jo edellisen päivän puhelu pankista - kyllä, he soittivat itse ja siitäkös säikähdin - oli toiveita herättävä. Asiat ratkesivat, sain tilaa hengittää. Niin, että viime yönä nukuin pitkästä aikaa lähes 10 tunnin unet. Heräilemättä.<br />
<br />
Kun elämä ei mene ihan putkeen ja alkaa eri osa-alueilla tulla vaikeuksia vastaan, on käännyttävä erilaisten auttajien puoleen. Sellaistenkin, joiden kanssa ei ole koskaan ajatellut asioivansa. <em>"Minä ite, pärjään kyllä</em>" -ihmiselle se on vaikea paikka. Koska on varauduttava myös siihen, että ulkopuoliset tarkastelevat suurennuslasillaan elämääsi löytääkseen viisasten kiven, joka ratkaisee koko vyyhdin. Luurangot kolisevat kaapissa ja itsekin ihmettelee, mistä ne sinne oikein ilmestyivät.<br />
<div>
<br /></div>
Yllättävän moni auttajan asemassa oleva kuvittelee, että he voivat jollain oivalluksellaan ratkaista vyyhdin. Mutta todellisuudessa asiakas ratkaisee sen itse. Tehohoitotilanteita lukuunottamatta aina. Ja se on ainoa tilanne, milloin asiakas motivoituu ja sitoutuu ratkaisuun: kun hän on sen itse keksinyt.<br />
Pysähdyin miettimään, miksi eilinen pankkikokemus oli niin mullistava. Kyllä, sain ratkaisun, joka tuo helpostusta elämääni vuosiksi. Vain viikkoa aikaisemmin sain samaisesta pankista, toiselta asiakaspalvelijalta, aivan toisenlaisen vastauksen ja ratkaisun. Sen sisältö oli lyhykäisyydessään ei. Ei itse keksimääni ratkaisuun. Mutta ei mitään ehdotusta, mitäs sitten. "<em>Keksi itse, ei ole meidän ongelma</em>", luin taitavasti rivien välistä.<br />
<br />
Olen itsekin kouluttanut asiakaspalvelijoita ja hokenut litaniaa: ole ystävällinen, kuuntele, kohtaa, ratko asiakkaan ongelma, hymyile, jne... Jos yrityksellä tai auttajalla on tarjota asiakkaan esittämään ongelmaan ratkaisu, kaikki on hyvin. Jos he siinä sivussa voivat ratkoa vielä toisenkin asiakkaan ongelman, kaikki on suorastaan loistavasti. Asiakas saa lisäarvoa ja palaa takaisin. Siinä sivussa kertoo kavereillekin ja yritys myhäilee tyytyväisenä.<br />
<br />
Ongelmat paratiisissa alkavat, kun yrityksellä ei olekaan tarjota ratkaisua tai jos heidän mielestään asiakas tarvitseekin jotain ihan muuta (joka tietysti heillä on tarjota).<br />
<br />
Aina voi sanoa, että <em>ei, meillä ei ole</em>. <em>Ei, niin ei voi tehdä</em>. Piste. Samalla päätetään jättää asiakas yksin jatkon suhteen. Silloin hän joko hakee samaa ratkaisua toisaalta. Tai joissain tilanteissa jättää asian sikseen, koska ajattelee, että kukaan muukaan ei voi häntä auttaa. Kun on kyse terveydestä, jälkimmäinen tila johtaa nopeasti psykologin juttusille, kun ensin on riittävästi ruoskittu ja syyllistetty itseä, haukuttu huonoksi ja tyhmäksi.<br />
<br />
Voi olla, että auttaja tai asiakaspalvelija tarjoaa kylmiltään ratkaisua, joka ei ole edes asiakkaan mielessä käynyt. Jota asiakas ei ole tiennyt ongelmaksi. Silloin tilaan astuu hämmennys. Pahimmillaan asiakkaan tilanne vain pahenee, koska hänestä tuntuu, että yritetään ratkaista jotain, mikä ei ollut omalla tärkeyslistalla lainkaan. Hän ehkä tunnistaa ongelman olevaksi, mutta hänestä tuntuu, että ei ole tullut kuulluksi eikä ymmärretyksi, kun auton sijaan tarjotaankin nauloja.<br />
<br />
Meillä jokaisella on sisäänrakennettu tärkeysjärjestys ja motivaatiolista. Teemme päätöksiä ja muutoksia niiden mukaan. Kaikkia ongelmia emme voi koskaan ratkoa kerralla. Itse tiedämme parhaiten, mistä aloittaa. Ja ennen kaikkea, mitä asiaa muuttamalla on suurin mahdollinen positiivinen vaikutus muihin ongelmiin. Ulkopuolinen auttaja voi aina vain arvata. Se, mitä hän poimii tärkeiksi asioiksi tarinasta, perustuu hänen omaan tärkeysjärjestyslistaansa. Vaikka kuinka pitäisi olla objektiivinen ja siirtää se sivuun. Se on vaikeaa, koska olemme ihmisiä. Siksi asiakkaalla pitää olla oikeus etsiä itselleen auttaja, joka ymmärtää häntä ja kuulee häntä. Muuten auttamisesta tulee tärkeysjärjestyslistojen kamppailu. (Jälleen poikkeuksena tehohoito.)<br />
<br />
Sitten on asiakaspalvelijoita ja eilen tapaamani mahtava pankkihenkilö kuuluu heihin, jotka rohkeasti ottavat askeleen taaksepäin nähdäkseen esitetyn ongelman takana vallitsevan tilanteen ja sen nähtyään tarjoavat uutta ratkaisua. Se on jotain, mistä asiakkaalla ei ollut edes tietoa. Ei ainakaan ymmärrystä, että ratkaisu olisi itselle mahdollinen. Kokonaisuuden katsominen on vaikea laji, koska silloin on pakko pyytää asiakasta raottamaan hieman luurankojen asuinsijojen ovia. Se ei tarkoita koko elämän mylläämistä. Mutta jos kyse on rahasta, on pakko puhua sellaisista elämän keskeisistä asioista kuin terveys, työ, perhe, kulutus, harrastukset, joku muu mikä. Jos asiakas ei ole tietoinen ongelmastaan (eli ei ole itse pyytänyt ensin apua), on varmaa, että suhtautuminen ei ole vain positiviista. Tässä tapauksessa olin.<br />
<br />
Koska itsekin haluan olla tulevaisuudessa auttaja, kirjaan myös itselleni ylös näistä pohdinnoista muutaman muistutuksen:<br />
<ul>
<li><strong>Uskalla suhteuttaa esillä oleva ongelma kokonaisuuteen</strong> ja rohkaise myös asiakasta katsomaan asiaa kokonaisuuden näkökulmasta. Vain siten voi avautua maisemia sellaisille ratkaisuille, joista asiakas ei ole voinut edes unelmoida.</li>
<li><strong>Selvitä asiakkaan sisäinen tärkeysjärjestys.</strong> Kun ongelmia ratkotaan sen mukaisesti, asiakas tuntee tulleensa kuuluksi, ymmärretyksi ja autetuksi. Silloin päästään nopeammin positiiviseen kierteeseen. Onnistuminen ruokkii motivaatiota ja onnistumista. Mielenrauha mielenrauhaa. Lopulta pääset korjaamaan myös sitä, minkä itse olisit valinnut ensimmäiseksi etapiksi, jos se vielä muka on ongelma.</li>
<li><strong>Tarjoa ratkaisuja, jotka oikeasti ratkovat alkuperäistä ongelmaa.</strong> Voi olla, että se ratkaisu, mitä asiakas on pyytänyt, ei olisi niin tehnyt. Älä tyydy vain oireen hoitamiseen, vaikka se tuntuisi aluksi helpolta tai toisi yritykseesi kasapäin enemmän rahaa. Varo myös ylihoitamista. Siitä jää kiinni.</li>
<li>Erityisesti <strong>varo ratkomasta sellaista ongelmaa, joka asiakkaan mielestä ei mitenkään liity kokonaisuuteen</strong>. Jälkikäteen ko. ongelma on poistunut ja voit paukutella henkseleitäsi. Mutta asiakas on edelleen alkuperäisessä tilassa ja todennäköisesti hyvin turhautunut, kun energiaa ja resursseja on tuhlaantunut hänen mielestään vääriin asioihin. Ottaako hän sinuun yhteyttä jatkossa? Tuskin.</li>
<li>Voit tehdä tämän kaiken, vaikka sinusta tuntuisi, että olet asiakkaaseen nähden tietävämpi ja taitavampi. Niinhän olet, siksi hän on sinun puoleesi kääntynyt. Mutta<strong> varo käyttämästä tätä asemaa omaksi parhaaksesi.</strong> Varo osoittamasta, että tiedät paremmin. Kun kohtaat asiakkaan siellä, missä hän on, mahdollisuudet onnistua ovat moninkertaiset.</li>
</ul>
Ai niin. Aika. Kokonaiskuvan luonnille ei ole aikaa. Yksittäisen asian merkkaaminen suoritetuksi to do -listalta on paljon tyydyttävämpää. Pankkihenkilö oli omien sanojensa mukaisesti minuutissa hoksannut, mistä kokonaisuudessa oli kyse. Kutsuisin sitä ammattitaidoksi.<br />
<br />
En ole itse ollut täydellinen. Otan itsekin opiksi.<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
Maarithttp://www.blogger.com/profile/00581293340376283353noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5903463057701136876.post-31429795705982669232020-01-09T15:41:00.000+02:002020-01-09T15:41:06.290+02:00Sisustuskärpäsen puremia(Alunperin julkaistu 11.10.2018)<br />
<br />
Remppa vai muutto. Niin juuri, se tv-ohjelma. Vancouverin versio on suosikkini. Mutta sanapari on leikitellyt mielessäni jo jonkin aikaan. En usko, että elämässäni on muutosta, joka ei heijastuisi myös haluun tehdä kotona jotain muutoksia. Tai päin vastoin: halu muutokseen alkaa usein tarpeesta siirrellä huonekaluja. Heti näin 9 vuoden samaan osoitteeseen kulkemisen jälkeen on ensimmäisen kerran noussut mieleen kysymys, haluaisinko muuttaa. Sitä seuraa toinen: missä muualla muka haluaisin asua.<br />
<br />
Tiedän jo, mitä tästä seuraa. Ensin ideoiden etsimistä. Aiemmin se tarkoitti läjää sisustuslehtiä ja viltin alle kääriytymistä ne seuranani. Nyt avaan Instagramin ja Pinterestin - ja päädyn maailmoihin, jotka ovat budjetillisesti tai tyylillisesti aivan liian kaukana. Kun ensimmäiset ajatukset muutoksen luonteesta heräävät, aloitan Torin selaamisen melkein kiertäjäkalvosimen tulehdukseen asti. Pakkomielteessä on tarkistettava ainakin kuusi kertaa päivässä, onko myyntiin tullut uusia vitriinejä. Yksi lähes täydellinen hinnaltaan ja tyyliltään meni jo sivusuun. Sekös harmittaa.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/10/IMG_7603.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img alt="" class="aligncenter wp-image-101 size-large" height="299" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/10/IMG_7603-1024x768.jpg" width="400" /></a></div>
<br />
<br />
Sitten iskee epäillys: onko tässä mitään järkeä. Myydä vanhoja huonekaluja ja ostaa uusia. Yrittää saada niistä omista ei-niin-hyvin-pidetyistä sama hinta kuin mitä omat uudet löydöt maksavat. Kierrättää kaikkia yhden paikan vasemmalle kuin MAD-pelissä konsanaan. Kuvitella, että maalipurkki tai kaksi muuttaa kaiken. Paitsi sen, että sukkahousut ovat yhä aina yhdessä läjässä ja keskenään solmussa. Ja että mustien vaatteiden laatikkoa en saa vaaleammaksi kuin muuttamalla pukeutumistani. Yhtenä päivänä suuressa innostuksessa senkit vaihtavat lennossa keskenään paikkaa. Toisena palaavat kiltisti takaisin vanhoihin asemiinsa, koska niin on vain käytännöllistä ja silloin Torista hankittavien (eli vaihdettavien) huonekalujen lista on lyhyempi.<br />
<br />
Kun samaan aikaan halajaa muutosta ja pelkää sitä, päätyy laittamaan lipaston myyntiin ja ottamaan sen sieltä hetken kulttua pois. Koska ei tiedäkään, mahtuvatko kaikki tavarat uusiin ratkaisuihin. Päättää ostaa yhden lähes täydellisen kaapin, mutta katuukin sitä, koska jokin täydellisempi voisi olla heti huomenna tarjolla. Uudesta järjestyksestä olohuoneessa saa energiaa. Piristävää ja ihanaa. Mutta kun seuraavana aamuna etsii unenpöpperöisenä ja turhautuneena minuuttikaupalla tavaroita uusista sijainneistaan, päättää viimeistään illalla vaihtaa kaikki takaisin paikoilleen. Koska niin on vain tarkoitettu.<br />
<br />
Ja oikeasti: kuinka monella eri tavalla 53 neliöisen kaksion saa samoilla tavaroilla sisustettua? Jos suurin osa asioista ei voi vaihtaa paikkaansa?<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/10/IMG_7544-Muokattu.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img alt="" class="aligncenter wp-image-102 size-large" height="299" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/10/IMG_7544-Muokattu-1024x768.jpg" width="400" /></a></div>
<br />
<br />
Kun oma silmä ja omat tavat ovat tottuneet johonkin, niistä on vaikea oppia pois. Niin paljon kun haluaisin olla luova sisustaja, joudun usein näissä pöhinöissäni toteamaan, että ideat loppuvat kesken. Lopulta päädyn ostamaan kukkia ja uuden kynttilän - ja odottamaan hetkeä, kun olen ideoistani täysin varma. Jotkut nurkat ovat odottaneet the hetkeään jo täydet 9 vuotta.<br />
<br />
Näkökulman vaihtamisen taito, vaikka sellaisen väitän omaavani, ei tunnu toimivan, kun kyse on sisustuksesta.<br />
<br />
Juuri nyt haluaisin, että joku tulisi ja mullistaisi koko olohuoneeni. Tietysti nollabudjetilla, luovasti vanhoja huonekaluja hyödyntäen. Haluaisin, että jokin avaisi omaa näkemystä, ravistelisi sitä. Saisi huomaamaan, että uusi järjestys voi olla paljon parempi kuin se, mihin on tottunut. Että valo pääsee yhä olohuoneeseen, vaikka sohva on toisella seinällä. Ja ompelukoneille voi löytyä toinenkin nurkkaus. Samainen henkilö voisi saada myös huomaan, kuinka huonekalut vaihtavat strömsömäisen kätevästi väriä ilman pölyä ja lakan tuoksua lähes itsestään. Ja erilaiset ihanat asetelmat asettuvat senkkien päälle, vaikka ei vierailisi yhdessäkään sisustuskaupassa.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/10/IMG_7610-Muokattu.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img alt="" class="aligncenter wp-image-106 size-large" height="299" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/10/IMG_7610-Muokattu-1024x768.jpg" width="400" /></a></div>
<br />
<br />
Hän ehkä myös auttaisi sen päätöksen tekemisessä, että noudatanko sisustuksessa Feng Shuita, scandinaavista käytännöllisyyttä, ranskalaista romantiikkaa vai ihan omaa intuitiotani. Juuri nyt perustelen valinnat sillä, mikä parhaiten sattuu sopimaan.<div>
<br />
<br />
Siis olihan puhe sisustuksesta vai elämästä yleensä? Ehkä koti on elämän peili, joka elää samaa sykliä mielen ja luovuuden kanssa. Juuri nyt on tällainen vaihe, muutoksen suunnittelun vaihe. Etsitään suuntaa. Kotona ja töissä.</div>
Maarithttp://www.blogger.com/profile/00581293340376283353noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5903463057701136876.post-89153755379241237582020-01-09T15:37:00.000+02:002020-01-09T15:37:05.057+02:00Ranskaa, koska voin(Alunperin julkaistu 8.10.2018)<br />
<br />
Aloitin muutama viikko sitten ranskan kielen alkeet. Vihdoin. Nyt on hyvä aika aloittaa, koska ainakin Pariisissa tulee "jo" toimeen mainiosti englannilla. Viime kertaisen vieraluni aikaan minua harmitti kovasti, etten ymmärtänyt, mitä ympärilläni tapahtuu. Tavallaan se mahdollistaa hukkumisen massaan ja eristäytymisen: voin ajatella, että ne asiat eivät minulle kuulukaan. Toisaalta olisi kiva ymmärtää, mitä täpötäydessä lentokenttäjunassa (meidän metrot ovat siihen nähden ruuhka-aikaankin superväljiä) kuulutetaan, kun olemme olleet pysähdyksissä jossain Pariisin ulkopuolella jo 20 minuuttia.<br />
<br />
Ennen kaikkea ajattelen, että ymmärrykseni pariisilaisista ja kulttuurista syvenee, kun ymmärrän myös kieltä. Ja juuri se onkin laittanut minut jo nyt, kolmen kansalaisopistotunnin jälkeen, mielikuvissani moneen huvittavaan tilanteeseen. Lausuminen ja sanojen kirjoittaminen kun poikkeavat niin toisistaan, kuten tiedätte. Rivien välissä näen logiikan, mutta millaisen logiikan?<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/10/DSC_0669.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img alt="" class="aligncenter wp-image-91 size-large" height="267" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/10/DSC_0669-1024x683.jpg" width="400" /></a></div>
<br />
<br />
Ranskan kielen opiskelulla on minulle kuitenkin paljon muita, jopa tärkeämpiä merkityksiä: se vie minut lähemmäksi unelmaa. Ymmärsin, että haaveeni asua joskus pidempään Pariisissa on mahdollista vasta, kun osaan kieltä enemmänkin kuin "<em>un peu de vin</em>" ja "<em>un café s'il vous plait</em>". Ehkä vielä 10 oppitunninkaan jälkeen en osaa kysyä prepaid-mokkulaa puhelinkaupasta (tätä olisin tarvinnut). Mutta jos ruokakaupan kassalla onnistuisi sanomaan oikeassa järjestyksessä <em>s'il vous plait</em> ja <em>voilà, se </em>voisi vähentää mahdollisia häpeän hetkiä merkittävästi. Toisaalta mahdollisuudet nauraa itselleen vähenisivät myös.<br />
<br />
Uuden kielen opiskelu - vaikka se ei aikuisiällä olekaan ensimmäinen kerta, kun yritän - on myös yritys kumota pienestä asti mielessäni vallinnutta uskomusta: minun on vaikea oppia vieraita kieliä. Kuinka monta kertaa tuo ajatus on saanut ensin varaamaan paikan kielikurssilta ja sitten peruuttamaan sen. Kun olisi kuitenkin kiva. Tai ehkä jopa aloittamaan kurssin, mutta jättämään sen kesken, koska ei muka ole aikaa opiskella. Kun uskomukseen vielä lisätään mielikuva ranskasta yhtenä vaikeimpana kielenä, lopettaa jo ennen kuin aloittaa. <em>"Kyllä minä pärjään englannilla", "en minä tarvitse ranskaa nauttiakseni Pariisista"</em>. Mutta jos haluan todella tulla sellaiseksi, pariisilaiseksi, on vain parempi löytää motivaatio ja aika jostain. Tai ei sitä tarvitse etsiä. Juuri nyt en tahtoisi muuta tehdäkään, kuin pelata Duolingoa ja oppia uusia sanoja, vaikka seuraavaa matkaa Pariisiin ei ole vielä edes varattu.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/10/IMG_2653-e1538995289384.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img alt="" class="aligncenter wp-image-84 size-large" height="400" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/10/IMG_2653-e1538995289384-768x1024.jpg" width="300" /></a></div>
<br />
<br />
Kun olen viime aikoina muutenkin palannut monin tavoin lapsuuteeni kysymään erilaisia asioita, huomaan kysyväni: milloin tiesin, että Pariisi olisi sydämeni kohde? Jollain tavalla tähän voisi sopia sanonta <em>"sen minkä taakseen jättää eestään löytää"</em>. Hyvällä tavalla. Sori vanhemmat, mutta sittenkin ranskan valitseminen a-kieleksi jo ala-asteella olisi ollut minulle näin aikuisen elämän näkökulmasta hyödyllisempää kuin aina käytännöllinen ruotsi. ;) Olkookin, että vaivoin oikeanlaiseksi opittu suomi-ärrä olisi ehkä saanut heti väistyä uudestaan kurkkukipua aiheuttavan ranska-ärrän tieltä. Olenko siis syntynyt luonnostani ranskalaiseksi, tekee mieleni kysyä?<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/10/IMG_7593.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img alt="" class="aligncenter wp-image-92 size-large" height="299" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/10/IMG_7593-1024x768.jpg" width="400" /></a></div>
<br />
<br />
Kiinnostukseni putiikimuotiin, siis kauniisiin leininkeihin, hattuihin, käsineisiin ja korkokenkiin, on ollut ilmeinen pienestä asti, vaikka en muotialasta muuten niin haaveillutkaan. Varsinkin mummin vaatehuone oli melkoinen aarreaitta pienelle ladylle. Kotona muistan sen yhden laatikon, jossa oli juhla-asusteita: kullanvärinen pieni iltalaukku, pitkiä käsineitä, huiveja, päähineitä. Olisin halunnut leikkiä sen sisällöllä aina. Miten mahtavalta minusta tuntuikaan vetää vanhojen tansseissa laatikossa asustaneet pitkät mokkaiset juhlakäsineet käteeni ja opetella niihin liittyvä etiketti.<br />
<br />
Ei Pariisin tyyli ja muoti enää ole sellaista, mutta minun mielikuvissani se on. Pariisin kaduilla minun ei koskaan tarvitse miettiä, olenko ylipukeutunut tai voinko käyttää jotain asua. Vaikka arkipukeutuminen on sielläkin usein pillifarkkua ja neuletta, erilaiseen pukeutumiseen suhtaudutaan hyvin sallivasti, jopa kiinnostuneesti.<br />
<br />
Rakkauteni mekkoihin, joka tosin ilmeni vasta lukiossa... Sen innoituksia tuskin siis tarvitsee miettiä. Kun aikuisiällä ensimmäisen kerran matkustin Pariisiin tapamaan siellä aupairvuotta viettänyttä ystävääni, pakkasin mukaan vain mekkoja. Kun autossa matkalla lentokentälle äiti kysyi, miten pärjään niin vähällä tavaramäärällä, vastasin:<em> "minulla on 10 mekkoa mukana, eivät ne paljoa paina."</em> Samalla konseptilla on jatkettu lähes jokaisella matkalla.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/10/IMG_9002.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img alt="" class="aligncenter wp-image-88 size-large" height="299" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/10/IMG_9002-1024x768.jpg" width="400" /></a></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
<br />
Pariisi on kaunis ja pariisilaiset ovat kauniita. Minua viehättää myös vallitseva mentaliteetti, jota kovin moni suomalainen pitää liian arroganttina. Vasta tänään lukiessani sen oppikirjasta ymmärsin, että minua puhuttelee kohteliaisuuden ilmapiiri, joka kielen myötä Pariisissa ja muualla Ranskassa vallitsee. Koska emme ole tutut ennen kuin siitä sovimme, on soveliasta ja jopa toivottavaa tervehtiä ventovieraita hississä, portaikossa, ylipäänsä kohdatessa. Se luo tietyn turvalliselta tuntuvan etäisyyden toisiin, mutta kuitenkin yhteenkuuluvuuden tunteen. Ei tarvitse miettiä, millä aikeella kukin on liikenteessä, koska <em>bonjour</em> on vain <em>bonjour </em>ja silti minullekin, ulkopuoliselle ja vieraalle, se on <em>bonjour</em>!<br />
<br />
Juuri nyt, johtuen tänä vuonna tehdyistä valinnoista, oma elinpiiri tuntuu kaventuneen kovin pieneksi. Tiedostan sen, koska mieli lähtee luomaan uusia haavekuvia. Kaipaan uusia ympyröitä. Ne voivat löytyä niin puutalosta Paraisilta, jossa puuhailla kaikenlaisten sisustus- ja käsityöideoiden parissa. Tai pienestä huoneistosta Pariisista. Lähes sama haave, eikö? Mutta tiedän - ja nyt maailmankaikkeus, ole kuulolla - jos vastaan tulisi jokin työprojekti, jota voisin tehdä missä vain ja se takaisi elannon muutamaksi kuukaudeksi, ei menisi kovin kauaa, kun oma asunto olisi pakattu vuokrattavaksi ja matkalaukku tai kaksi olisi lastattu Finnairin koneeseen. Kohteenaan Pariisi.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/10/IMG_2634.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img alt="" class="aligncenter wp-image-85 size-large" height="299" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/10/IMG_2634-1024x768.jpg" width="400" /></a></div>
<br />
<br />
Keitän työhuoneella maitokahviini espressoa mutteripannulla ja mietin, miten vaalia sydämen ääniä omassa arjessani. Miten pienin asioin voin joka päivä elää hetken unelmaani, Pariisia? Ai miksi? Koska se ruokkii luovuuttani ja inspiraatiotani. Jos minussa asuu sielunmaailmaltaan pieni pariisilainen, miksi en toisi sitä mukanani Suomeen ja arkeeni? Sisustus- ja vaatevalinnoin, mielikuvin, muistoin, tietyin äänimaailmoin.<br />
<br />
Koska aikuisena voin valita.<br />
<em><br /></em>
<em>Merci Paris. à bientôt.</em><br /><em>Bonne journée.</em><br />
______________________________________<br />
<em>Kuvat ovat pääasiassa kahdelta viime matkaltani Pariisiin. Huomaan, etten juuri muista Pariisissa valokuvata. Muistiin on tallennettu paljon ja niistä mielikuvista ammennan inspiraatiota sitä tarvitessani.</em><br />
<br />
Maarithttp://www.blogger.com/profile/00581293340376283353noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5903463057701136876.post-62297971418960716232020-01-09T15:32:00.000+02:002020-01-09T15:32:46.558+02:00Kuka minä oikeasti olen?<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<div style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;">
<img src="https://leideilya.fi/wp-admin/admin-ajax.php?action=imgedit-preview&_ajax_nonce=9032ae6f78&postid=71&rand=79718" /></div>
<br />
<br />
<br />
Itsetuntemus on jännä laji. Näkökulmia ja pohdittavia asioita riittää. Koskaan ei oikein tule valmiiksi, vaikka niin välillä erehtyykin ajattelemaan. Mielikin muuttuu ja elämä kehittyy. Olemme kuin vanhoja omakotitaloja: kun toisesta päästä saa valmista, toisesta suunnasta on tarve jo aloittaa alusta.<br />
<br />
Itsetuntemus on myös siksi jännä laji, että en tiedä mitään muuta, minkä kanssa olisimme välillä niin hukassa, vaikka vietämme aikaa itsemme parissa... öööh... koko ajan. Kysymykset siitä, keitä olemme, pitäisi olla lasten leikkiä. Tavallaan ne ovatkin. Helposti tarjoamme vastaukseksi erilaisia rooleja, jotka olemme omaksuneet, jotta elämä helpottuisi. Roolit tuovat valmiita odotus- ja toimintapaketteja mukanaan. Persoonamme sekoittaa niihin omat lisämausteensa. Hyvä tavoite on, että roolimme vastaavat arvojamme. Niitä asioita, joita olemme elämältä toivoneet ja halunneet.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/09/IMG_8744.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img alt="" class="aligncenter wp-image-72 size-large" height="299" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/09/IMG_8744-1024x768.jpg" width="400" /></a></div>
<br />
<br />
Kun meiltä kysytään, kuka olet, tarjoilemme helposti vastaukseksi ammattiamme. Se kertoo usein paljon, mutta vain osasta elämäämme. Kerromme myös roolistamme perheessä, jos sellainen on. Tai harrastajana. Niihin kaikkiin liittyy ulkopuolisten asettamia odotuksia, joita omaksumme vaihtelevalla menestyksellä. Osa odotuksista riippuu siitä, keitä olemme lähipiiriimme hyväksyneet, mihin yritykseen päättäneet mennä töihin. Toiset tulevat kulttuurimme mukana vain siksi, että olemme sattuneet syntyä Suomeen ja siihen tiettyyn perheeseen.<br />
<br />
<blockquote class="tr_bq" style="text-align: center;">
Mutta kuka sinä olet, jos kaikki roolit ja naamiot riisutaan? Kuka olet sinuna itsenäsi? Ilmentääkö elämäsi sitä, kuka olet?</blockquote>
<br />
Nämä kysymykset pysäyttävät aina, vaikka kuinka olisi itsensä analysoinnin ammattilainen. On vaikea irroittaa itsensä muiden tarjoman peilin vaikutuksesta ja tutkailla itseään sellaisena kuin on. Helposti tutkailun mukana nousee itsensä moittimista, vähättelyä, pelko riittämättömyydestä ja sopeutuvuudesta. Olenko oikeanlainen, osaanko elää oikein? Vähitellen kerroksia riisuessa voi näkyville tulla jotain, joka kaipaa tulla nähdyksi ja hyväksytyksi sellaisena on kuin on. Haavoittuvaa ja siksi niin vahvaa. Jotain, jonka vaaliminen ja hoivaaminen viekin elämää ihan uusille poluille.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/09/IMG_8774.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img alt="" class="aligncenter wp-image-76 size-large" height="299" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/09/IMG_8774-1024x768.jpg" width="400" /></a></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/09/IMG_8773.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img alt="" class="aligncenter wp-image-75 size-large" height="297" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/09/IMG_8773-1024x768.jpg" width="400" /></a></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
<br />
Masennuksessa on usein kyse siitä, ettei enää erota omia toiveitaan ja tarpeitaan ulkoapäin asetetuista. Tuntee vain niiden ristiriidan ja tuntee, että osa itsestä on kadonnut jonnekin suojakerrosten alle. Enää ei tiedä, kuka on ja mitä tahtoo. Eikä tiedä, onko itsellä lupa haluta niitä asioita kuin tahtoo. Terapian avulla suojakerroksia vähitellen puretaan. Opitaan tunnistamaan itselle tärkeitä asioita ja suojaamaan niitä lempeän päättäväisesti. Apuna käytetään paljon itsensä ja omien tuntemuksien tutkailua arjessa. Jotta oppisi tuntemaan, mikä on minua itseäni ja voimistamaan niitä.<br />
<br />
Siinä tutkaillessa käy läpi monia arjen toimintoja. Oppii vaikka, että on enemmän ilta- kuin aamuihminen. Työskentelee tehokkaammin, kun on omassa rauhassa ja kauniissa ympäristössä. Että inspiraatio herää kuvista, sanoista, toisten tekemisistä. Että valitsee mieluummin mustikkapiirakan kuin omenan. Eikä oikeastaan niin välitä markkinoinnista tieteenä tai toimintona, enemmänkin kirjoittaminen ja viestintä voisi toimia. Että haluaa valokuviensa olevan värikkäitä. Eikä ehkä sittenkään halua valkoista lattiaa.<br />
<blockquote class="tr_bq">
Että itsessä on ominaisuus, jonka mukaan eläminen ja jonka vahvistamisen ajatteleminenkin saa kyyneleet silmiin, koska pelottaa niin. Herkkyys.</blockquote>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/09/IMG_8762.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img alt="" class="aligncenter wp-image-74 size-large" height="299" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/09/IMG_8762-1024x768.jpg" width="400" /></a></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/09/IMG_8779.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img alt="" class="aligncenter wp-image-77 size-large" height="299" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/09/IMG_8779-1024x768.jpg" width="400" /></a></div>
<br />
Itsetuntemuksen ja -tutkailun myötä on helpompi pohtia millaisen <a href="https://leideilya.fi/itsetuntemus/paiva-jarjestykseen/">päiväjärjestyksen</a> loisin, jotta se ei uuvuttaisi. Jotta se tukisi omia vahvuuksia ja omannäköistä elämää. Jotta olen sopivan tehokas ja luova. Jotta päivässä on tilaa yllättävälle inspiraatiolle - koska se on minulle tärkeää. Tunne, että innostun ja ryhdyn heti toimeen. Vähitellen pohtii itsensä elättämisen mahdollisuuksia niin, että yhä on itselleen uskollinen. Sisustaa työhuonetta ja kotia, jotta se näyttää omalta eikä sisustuslehdeltä. Hankkii tiettyjä kankaita, vaikka ne menivät muodista vuosi stten. Ostaa työhuoneellekin mutteripannun, koska sillä keitettynä kahvi vain maistuu parhaimmalta. Kulkee päiväkahville merenrantaan puistonpenkille, koska sydän ja mieli haluaa tehdä niin, vaikka tuulee ja paleltaa. Että julkaisee jonkin kuvan, joka itsessä herättää tunteita ja ajatuksia, vaikka se ei niin monia tykkäyksiä keräisikään eikä ole linjassa muun seinän kanssa.<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/09/IMG_8713-Muokattu.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img alt="" class="aligncenter wp-image-73 size-large" height="400" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/09/IMG_8713-Muokattu-1015x1024.jpg" width="396" /></a></div>
<br />
<br />
Elämällä on realiteettinsa ja ihminen on sosiaalinen eläin. Omassa kuplassani on helppo olla oma itseni. Mutta miten se kupla viedään oikeaan elämään, keskelle eri suunnista kumpuavia ristiriitaisia odotuksia, toiveita ja vaatimuksia? Ajatukseni itsestäni täytyy olla ainakin vahva, ajattelen. Parhaiten vahvistan sitä elämällä itseäni todeksi, tunnistamalla ja toteuttamalla tarpeitani. Vaikka pelottaa.<br />
<br />
<br />Maarithttp://www.blogger.com/profile/00581293340376283353noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5903463057701136876.post-71070416519792739912020-01-09T15:21:00.001+02:002020-01-09T15:21:18.192+02:00Päivä järjestykseen<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<div style="margin-left: 1em; margin-right: 1em; text-align: center;">
<img height="320" src="https://leideilya.fi/wp-admin/admin-ajax.php?action=imgedit-preview&_ajax_nonce=24fdec29f5&postid=54&rand=7042" width="240" /></div>
<br />
<div style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;">
</div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: left;">
Viikonloppuna näin Facebookissa hauskaksi tarkoitetun, mutta herättävän postauksen siitä, että jos toteutamme kaikki hyvinvointia ja terveyttämme ylläpitävät ja edistävät toiminnot päivän aikana, tarvitsisimme vuorokauteen 29 tuntia. Siihen vielä päälle tulee liuta muuta. Leikkiä, sosiaalista elämää, itsensä kehittämistä... Ei ihme, että monet meistä kärsii jatkuvasti riittämättömyyden tunteesta.</div>
<br />
Meillä on taipumus kiinnittää mediavirrassa huomiomme niihin asioihin, jotka muutenkin ovat ajattelussamme pinnalla. Siksi minäkin tähän pysähdyin, vaikka yleensä kaikki "oletko aina tehnyt väärin"-otsikot kierrän kaukaa. Olen nimittäin viime aikoina laatinut itselleni päiväjärjestystä. Sen päätavoite on opetella rajattua työntekoa ja ylipäänsä työn ja muun elämän erottamista. Toinen tavoite on luoda itselle jokin rytmi pitkän toipumisjakson jälkeen. Kolmas tavoite on tunnistaa hetket, jossa voin suoda itselleni lepoa ja nautintoa.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/09/IMG_8654-Muokattu.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img alt="" class="wp-image-53 aligncenter" height="320" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/09/IMG_8654-Muokattu-225x300.jpg" width="240" /></a></div>
<br />
<br />
Miksi ihmeessä? Eikö nelikymppinen ole vielä oppinut päivärutiineja? On ja ei. Puolustuksekseni kerrottakoot, että sana rutiini ei ole minulle varsinaisesti positiviinen. Tiedän, että joillekin se on. Minulle se tarkoittaa kaikkea ikävää, harmaata, pakollista, ei-luovaa, toistuvaa, turhauttavaa, paikoillaan pysyvää, mekaanista. Ahdistavaa. Ja tiedän: sanaa voi lähestyä ihan toisesta näkökulmasta ja nähdä se esim. turvallisuutta luovana ja aikaa juuri luovuudelle vapauttavana.<br />
<br />
Menneisyytemme määrittelee usein, miten tällaisiin suhtaudumme. Oikeaa tai väärää tapaa ei ole.<br />
Myönnän, että armollisuuden ja sallivuuden ihaniin ajatuksiin vedoten annan itselleni ja mieliteoilleni helposti periksi. Yksi seuraus on ollut, että päivilläni on nyt toipumisen aikana ollut harvoin minkäänlaista järjestystä. Herään kun herään. Käytän kahvinjuontiin juuri niin kauan kuin käytän. Siirryn työhuoneelle, kun tuntuu siltä, jos ylipäänsä siirryn. Avaan telkkarin, kun ei muka ole muuta tekemistä. Illalla ihmettelen, mihin päivä on kulunut ja ruoskin itseäni siitä, etten ole saanut mitään järkevää aikaa. Tavallaan kuulostaa ihanalta ja leppoisalta.<br />
<br />
<div style="text-align: center;">
Mutta ihminen, ainakin kaltaiseni, kaipaa vähitellen mielekästä ja merkityksellistä tekemistä tunteakseen olevansa elossa. Syyn nousta joka aamu.</div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/09/IMG_8663-e1537782222660.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img alt="" class="wp-image-51 aligncenter" height="320" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/09/IMG_8663-e1537782222660-768x1024.jpg" width="240" /></a></div>
<br />
<br />
Tähän tarpeeseen vastatakseni päätin kokeilla päiväjärjestystä. Moni voi ajatella, että vihdoin hän reipastuu ja ottaa itseään niskasta kiinni. Joku toinen pelkää, että nyt hän alkaa jälleen suorittaa. Tiedostaessani tämän kysyn koko ajan itseltäni, että teenkö jotain siksi, että se näyttää ulospäin hyvältä vai siksi, että se tuottaa itselleni hyvää oloa ja nautintoa. Juuri nyt tietty kurinalaisuus tuntuu hyvältä ja sellaista luulen, että me ihmiset tarvitsemme, kun haluamme siirtyä elämässämme seuraavaan vaiheeseen. Vieläkään en pakota itseäni mihinkään (armollisuus ennen kaikkea). Enemmänkin suhtaudun päiväjärjestykseeni vakavasti otettavana hyvänä suosituksena.<br />
<br />
Mitä se sitten pitää sisällään? Herättyäni klo 8 hitaasti sarastusvaloon ja radioon teen lyhyen jumpan. Se voi olla mitä tahansa: pilatesta, joogaa, selkä-niskajumppaa, kahvakuulaa, kyykkyjä ja muuta lihaskuntoa. Ei pitkästi. Vain niin, että keho ja erityisesti selkä herää ja vetreytyy. Sen jälkeen meditoin 15 minuuttia. Tämän hetkiseen vireystasooni uskon juuri meditoinnilla olevan suuri merkitys. Teen aamutoimet, nautin aamupalan ja laittaudun kaikessa rauhassa. Jos kaikki menisi hyvin, klo 10 suuntaisin työhuoneelleni. Käytännössä en ole vielä yhtenäkään aamuna ollut niin reipas. 4-5 tuntia työskentelyä, jonka jälkeen syömään ja lepäämään. Sen jälkeen on aika tehdä jotain ihan muuta. Tietokoneen jätän aina työhuoneelle ja vaikka voin muista laitteista seurata asioiden edistymistä, yritän olla tekemättä niin. Lukemista, ompelua, liikuntaa, valokuvaamista, intuitiivista kirjoittamista... siivoamista. Aikaisintaan klo 19.30 saan avata tv:n. Silloin saan antautua Master Chef Australialle ja seuraamille sarjoilleni. Ja siinä kuluukin loppuilta. Sänkyyn klo 23 ja vähitellen unten maille.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/09/IMG_8636-Muokattu.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img alt="" class="wp-image-50 aligncenter" height="320" src="https://leideilya.fi/wp-content/uploads/2018/09/IMG_8636-Muokattu-768x1024.jpg" width="240" /></a></div>
<br />
Usein tuntuu, että minulla on vain kaksi vaihtoehtoista moodia. Toinen on täydellinen työlle antautumisen moodi. Siinä työpäivät vähitellen venyvät 10-12 tuntisiksi, koska en vain osaa lopettaa. Vaikka varsinaisen tekemisen lopettaisinkin ajoissa, asiat jäävät helposti pyörimään mieleeni. Silloin en osaa heittäytyä rentouttavan ja palauttavan vapaa-ajan maailmaan. Se toinen moodi on täydellinen haahuilu, jossa nykäisen yhtä asiaa sieltä, toista täältä saattamatta mitään kunnolla alkuun tai loppuun. Lopputuloksena on illalla tunne, etten saanut mitään aikaiseksi ja olen ihan turha. Jotta voisin olla itseeni tyytyväinen (suorittamatta ja yrittämättä liikaa), yritän vähentää haahuilupäivieni määrää. Sillä tyytyväisyys itseensä on yksi onnellisuuden lähteistä. Uskon niin.<br />
<br />
Kokeiluni on vasta alussa. Se tuntuu kuitenkin hyvältä jo nyt. Se tuntuu vielä uudelta. Tiedostan, että liian monen muutoksen tekeminen yhtä aikaa nostaa riskiä siihen, että mikään ei onnistu. Siksi en ole vielä sisällyttänyt rytmiini esim. ruokailuja. Niiden aika on myöhemmin. Tiedostan myös, että vasta sitten muutoksen pysyvyyttä koetellaan, kun seuraava laajempi työprojekti koittaa. Toivon, että sitä ennen minulla on ainakin 21 arkipäivää aikaa yrittää. Se aika jonkun gurun mukaan (<em>lähde: huhupuhe</em>) menee siihen, että muutoksesta tulee pysyvä. 6. arkipäivä menossa. Jännittää.<br />
_________________________<br />
<br />
<em>Mekko on omasta ateljésta, kengät Pariisista. Kiitos kuvista, Juulia!</em>Maarithttp://www.blogger.com/profile/00581293340376283353noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5903463057701136876.post-81472201990752449322018-09-15T18:17:00.003+03:002018-09-15T18:21:52.659+03:00Vahvuuteni herkkyys<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgHgHsXe1raxreIQO5CVjSa_70Kl2rGk4Bazgx7NlEXYA5JFic3zsUJu7zbrZRhzMz4YP6_jvHd7gSIfia4TxsvpZ8eVylHk6HgUwLcHr_cyodUlTFdTsB0N6EKTMy07D4b2gLhr9NePSEZ/s1600/IMG_8479.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgHgHsXe1raxreIQO5CVjSa_70Kl2rGk4Bazgx7NlEXYA5JFic3zsUJu7zbrZRhzMz4YP6_jvHd7gSIfia4TxsvpZ8eVylHk6HgUwLcHr_cyodUlTFdTsB0N6EKTMy07D4b2gLhr9NePSEZ/s400/IMG_8479.JPG" width="400" /></a></div>
<div>
</div>
<div>
<br /></div>
Olen usein halunnut kirjoittaa herkkyydestä, mutta jostain syystä en ihan tiedä, miten siitä kertoisin. Se on kuitenkin aihe, joka on viime vuodet ollut kielenpäällä. Jota tarjoan helposti selitykseksi. Sana, jolla minua kovin usein kuvaillaan. Vähitellen oppiessani omasta herkkyydestäni olen myös oppinut näkemään sitä lähelläni. Lähipiirissäni on paljon herkkiä.<br />
<div>
<br /></div>
<div>
En ole kovinkaan kauaa ollut sinut herkkyyteni kanssa. Nuorena ja nälkäisenä aikuisena en tunnistanut sitä lainkaan itsessäni. <br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: left;">
Ensimmäisen kerran kuulin itseäni luonnehdittavan herkäksi aikana, jolloin todella halusin olla jotain ihan muuta: piinkova bisnesnainen, joka ei tunne mitään ja johon ei vaikuta mikään. Sen turvaksi olin rakentanut ympärilleni paksun suojamuurin, jonka sisällä kuvittelin olevani koskematon. Aina välillä muuri säröili ja syntyneiden railojen läpi paistoi kuitenkin valo, jonka avulla jotkut pystyivät näkemään haavoittuvuuteni. Se ihmetytti minua aina yhtä paljon. Minäkö herkkä? Ehei. </div>
</div>
<div>
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg4xPYDAg4SGyIBXRuCVbbIaEGqEF_k9y2W6X2RKhXcJzvKfU8tfJY1cvJKF37RWqpu4sSfeIXrdHvJnz-V8XMUjyBRSMKU6V79N3CK21guzqTXd4cZ_MCv9Vl_xuuz5AU3wbHCl_7fd1VF/s1600/IMG_8478.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em; text-align: center;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg4xPYDAg4SGyIBXRuCVbbIaEGqEF_k9y2W6X2RKhXcJzvKfU8tfJY1cvJKF37RWqpu4sSfeIXrdHvJnz-V8XMUjyBRSMKU6V79N3CK21guzqTXd4cZ_MCv9Vl_xuuz5AU3wbHCl_7fd1VF/s400/IMG_8478.JPG" width="400" /></a></div>
<div>
</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Siihen aikaan syyllistyin itsekin ajatteluun, joka nyt tekee minut kovin surulliseksi: että herkkyys olisi heikkoutta. Herkkyys on ominaisuus, joka on meistä kaikilla, toisilla vain voimakkaampana kuin toisilla. Sille ei ole vastakohtaa, vaikka pitkään niin luulin. Herkkä voi olla yhtä aikaa vahva ja luja. Itsekäs ja itsepäinen. Ekstrovertti ja seikkailunhaluinen. Mutta myös ujo, introvertti, turvallisuuteen pyrkivä.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Todellisuudessa en tunnistanut piirrettä, koska se oli aina ollut läsnä. Siihen liittyvä käytökseni on aina ollut minulle tyypillistä. Toisinaan olen vain yrittänyt enemmän sitä paeta kuin kohdata. Nuorena ja naiivina kuvittelin, että kaikki kokee kaiken samoin. Koska en muutenkaan ollut juuri kysynyt itseltäni kuka olin, en osannut eritellä tiettyjä ominaisuuksia herkkyydeksi. Vasta kun piirteen kanssa tuli ongelmia, kun se nousi päivänvaloon pitkän pimeän jakson jälkeen ja ymmärsin, etteivät kaikki jaa kanssani samoja kokemuksia, tulin tietoiseksi herkkyydestäni.</div>
<div>
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhQ0L1gyweHyRMdAJ4svAP04vjTNc8QqLHXjv45w4Tm1w7R4Yt6cWnEegTt6-OM68Zmk2EDHV9hKInMLLEzTmzi0MMXKHui2JL6vD005Ur2qBSZxLSqkQnzhit2MUeK5XoFYodZMFsqh6SK/s1600/IMG_8471.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhQ0L1gyweHyRMdAJ4svAP04vjTNc8QqLHXjv45w4Tm1w7R4Yt6cWnEegTt6-OM68Zmk2EDHV9hKInMLLEzTmzi0MMXKHui2JL6vD005Ur2qBSZxLSqkQnzhit2MUeK5XoFYodZMFsqh6SK/s400/IMG_8471.JPG" width="400" /></a></div>
<div>
<br /></div>
<div>
Nykyisin herkkyys on erityisherkkyyden myötä suuri puheenaihe. Selitys monenlaiselle muka omituiselle käytökselle. Kiitos vain, minulle olisi ihan vain herkkyyskin riittänyt. Siinäkin on joskus nimittäin tekemistä. Erityisherkkyyttä on monenlaista. En tunnistaudu niinkään aistiyliherkäksi kuin tunnetasolla ja sosiaalisessa elämässä herkäksi. Paitsi että kovat äänet saavat minut hermostumaan ja toisinaan minun on vaikea sulkea korvat viereisen pöydän keskustelulta, vaikka kuinka hiljaa sitä käyvät. Kouluttajana toimiessani koulutettavani ovat pian huomanneet, että minun kanssa samassa tilassa ei kannata kuiskailla. Kuulen sen, vaikka en tahtoisi.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Oma erityisherkkyyteni on osittain uupumukseni taustalla. Väsyn erityisesti hälinästä ja runsaista aistiärsykkeistä. Siksi en mielelläni nykyisin mene keskelle isoja massatapahtumia tai tungosta. Ja vaikka rakastan livemusiikkia, jokin itsesuojeluvaisto saa minut pysymään poissa festareilta. Työskennellessäni tapahtumatuotannossa tähän on tietoisesti varauduttava. Päivät ovat yhtä hälinää. Aistit saavat todellakin virikkeitä jokaiselta suunnalta. Aivot raksuttavat koko ajan ratkoen eteen käveleviä ongelmia. Luovuuden kaikki ulottuvuudet ovat käytössä. Lankojen pitää pysyä kädessä. Ja sitä tunnetta rakastan, kun ne pysyvätkin. Vastapainona vain tarvitsen mieluiten hiljaisen, pimeän ja pehmeän huoneen, jossa olla kun työpäivä on ohi. Jotta aistini ja hermostoni voivat levätä.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Se on ollut ehkä vaikein ymmärtää. Ja hyväksyä. Varsinkin nuorempana, jolloin olisi vain halunnut mennä ja juhlia rasituksen pois. Teinkin niin. Usein huonolla menestyksellä.</div>
<div>
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEij1UnBSC4QvYCSMKvKw8Onqije3iyS1DzCbdirNg5_H2cYzm0rGaiQy7Heux6vgvxNVT1g4zLQBDiPxW22dTwVE5FDu2kf5GATWyWjqeLIc2aPwIxFjWCiTa8H2AQyJ3VLpC59sKZl6qIi/s1600/IMG_8485.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1200" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEij1UnBSC4QvYCSMKvKw8Onqije3iyS1DzCbdirNg5_H2cYzm0rGaiQy7Heux6vgvxNVT1g4zLQBDiPxW22dTwVE5FDu2kf5GATWyWjqeLIc2aPwIxFjWCiTa8H2AQyJ3VLpC59sKZl6qIi/s400/IMG_8485.JPG" width="300" /></a></div>
<div>
<br /></div>
<div>
<br /></div>
<div>
Vielä vahvemmin herkkyyteni tuntuu ja näkyy ihmisten kanssa ollessani. Viihdyn mieluiten hyvin pienessä ryhmässä, kaksin tai kolmisin. Tilanteessa, jossa voi rauhassa keskustella ja syventyä. Antaa toiselle ihmiselle kaikki huomio ja ymmärrys. Kaikki sen yli menevä tuntuu paljolta. Itselle syntyy olo, ettei pysty antamaan kenellekään mitään. Silloin helposti vetäytyy syrjemmälle ja ryhtyyy tarkkailijaksi. Ellei sitten päätä vetää naamaria kasvoilleen ja aloittaa showta. Niin kävi usein nuorempana. Se väsytti ja rikkoi itseä paljon. Aika klovnina saattoi olla kivaa, mutta usein kun show oli ohi, kotiin käveli itkuinen ja yksinäinen lady, joka tunsi usein antaneensa, muttei saaneensa, koska ei ollut uskaltanut olla se kuka on.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Kun ympärillä on ne kaikkein tutuimmat, on helpompaa olla myös isommassa ryhmässä. Koska lähimpien kanssa kaikki tiedämme haavamme, persoonamme, epämukavuusalueemme ja kilpemme.</div>
<div>
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhBh0DKTPsJRGkSTj8UjQDNAHDKSvUI3vQm-G1A2MmkuLlWwadbj5ap0_mQwhqlA6DVHnv12A4yMhdLMR3D5XN9XFYSY1vueSaOvXo_JGDeLc0abk7cq9ux65_47bv35FcJKVfkBh31YZiA/s1600/IMG_8481.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhBh0DKTPsJRGkSTj8UjQDNAHDKSvUI3vQm-G1A2MmkuLlWwadbj5ap0_mQwhqlA6DVHnv12A4yMhdLMR3D5XN9XFYSY1vueSaOvXo_JGDeLc0abk7cq9ux65_47bv35FcJKVfkBh31YZiA/s400/IMG_8481.JPG" width="400" /></a></div>
<div>
<br /></div>
<div>
<br /></div>
<div>
Miksi herkkä sitten peittää niin paljon herkkyyttään? Vaikka aiheesta puhutaan paljon ja korostetaan, että herkkyys ei ole heikkoutta, siihen ei vieläkään osata oikein suhtautua. Varsinkaan työelämässä. Itse koen, että muut varovat herkkyyttäni enemmän kuin itse varon. Turhaan. Kuin olisin hauras ja ihan kohta rikki menevä, vaikka en ole. Erityisherkkä uupuu helposti, mutta vain silloin, kun hän tekee jotain, joka kuormittaa erityisen paljon. Kun hän pääsee toimimaan itselleen sopivilla tavoilla ja rytmittämään tekemistään aisteille sopivasti, hän on mitä tunnollisin ja tarkin toimija. Oikeudentuntoinen, parasta haluava. Joskus jopa muulle yhteisölle liiankin täydellistä tavoitteleva.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Nuorempana ne naiset, joita ihailin, vaikuttivat mediakuvan läpi joltain ihan muulta kuin herkiltä. He olivat vahvoja, itsenäisiä, lujia ja tahtovia. Sellaiseksi halusin itsekin tulla. Vasta nyt olen vähitellen oppinut, että moni heistä on myös hyvin herkkä. He ovat osanneet ajassamme heikkoudeksi kuvitellun ominaisuuden kääntää vahvuudekseen. He osaavat hyödyntää sitä ja yhdistävät muut vahvuutensa sen tueksi. Siten heistä on tullut sellainen, jollainen itse haluaisin olla: luja, mutta pehmeä.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Kovin usein kuulen lauseen "kun olet niin herkkä." Harvoin tiedän, onko se hyvällä vai pahalla sanottu. Usein sitä seuraa lause: "mutta se on vahvuutesi." Hämmennys on ilmeinen. En koskaan tiedä, pitäisikö minun siinä tilanteessa antaa herkkyyteni kukoistaa vai etsiä jostain suojanaamari kasvoilleni. Monta kertaa olen vain yrittänyt saada lisäaikaa lähtemällä pois tai vaihtamalla aihetta. Kun oman herkkyyden kanssa ei ole vieläkään täysin sinut, siitä puhuminen vieraan ihmisen kanssa on vaikeaa. Siitä huolimatta, että olen usein kovin avoin.</div>
<div>
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEimjbku09OXh8DNnsz3ociTUdXeMk5Asi_dkKYcpcZ5x8FExRuQVgdNTuW4H7cxEFYwTCXCj23taZLQ0-sPbg626SQWLzUZYc3nkn01uP-T7e_dqt2H0Rzxt76XK6YGmOsH9tLTW4XZl1iE/s1600/IMG_8465.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em; text-align: center;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEimjbku09OXh8DNnsz3ociTUdXeMk5Asi_dkKYcpcZ5x8FExRuQVgdNTuW4H7cxEFYwTCXCj23taZLQ0-sPbg626SQWLzUZYc3nkn01uP-T7e_dqt2H0Rzxt76XK6YGmOsH9tLTW4XZl1iE/s400/IMG_8465.JPG" width="400" /></a></div>
<div>
</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Oman herkkyyteni auttaa minua kiinnittämään huomioita yksityiskohtiin ja toisaalta nostamaan niistä taas katseen takaisin kokonaisuuden horisonttiin. Se auttaa minua paljon ennakoimaan, mikä luo turvallisuutta itselle ja muille, varsinkin tapahtumia tehdessä. Yritän olla tuntematta toisten tunteita, vaikka se helpottaisikin kommunikaatiota. Mutta se myös kuormittaa kovin. Niissä omissakin tunteissa kun on tarpeeksi. Toisten ilmeitä en kuitenkaan voi olla näkemättä - koska tiedän, että omat silmäni ja ilmeeni eivät valehtele.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Itkulleni en voi mitään. Se tulee jos on tullakseen. Siihen liittyvä tunnekuohu sisimmässäni on niin voimakas, etten ehdi kyyneleitä nielaista ennen kuin ne jo valuvat poskilleni. Enkä tunteilleni. Ne ovat nykyisin tärkeä kompanssi, joita usein pysähdyn tietoisesti kuuntelemaan.</div>
<div>
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: left;">
Lista käyttäytymisestä ja tuntemuksista, joiden myötä herkkyys tulee minussa ilmi, on pitkä. Yksi vahvimmista on kaneuden kaipuu. Se on aikoimaan johdattanut minut muodin maailmaan ja se vaikuttaa vahvasti elämääni joka päivä. Tarvitsen kauniita asioita ympärilleni. Miljööllä on minulle väliä, vaikka seura olisi kuinka hyvää. Etsin arjestani ja elämästäni jatkuvasti pieniä kauniita hetkiä ja asioita, joista ammennan voimaa. Joskus ne toimivat täydellisenä inspiraationa. Kuten nuo kuvien kukat. Hankittuani ne työhuoneelleni olen halunnut viettää siellä mahdollisimman paljon aikaa. Jotta voin vain katsella niitä, kuvata niitä, tuntea niiden tuoksun. Luvalla annan itseni pakahtua hieman niiden äärellä.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Tätä kaikkea kauneuden kaipuuta voisi myös sanoa pinnalliseksi materialismiksi. Minusta se on mitä syvällisintä. Se on sitä, joka voitelee sydäntäni ja sieluani joka hetki. Se ruokkii nykyisin tärkeäksi ymmärtämääni vahvuuttani. Herkkyyttäni.</div>
<div>
<br /></div>
Maarithttp://www.blogger.com/profile/00581293340376283353noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5903463057701136876.post-49627217569073238582018-09-07T11:11:00.000+03:002018-09-07T11:11:36.840+03:00Voimasymboleita<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiLRlD78uKmo71Ja4Vv4OApfM86NAya2TCEZ9m348MyRLY3Y6gr4u-0nNjtMvYGY3eB7zTIUdi4VxVYRh1ciCYuV9tfL1edl1lNvMYrkYLr00luhxozCGVHzXwK3XNNb_Q9utauag744aVz/s1600/IMG_7614.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em; text-align: center;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiLRlD78uKmo71Ja4Vv4OApfM86NAya2TCEZ9m348MyRLY3Y6gr4u-0nNjtMvYGY3eB7zTIUdi4VxVYRh1ciCYuV9tfL1edl1lNvMYrkYLr00luhxozCGVHzXwK3XNNb_Q9utauag744aVz/s400/IMG_7614.JPG" width="400" /></a></div>
<br />
<div>
<br /></div>
<div>
Mistä tunnet saavasi voimaa?<br />
<br />
Merestä, kirjoitan. Ja korkokengistä. Sen jälkeen pysähdyn. Tunnen, kuinka voimakas energia alkaa levitä pitkin kehoa. Samalla, kun mietin, milloin viimeksi olen käyttäynyt korkokenkiä. Hiljaiselon aikana huomaan jymähtäneeni kotisaarelle, jossa jopa minusta - nykyään - tuntuisi oudolta kävellä korkkarit jalassa kaikkialle. Työhuoneelle, kauppaan, perhelounaille. Aiemmin ei tuntunut, mutta silloin en tainnut omistaa tennareita enkä juuri ballerinojakaan. Onko minustakin tullut mukavuuden ja vauhdin uhri?<br />
<div>
<br /></div>
<div>
Siivotessani pyyhin eräistä korkkareista pölyt. En ole niitä koskaan käyttänyt, vaikka ne ovat muotokieleltään lähes täydelliset. Stiletot, vahvat sellaiset. Sellaisista voimani ammennan. Niille ei vain ole tullut oikeaa tilaisuutta. Sellaista, jossa minunkaan ei tarvitse aina juosta ja olla jaloillani joka paikassa, vaan voisin istua sievästi baarijakkaralla kauniissa mekossa jalkoja heilutellen. Siihen nuo kengät ovat tarkoitetut. Mutta silti ne ovat aitiopaikalla. Tuomassa voimaa.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg3gD4QCBNScumSgmMgx0nuR3lhTIl-POyoTA_0wLB0DVeNqDpC1oI7rJhY29ENZqcxAi-Ug4Q0o2Q650SvPoLbK6gpD_bk07PZMxwgaqM0rUmhJuEyGATt69Z6ibEXR9XXJa8MQgBlcrvR/s1600/IMG_7597.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg3gD4QCBNScumSgmMgx0nuR3lhTIl-POyoTA_0wLB0DVeNqDpC1oI7rJhY29ENZqcxAi-Ug4Q0o2Q650SvPoLbK6gpD_bk07PZMxwgaqM0rUmhJuEyGATt69Z6ibEXR9XXJa8MQgBlcrvR/s400/IMG_7597.JPG" width="400" /></a></div>
<br /></div>
<div>
<br /></div>
<div>
Pölyjen pyyhintää jatkaessani huomaan, että kodissani on paljon voimasymboleita. Muitakin kuin kenkiä. Makuuhuoneessa varsinkin. Joistakin niistä olen joskus ajatellut, että ei ikinä. Kuten pienestä Eiffeltornista. Matkoillani aina mietin, miksi niitä ostetaan. Miksi laittaisin matkamuistokrääsää esille? Kunnes ilmoittauduin Pariisin maratonille. Heti sen jälkeen pyysin usein Pariisissa käyvää ystävääni tuomaan minulle Eiffelin. Maratontreenin ajan se oli eteisessä. Muistuttamassa minua siitä, miksi lähden räntäsateeseen tai paukkupakkaseen lenkille. </div>
<div>
<br /></div>
<div>
Maratonin jälkeen kyseinen esine on ollut symboli tavoitteiden asettamiselle ja niihin pääsemiselle. Viime aikoina, kun tavoitteiden asettaminen on ollut vaikeaa, se on ollut hautautuneena vaatekasojen alle. Nyt halusin pelastaa sen, pyyhkiä pölyt ja asettaa jälleen näkyville.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Siinä samalla se muistuttaa minua oman sydämeni kaupungista, jonkinlaisesta henkisestä kodistani, Pariisista. Usein sitä katsoessa tulee ikävä takorautaisia, koristeellisia parvekkeita, kahviloiden puheensorinaa, bistroja ja Seinen rantoja. Sen myötä myös mieleen tulvahtaa liuta ihania muistoja. Yksi iso unelmani on joskus asua Pariisissa. Juuri nyt se tuntuu kaukaiselta. Pieni torni kuitenkin pitää päivittäin unelmani elossa. Ja muistuttaa, että nyt olisi taas aika ilmoittautua ranskan kielen kursseille.</div>
<div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhKKJOrNi8hI3825ET3nAf0mCoTeF9NR9ZmlUjxxlyr8Or7s32iM6LCDs0PhiaVonIkMTSDHujEqLRWCa4A3Ttsu6UTeuwiaZpuDGcbqcAO1buDiM_GiAY-u1DVGZKfKkf85aD067OuVoME/s1600/IMG_7586.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhKKJOrNi8hI3825ET3nAf0mCoTeF9NR9ZmlUjxxlyr8Or7s32iM6LCDs0PhiaVonIkMTSDHujEqLRWCa4A3Ttsu6UTeuwiaZpuDGcbqcAO1buDiM_GiAY-u1DVGZKfKkf85aD067OuVoME/s400/IMG_7586.JPG" width="400" /></a></div>
<br />
Laitan kaksi mitalia uuteen pieneen lasirasiaan. Toinen on Pariisin maratonilta, toinen Helsingistä. Ne eivät välttämättä muuten ole osa sisustustyyliäni. Mutta niillä on tehtävänsä. Muistuttaa minua siitä, että voin saavuttaa mitä vain, jos todella sitä tahdon. Niihin kiteytyy niin paljon tahtoa ja flowta, hikeä, irvistystä, päälle kaadettuja vesipulloja, kipeytyneitä jalkoja - hymyä ja onnea.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Tänään päätin, että laitan voimasymbolit jalkaani, korkokengät. Vaikka niillä kipsuttelu tuntuu tavallaan hassulta. Hassua on myös se, mitä ne saavat minussa aikaa. Miten vahvalta ja voimakkaalta olo tuntuu. Ryhdikkäältä, sisimmästä asti. Tahtovalta. Nousee halu asettaa jälleen tavoitteita ja ottaa askelia niitä kohden. </div>
<div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjVtnrA47DpMkeNIEbIoJLqJXXSI2UmTZOptEPgQhIosCManLjBs44aeSS7JrpI41QX8G0gRFY1KhN8D-6pjBXu4X2FyWr6KocZJf-iK9e3WSp699z3HboDt_-RCUuaH0vZVCLt9lD5q4Rt/s1600/IMG_7584.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjVtnrA47DpMkeNIEbIoJLqJXXSI2UmTZOptEPgQhIosCManLjBs44aeSS7JrpI41QX8G0gRFY1KhN8D-6pjBXu4X2FyWr6KocZJf-iK9e3WSp699z3HboDt_-RCUuaH0vZVCLt9lD5q4Rt/s400/IMG_7584.JPG" width="400" /></a></div>
<br />
<br /></div>
<div>
Ehkä kipsuttelen korkkareillani taas useammin. Ehkä annan itselleni myös luvan uppoutua mielessäni sielunmaisemaani, Pariisin maisemiin. Voimasymbolit, -kuvat ja -esineet pitävät monet unelmat elossa silloinkin, kun elämä tuntuu muuten kaatuvan päälle. Ne muistuttavat siitä, kuinka joskus on onnistunut ja tuntenut olonsa erityisen vahvaksi. Aina ei ole ollut näin, joskus on ollut toisin. Poikkeus. Siinä on uuden nousun alku. </div>
</div>
Maarithttp://www.blogger.com/profile/00581293340376283353noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5903463057701136876.post-1125722715863414122018-09-01T19:46:00.002+03:002018-09-01T19:46:34.599+03:00Intuitiivisestä kirjoittamisesta<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhJdwRGNQf5jOyvj5t9PCM1Uzpv3fWRLk4v7AvO9KcRBGXu62bSGrufjIKiWlY4dh7eoDr-NXyAZxbyP_a6aMXPZAj5NRyaY1W9w8920ZV2Dpj5RgfxmBEWq3jctU69wyhsVriX9WB02ySI/s1600/IMG_7539+%2528Muokattu%2529.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em; text-align: center;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhJdwRGNQf5jOyvj5t9PCM1Uzpv3fWRLk4v7AvO9KcRBGXu62bSGrufjIKiWlY4dh7eoDr-NXyAZxbyP_a6aMXPZAj5NRyaY1W9w8920ZV2Dpj5RgfxmBEWq3jctU69wyhsVriX9WB02ySI/s400/IMG_7539+%2528Muokattu%2529.JPG" width="400" /></a></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
<br />
Ihmiselle, joka on enemmän tai vähemmän kirjoittanut aina, on suuri ilo, että siihen saa jonkin uuden näkökulman. Vaikka en ole koskaan - enkä vieläkään - ajatellut itseäni kirjoittajana. Enemmänkin pidän itseäni ajattelijana ja kokijana, joka usein purkaa ajatuksiaan ja tuntojaan tekstiksi. Se kun on minulle puhumisen lisäksi luonteva keino. Lähes aina kirjoittaessani on kuitenkin ollut ajatuksena, että joku muukin saattaa lukea tekstejäni. Vaikka haluan olla avoin ja rehellinen, väkisinkin ajatus siitä, että teksti tulee luetuksi vaikuttaa sen sisältöön.<br />
<br />
Kuluneen kesän aikana olen tutustunut intuitiiviseen kirjoittamiseen. Sen myötä olen pitkästä aikaa kirjoittanut käsin. Ihan oikealla kynällä! Siitä on tullut tärkeä mielen ja itsensä hoitamisen keino. Kesän ajan olen nauttinut aamukahvini parvekkeella. Siinä samalla on tullut luettua ja kirjoitettua paljon. Muistikirja kulkee melkein kaikkialle mukanani, etenkin meren rantaan Nyt en kuitenkaan ole raapustanut kirjaani itsetutkiskelussani ehkä ominaisempia listoja tai mindmappeja vaan todella kirjoittanut.<br />
<br />
Omien ajatusten ja tuntojen kirjoittamista suositellaan hyvin monesta eri syystä. Se auttaa mielen järjestämisessä, kokemusten tutkailussa, tuntemuksien purussa ja asioiden jäsentämisessä. Säännöllinen, n. 10-15 minuuttinen kirjoittaminen on eräs hoitokeino ahdistukseen ja masennukseen. Se on hyvin terapeuttista: asiat eivät jää samalla tavalla päähän pyörimään, kun ne on laitettu paperille. Kirjoittaminen on myös turvallinen tapa tarkastella etenkin negatiivisia tunteita ja ajatuksia, jotka helposti alkavat muuten elää omaa elämäänsä.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEglgtGUng80F9ninNYEzkvP4CSb_hk48NPxcMByFHfRHtyzUu-WCBioNa0GRsNU61xn4vQ1hYQvvLjMhPnyU1BHOGq7vdNvgiXIK546vUMLejdDKmQve8wavis7SsOmODxgmfMWiyAuSQnt/s1600/IMG_7470.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1228" data-original-width="1600" height="306" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEglgtGUng80F9ninNYEzkvP4CSb_hk48NPxcMByFHfRHtyzUu-WCBioNa0GRsNU61xn4vQ1hYQvvLjMhPnyU1BHOGq7vdNvgiXIK546vUMLejdDKmQve8wavis7SsOmODxgmfMWiyAuSQnt/s400/IMG_7470.JPG" width="400" /></a></div>
<br />
<br />
Intuitiivisessa kirjoittamisessa ajattelua ja kirjoittamista ohjataan vähän jos lainkaan. Siksi se on hyvin sallivaa ja armollista. Sen myötä voi todella löytää uusia näkökulmia, joita ei ole aiemmin tullut ajatelleeksi.<br />
<br />
Tarkoituksena on, että kirjoitetaan tietystä aiheesta mitä mieleen sattuu nousemaan. Aihe voi sisältää kysymyksen tai vain otsikon. Kirjoitettaessa kieliopilla, oikeinkirjoituksella tai käsialalla ei ole mitään merkitystä. Paperille laitetaan kaikki ne asiat, jotka ajatuksiin asti piirtyvät. Joskus ne voivat vähitellen viedä kauemmaksikin alkuperäisestä aiheesta vihjaten, että jokin muu teema on itselle tällä hetkellä merkityksellisempi. Tärkeää on tiedostaa, että kukaan muu kuin kirjoittaja itse ei tule tekstiä lukemaan. Se vapauttaa ajattelun ja sovinnaisuuden kahleista: on turvallista kirjoittaa sellaisetkin ajatukset, jotka muuten eivät ehkä kestä päivänvaloa. Tunteetkin voi kuvailla juuri niin rajuina tai hempeinä kuin ne mielessä asuvat.<br />
<br />
Elämäntaitokirjat - ja netti - on täynnä intuitiiviseen kirjoittamiseen sopivia aiheita ja kysymyksiä. Sen ympärille on rakennettu nettikursseja. Itse osallistuin kesällä Katri Syvärisen "Kirjoita kevyempi kesä" -verkkokurssille, jonka myötä intuitiivisen kirjoittamisen hetket tulivat osaksi päiviäni. Lähes rutiiiniksi. Kun joku toinen on laatinut kysymykset ja päättänyt aiheet, joista kirjoitetaan, tulee pohdittua sellaisiakin teemoja, joita muuten ei huomioisi. Se taas tuottaa uusia näkökulmia omaan itseensä ja elämään.<br />
<br />
Aina en tarvitse edes aihetta: vaikka kirjoittaisin vain säästä, huomaan stressin vähenevän, mielialan paranevan ja olon keventyvän. Kirjoituksiini en niinkään kuvaile sitä, mitä on tapahtunut. Enemmänkin tutkailen juuri tuntemuksiani. Saatan myös kirjoittamalla purkaa mielen painolasteja. Vihaisena, pettyneenä ja surullisena kirjoitettaessa tekstissä ei välttämättä ole mitään järkeä. Eikä tarvitsekaan olla. Kunhan olo paranee. Toisaalta esim. tulevaisuuskuvia luotaessa on mieleni sopukoista noussut useita sellaisia unelmakuvia, joista tietoinen mieleni on ollut ihan tietämätön. Sellainen on mm. puuomakotitalo kaukana Helsingin sykkeestä.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgkuro-2U2LycltdIBIQnSR_BqI4229an65T68MT642j_v695m7XuKGFJrZ4FgMniWLhnDH4oQ55UrWLIg1zHRzAARMdXkS62LkSyzdSwZrWVhu9k-9UDRZfgrFLlCkmIUe1GHJyIG9b91F/s1600/IMG_0675.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1600" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgkuro-2U2LycltdIBIQnSR_BqI4229an65T68MT642j_v695m7XuKGFJrZ4FgMniWLhnDH4oQ55UrWLIg1zHRzAARMdXkS62LkSyzdSwZrWVhu9k-9UDRZfgrFLlCkmIUe1GHJyIG9b91F/s400/IMG_0675.JPG" width="400" /></a></div>
<br />
<br />
Vuosi sitten matkailin yksin Italiassa, Comojärvellä. Silloin kävin ensimmäisenä aamuna Bellagiossa ostamassa itselleni muistikirjan. Siitä ja kirjoittamisesta tuli minulle tärkeä matkakumppani paikassa, jossa yksin matkustaviin naisiin ei oikein osattu suhtautua. Oli ihana hakeutua oliivipuun juurelle, tilata lasi oikeasti kylmää proseccoa ja kirjoittaa kaikesta siitä, mitä oli nähnyt - ja mitä tunsi. Tuo muistikirja on ollut intuitiivisen kirjoittamisen alustana ja se on kohta täysi. Toistaiseksi en ole uskaltanut lukea, mitä kaikkea se pitää sisällään. Tunteiden kirjo ja siten myös kirjoitusten kirjo on vuoden aikana ollut valtava.<br />
<br />
Intuitiivisen kirjoittamisen myötä itsellä on aina keskustelukumppani ja kuuntelija mukana. Ystävä, jolla on varmasti aikaa juuri silloin, kun on tarve. Taho, joka ei arvostele, moiti, vähättele eikä juorua. Tukee ja on läsnä. Kirjoittamisen hyödyt huomaan hyvin nopeasti, kun vain otan kynän käteeni (tietokoneella en pääse samaan fiilikseen). Kepeytenä mielessä, vapautena kehossa. Suosittelen.<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
<br />
<br />
<br />
<br />Maarithttp://www.blogger.com/profile/00581293340376283353noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5903463057701136876.post-20488221624987715222018-08-29T19:26:00.000+03:002018-08-29T21:14:25.099+03:00Vähemmän ja siksi tehokkaammin<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh_k6mLkDb8CgYEbhRXei75bdwyrYZXrtKvjkL8g3yawse0PaygVBtJ0Q5ck90AdWamgDXkOmg6QKL9-XEBaEce8fJm9R2qfeFKW07UfL2zdk4sMJuffw96mPB_byevle9sjvkXTgBxFpbO/s1600/IMG_7485.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em; text-align: center;"><img border="0" data-original-height="960" data-original-width="1280" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh_k6mLkDb8CgYEbhRXei75bdwyrYZXrtKvjkL8g3yawse0PaygVBtJ0Q5ck90AdWamgDXkOmg6QKL9-XEBaEce8fJm9R2qfeFKW07UfL2zdk4sMJuffw96mPB_byevle9sjvkXTgBxFpbO/s400/IMG_7485.jpg" width="400" /></a></div>
<br />
<br />
On päiviä, jolloin ajatuksissa pyörii tavallista enemmän, mitä elämässä seuraavaksi tapahtuu ja mihin ryhtyisi. Ne eivät välttämättä ole niitä parhaita päiviä. Pohdinnasta tulee helposti pakkomielteistä. Tuntuu, että mitään ei voi tehdä ennen kuin tulevaisuuteni suunnitelmat on laadittu. Sellainen puolestaan nostaa väkisinkin ahdistuksen pintaan. Ei ole ihme, että moni taho suositteli kesän alussa, etten niin ajattelisi. Enemmänkin yrittäisin luottaa siihen, että uudet suunnat tulevat, kun tulevat.<br />
<br />
Elämällä on kuitenkin realiteettinsa. Yrittäjällä varsinkin. Väkisinkin on mietittävä, miten niitä kohtaa ja kantaa. Jaksoi tai ei. Se ei varsinaisesti helpota tilannetta, kun huomaa, että omilla koulutuksilla, saavutuksilla tai sillä, mitä lukee cv:ssä, ei yhtäkkiä ole mitään merkitystä. Asia, jota ei juuri mieti ennen kuin sen menettää eli terveys sanelee nyt kaikki ehdot, rajat ja mahdollisuudet. Ja se sattuu, ettei kykene. Sen tiedostaminen sattuu vielä enemmän.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhlpdDlbEE2EsRejgRCoZQKf3TZO1o60qT03o8cGXD3xWC1zEY2XUtrvmG4GO1xagUDwYRvC488X2zgkBK8jook3bSt-AR0qWMezubadLmpWXqlNbzjw3b1WCKB09PdK4gKZFTzZM13xZYk/s1600/IMG_7487.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="960" data-original-width="1280" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhlpdDlbEE2EsRejgRCoZQKf3TZO1o60qT03o8cGXD3xWC1zEY2XUtrvmG4GO1xagUDwYRvC488X2zgkBK8jook3bSt-AR0qWMezubadLmpWXqlNbzjw3b1WCKB09PdK4gKZFTzZM13xZYk/s400/IMG_7487.JPG" width="400" /></a></div>
<br />
<br />
Niinä päivinä, kun tulevaisuus pyörii enemmän mielessäni, viihdyn enemmän myös Twitterin ja LinkedInin sivustoilla. Käyn katsomassa, mistä bisnesmaailmassa juuri nyt puhutaan, mitkä teemat ovat hot. Twitteriin on vielä suhteellisen helppo suhtautua objektiivisesti ja tunteettomasti: ne ovat vain twiittejä ja mielipiteitä, nostoja. Mutta LinkedIn saa minut aina ahdistumaan vähän lisää. Postauksia ja kommentteja lukiessani tulee väistämättä mieleen kysymykset: pystynkö, kykenenkö, osaanko, riitänkö? Hyvin usein mieleni vastaus on ei. Kun kysyn itseltäni lisäksi, että haluanko, vastaus on vielä vahvempi: en.<br />
<br />
Tuntuu, että kaikessa on kyse vain tehosta, tehosta ja tehosta. Enemmän on yhä enemmän (kunnes se yhtäkkiä onkin vähemmän).<br />
<br />
Naiivina olen ajatellut, että olisimme kasvaneet jo tämän vaiheen ohi. Että työmaailmakin olisi oppinut. Tiedostaen, että olen jo pitkään lukenut ennemminkin Hidasta Elämää -sivustoa kuin Kauppalehteä. Mielikuvani on siis hyvin vinoutunut. Emme me vieläkään ole oppineet mitään. Tuskin olen itsekään.<br />
<br />
Kun on hypännyt pois oravanpyörästä kauan sitten ja kun yhden yrityksen jälkeen tiedostaa, ettei paluuta siihen ole, tuntee itsensä hyvin vaillinaiseksi ja vääränlaiseksi. Miksi minä en kykene, kun niin moni muukin? Vuosien pähkäilyn jälkeen yhä kamppailen uranaisen menestyksen eli kunnianhimon (eli egon?) ja oman todellisen minäni tarpeiden välisessä maastossa. Osa minusta tahtoisi yhä johtajaksi. Toinen puoli tahtoisi juosta metsään pakoon ja löytää itsensä kasvattamassa metsäyrttejä. Se kolmas tahtoisi vain johonkin luovaan tilaan, jossa kirjoittaa, ommella, sisustaa ja ajatella.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh7OPl3jMwmnKd6pXraLQMstcBCvQjwbX_eZ5CsRT9odSAhFgC19HWGwK_UqYoEs-v-hZDhgrBpjx4XdMvKmHPd5GCPaWwXFpPHn9gk3S-8qnDFFAR4gzuTKZhyphenhyphenCVhcq543vz0DIH-vH74V/s1600/IMG_7489.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="960" data-original-width="1280" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh7OPl3jMwmnKd6pXraLQMstcBCvQjwbX_eZ5CsRT9odSAhFgC19HWGwK_UqYoEs-v-hZDhgrBpjx4XdMvKmHPd5GCPaWwXFpPHn9gk3S-8qnDFFAR4gzuTKZhyphenhyphenCVhcq543vz0DIH-vH74V/s320/IMG_7489.jpg" width="320" /></a></div>
<br />
<br />
Miten hyväksyä se, että terveys ei anna myöten? Miten ymmärtää, että moni asia riittää vähempänä - myös minulle? Että ihmisarvoni ei määrity siitä, mitä teen työkseni ja mitä saavutan? Miten löytää elämään riittävän haastavaa ja mielekästä tekemistä, joka kattaa elämän taloudelliset vaatimukset, mutta joka kuitenkin jättää paljon tilaa kaikelle muulle tärkeälle?<br />
<br />
Koska jos jotain, niin tulevaisuudessa haluaisin välttää sanomasta: "En ehdi, minulla on kiire."<br />
<br />
Vaikka en tiedä, mitä teen seuraavaksi, tiedän tekeväni sen teemalla 'vähemmän ja siksi tehokkaasti' tai *vähemmän ja siksi enemmän*. Kun asioita tekee ajatuksella, harkitusti ja sopivasti hidastaen, ne tekee laadukkaammin. Energiaa ja aikaa vieviä turhia virheitä - vaikka ne kuinka olisivat sallittuja - tapahtuu vähemmän. On eri tavalla tietoisesti läsnä siinä, mitä tekee. Se puolestaan mahdollistaa tehtävien loppuun saattamisen ja palautumisen aloittamisen heti, kun tekemisestä irtautuu. Kun illan aikana ehtii palautua päivän haasteista, on aamulla valmiimpi ja energisempi kohtaamaan uusia.<br />
<br />
Vähemmän, hitaammin, tietoisemmin ja siksi tehokkaammin.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiV7tx_9pUxi5IkHYpi8ik4ehaztfO-EDvV_fSv4sKX_MLGJo9xoG0PY8U6jMlYYkcV1XXH_UBYj3vHvApLRd5XqohFv5ngNX89IaePvIUoJ3Jta8Os5Knublu47l0LdgeA9B03ULnkraJp/s1600/IMG_7247.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiV7tx_9pUxi5IkHYpi8ik4ehaztfO-EDvV_fSv4sKX_MLGJo9xoG0PY8U6jMlYYkcV1XXH_UBYj3vHvApLRd5XqohFv5ngNX89IaePvIUoJ3Jta8Os5Knublu47l0LdgeA9B03ULnkraJp/s400/IMG_7247.JPG" width="400" /></a></div>
<br />
<br />
Kyllä minä haluaisin tehdä paljon, käyttää kaikkia taitojani, ottaa vastaan isoja ja vaativia haasteita. Haluaisin kehittää ja kehittyä. Kuulua bisnesmenestyjien joukkoon, mitä se sitten tarkoittaakin. Tulla joksikin isona. Voin niin myös tehdä, kunhan teen sen tietyissä rajoissa. Raameissa, jotka eivät enää ole täysin mieleni ja tahtoni, eivätkä varsinkaan bisnesmaailman vallassa.<br />
<br />
Niitä raameja nyt rakennellaan. Itsestä etsitään viisautta, joka kertoisi, miten niihin asetutaan. Tasapainon viisautta. Sitä, joka yhä saa tuntemaan, että on arvokas ja hyödyllinen. Mutta jonka myötä lepääminen ja palautuminen olisivat niin luonteva osa arkea, ettei niistä tarvitsisi itseä jatkuvasti muistuttaa. Olisiko sellainen tila todellista menestystä?<br />
<br />
<br />Maarithttp://www.blogger.com/profile/00581293340376283353noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5903463057701136876.post-10749955859635578622018-08-23T17:26:00.000+03:002018-08-23T18:00:22.399+03:00Ompelukärpäsen puremia<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiJmbUWBg_8GRml5hnMVX-QhuPkToXDrcW_nbe_3FdIsg_P8G2p2Eyihw_m8EhOFLD0n9dVKciZgTLLOnqN0CgyeT5kPbMTfjEgCMR9YfSxm5ME6OW2rAOXx836HqEW36A8I5-abqemjmsV/s1600/IMG_7453.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiJmbUWBg_8GRml5hnMVX-QhuPkToXDrcW_nbe_3FdIsg_P8G2p2Eyihw_m8EhOFLD0n9dVKciZgTLLOnqN0CgyeT5kPbMTfjEgCMR9YfSxm5ME6OW2rAOXx836HqEW36A8I5-abqemjmsV/s400/IMG_7453.jpg" width="400" /></a></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
<br />
Ompelupostaus. Aika harvinaista. Mutta olen juuri nyt niin innoissani ompelemisesta, etten malta olla kirjoittamatta. Ja hyvähän se on myös kirjata itselle muistiin tämän kesän oivalluksia. Jottei ensi juhannuksen alla tarvitse ihan alusta aloittaa, kun on taas kukkamekon aika.<br />
<br />
Yksi isoista haaveistani on pitkään ollut vaatemalliston tekeminen. Joskus haaveilun kohteena on ollut iltapukumallisto, toisinaan takkimallisto - ja joskus ihan vain arkisen pukeutumisen mallisto. Tämän kesän ompeluintoni myötä syntynyt vaatemäärä alkaa olla sellainen, että voi jo puhua pienestä mallistosta. Tosin tämä on muodostunut vähän nurinkurisesti, "tällainen siitä sitten tuli"-meningillä. Project Runwayn tuomarit olisivat ihan kauhuissaan, että kutsun tätä mallistoksi: yhtenäistä linjaa on ulkoisesti vaikea löytää. Mutta juuri näin päin voisin mallistoa työstääkin. Seurata intuitiota ja mielitekoja, ja ihmetellä vasta jälkeen päin, millaiset kankaat minua ovat inspiroineet.<br />
<br />
Näin päin suunnitteluprosessini toimii. Ensin valitsen ihania kankaita ja sitten mietin, mitä niistä voisi tehdä. Jos erehdyn aloittamaan mallin yksityiskohtaisesta suunnittelusta ja haaveilemaan juuri tietynlaisesta kuosista, kangasta todennäköisesti etsittäisiin Pariisia myöten. Toki aina mielessäni on jokin yleistason ajatus, mitä olen tekemässä: mekkoa, takkia, hametta vai (harvemmin) jotain muuta.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhqxwYzmAVbkHF6s4Dou9vHos0R8fSzuDqKptI6pMkaJI17hy-rN07pfwB-a5gA_1Dwhp0cPTZMVVTyU5E9ufjmAq01YHZbESYykGzC-PmX3OF9JOhlGrh9NneY4UkP1HtYsuSxqMAjUjr_/s1600/IMG_5958.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhqxwYzmAVbkHF6s4Dou9vHos0R8fSzuDqKptI6pMkaJI17hy-rN07pfwB-a5gA_1Dwhp0cPTZMVVTyU5E9ufjmAq01YHZbESYykGzC-PmX3OF9JOhlGrh9NneY4UkP1HtYsuSxqMAjUjr_/s400/IMG_5958.JPG" width="400" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhL_WL9PRgaUE8K2Un9SZAfi7SQrk6nAG0RHe6e4RWuLkr2siS3FT1wdSPdXZHB2jzFDUxLZuZ4MxiSxdMc_VMPVa-FTHQem8YnOChyphenhyphenB5QylbrAtysUZFVs19PKO_ghswRBHNPhTwNcsNe0/s1600/IMG_5559+%2528Muokattu%2529.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhL_WL9PRgaUE8K2Un9SZAfi7SQrk6nAG0RHe6e4RWuLkr2siS3FT1wdSPdXZHB2jzFDUxLZuZ4MxiSxdMc_VMPVa-FTHQem8YnOChyphenhyphenB5QylbrAtysUZFVs19PKO_ghswRBHNPhTwNcsNe0/s400/IMG_5559+%2528Muokattu%2529.JPG" width="400" /></a></div>
<br />
<br />
Tämän kesän malliston kankaat ovat lähes kaikki omista varastoistani. Niitä on kertynyt paljon ja laatikkotilalle olisi käyttöä. Jotenkin kummasti kuvittelen, että ne vievät valmiina vaatteina vähemmän tilaa kuin kankaina. Samaan aikaan tarvitsin sekä tekemistä että itselleni vaatteita. Juhannuksen jälkeen kun työstin ensimmäistä mekkoa, juhannusmekkoani, en kuitenkaan osannut odottaa, että ihan tällainen ompelukärpänen tällä kertaa puree.<br />
<br />
Useimmat kankaista ovat muutaman vuoden takaa. Silloin päätin ottaa trikoomekkojen valmistuksen haltuuni. Ostin erilaisia trikoita aina kun hyvään hintaan löysin. Suurin osa on löytöjä Eurokankaan kilolaareista. Siksi kuositkin ovat usein... hmmm... jänniä. Kankaiden ostohetkellä on ollut tärkeintä se, että saan harjoitella erilaisten neulosten ja trikookankaiden työstöä. En ole myöskään olettanut, että mekot tulisivat onnistumaan niin hyvin, että niitä jopa käyttäisin. Enemmänkin olen ajatellut, että koska harjoittelen, ei kankaan kuosilla ole niin väliä.<br />
<br />
Lopputuloksena on syntynyt pukeutumiseeni nähden mielenkiintoinen ilmiö: mallistossani ei ole yhtään yksiväristä mustaa vaatetta.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgqx131liA5MZx6baCPcITdxdcplNZIOly_0oBne0vcoIHz3JMA0OVHDdqEfE1csOX76ZBCyifrb4QvvnL0EWsq_HPhyphenhyphenyc48GuW_kKTxgyT5Kl8971-Cj18uM6gqiLnSHhtfpEL83FztRE1/s1600/IMG_6334+%2528Muokattu%2529.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgqx131liA5MZx6baCPcITdxdcplNZIOly_0oBne0vcoIHz3JMA0OVHDdqEfE1csOX76ZBCyifrb4QvvnL0EWsq_HPhyphenhyphenyc48GuW_kKTxgyT5Kl8971-Cj18uM6gqiLnSHhtfpEL83FztRE1/s400/IMG_6334+%2528Muokattu%2529.JPG" width="400" /></a></div>
<br />
<br />
Trikoo- ja neulosvaatteissa suosin viskoosia ja - valitettavasti - polyesteria. Eri kankaat joustavat eri tavoin ja vähitellen olen näppituntumalla oppinut erottamaan, mitkä soveltuvat mekkoihin erityisen hyvin. En ole muutenkaan puuvillafani - monesta syystä - ja trikoissa vältän sitä vielä todennäköisemmin. Rullautuvat ja purkautuvat reunat sekä kankaan tönkköisyys/laskeutumattomuus ovat ne pääsyyt, miksi puuvillatrikoot jäävät valitsematta. Poikkeuksena kuitenkin käytän puuvillaa hellemekkojen selkäosien vuorikankaissa: se ei hiosta.<br />
<br />
Vasta jälkeenpäin olen huomannut käyttäväni paljon uimapuku- ja urheilutrikookankaita. Mikä sen käytännöllisempää: voi pulahtaa uimaan mekko päällä ja jatkaa taas matkaan. Osa muistuttaa ominaisuuksiltaan urheiluvaatteista tuttuja teknisiä materiaaleja - tosin vain harvat toimivat yhtä hyvin. Enemmänkin näiden kankaiden äärelle vievät helpot työstöominaisuudet, pesunkestävyys, laskeutuvuus - ja kuosit.<br />
<br />
Kaavoitan vaatteet alusta asti itse. Ensin siis piirrän peruskaavan, jota kuosittelen. Siten varmistan täydellisen istuvuuden. Enkä malta taas olla toteamatta, miten mahtavalta ja omalta täydellisesti istuva vaate tuntuu. Kuin käsine kädessä. Sellainen, jonka voi päälle puettuaan unohtaa.<br />
<br />
Näissä mekoissa ja hameissa olen käyttänyt neulosvaatteiden peruskaavaa, jonka kuosittelu on huomattavasti helpompaa kuin ns. oikean puvun peruskaavan. Oikeastaan vasta, kun opin kuosittelemaan trikoovaatteita opin ymmärtämään myös, miten mallin mukaisia muutoksia pitäisi siihen oikeaan peruskaavaan tehdä. Hyvä nyrkkisääntö on, että tee muutos juuri siihen kohtaan, mihin haluat lisää/poistaa väljyyttä. Silloin se varmasti tulee piirretyksi oikein. Parhaimmillaan kuosittelu onkin melkoista leikkaa-liimaa-askartele-touhua.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi4JZyPA5K_951Va_nks3E-3-chqjPo5H5t4x7QL8L_paBxtWwqguH0zAmjpkPaQg_9wyrDFpu_wF0KxBIWFpJLL71EFUyAMcpKPGFywDOFih-ws0Vrm3do0QHK-6UrONrD9XEf_o5JGNyB/s1600/IMG_7345.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi4JZyPA5K_951Va_nks3E-3-chqjPo5H5t4x7QL8L_paBxtWwqguH0zAmjpkPaQg_9wyrDFpu_wF0KxBIWFpJLL71EFUyAMcpKPGFywDOFih-ws0Vrm3do0QHK-6UrONrD9XEf_o5JGNyB/s400/IMG_7345.jpg" width="400" /></a></div>
<br />
<br />
Kaikissa syntyineissä mekoissa on jollain tavalla erilainen pääntie. Rypytys/drapeeraustyylejä on toistaiseksi kaksi (yhden kaavoitus meni pieleen), helmoja kolmea eri leveyttä. Vain helman ja yläosan yhdistävä leikkaus on sama kaikissa. Kun mekkoidea mielessäni kehittyy, lopulta mietin, mitkä eri kaavanpalaset yhdistän toisiinsa. Niitä alkaa olla sen verran paljon, että exceltaulukko olisi pian paikallaan.Yksi mekko syntyy n. parissa tunnissa. En ole mitenkään supernopea ompelija. Enemmänkin haluan tehdä harkitusti ja huolella, jotta jokainen sauma onnistuisi kerralla. Saumurisauman purkamista inhoan enemmän kuin mitään.<br />
<br />
Hyvin työstetyt trikoomekot ovat täydellinen ratkaisu oman pukeutumiseni ongelmiin. Ovat olleet jo pitkään. Mekot näyttävät tyylikkäiltä ja istuvilta, mutta ovat päällä erityisen mukavia eivätkä vaadi muita huoltotoimenpiteitä kuin pesua. Siihen on joustamattomilla kankailla vaikea päästä. Kun suunnittelen ja kaavoitan vaatteen itse, voin vielä huomioida oman kroppani erityisvaatimuksia. Rypytysten ja drapeerausten tavoitteena on paitsi luoda kiinnostavia yksityiskohtia myös muokata vartaloa ja peittää kohtia, joita en halua korostaa.<br />
<br />
Valmistamalla mekkoon aina vuorin, teen niistä paitsi istuvia myös mukavampia: en tarvitse mekon kanssa enää erityisiä alusmekkoja. Vuorikankaan ansiosta on myös helpompi saada rypytykset ja laskokset pysymään paikoillaan. Ja esim. leveähelmaisen mekon kanssa tulee hyvin tuulisena päivänä toimeen, kun alle ompelee kapeamman vuorin. ;) Pieniä kikkoja, joita tehdessä ihmettelee, miksi vaateteollisuus ei niitä hyödynnä.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiu1OhMXAiYSBlDzHapABI-d810TqDIvMiIQ6YZqE6Dm6XjTh9WcYjPdpFsZm7GRHvKBriO1Qz870VrSiElhlX3QinmsEKLYX1a9f7t4kamt_0nmMT7iTeBtxNGKxXmxMtv2x8kd6yMfBUZ/s1600/IMG_7277.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiu1OhMXAiYSBlDzHapABI-d810TqDIvMiIQ6YZqE6Dm6XjTh9WcYjPdpFsZm7GRHvKBriO1Qz870VrSiElhlX3QinmsEKLYX1a9f7t4kamt_0nmMT7iTeBtxNGKxXmxMtv2x8kd6yMfBUZ/s400/IMG_7277.jpg" width="400" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg8u-Kb_bpV0ZAX3myioUqe8Anota7vC7o-9xqEPEfBy3BtzAKd-qgozwoNpkx2UP8ucXvcw6Wlz5Hf9P0jCEic1fnTLwiosfkO2dCJjcWnAYcRmGeLCklb1ii3ODnLFtm-28dUGqlROxhy/s1600/IMG_7316.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg8u-Kb_bpV0ZAX3myioUqe8Anota7vC7o-9xqEPEfBy3BtzAKd-qgozwoNpkx2UP8ucXvcw6Wlz5Hf9P0jCEic1fnTLwiosfkO2dCJjcWnAYcRmGeLCklb1ii3ODnLFtm-28dUGqlROxhy/s400/IMG_7316.jpg" width="400" /></a></div>
<br />
(Hameitakaan ei voi koskaan olla liikaa...)<br />
<br />
Minulla on etenkin itselleni vaatteita tekiessä usein sellainen fiilis, että en kehtaa tekeleitäni käyttää, koska ne näyttävät niin kotikutoisilta. Ehkä aiemmin en niin keskittynyt tekemiseen, jonka vuoksi saumat osuivat kohdikkain vähän niin ja näin. Vasta opittuani kaavoitusta enemmän olen saanut kokea sen ihanan tunteen, kun kankaanpalaset vain loksahtelevat paikoilleen. Siksi käytän mielelläni kaavoitukseen kauan aikaa: itse ompelutyö helpottuu ja nopeutuu sen ansiosta paljon. Piirrän esim. saumanvarat jo valmiiksi kaavoihin, jolloin saan hyödynnettyä kankaat erityisen tarkkaan.<br />
<br />
Samaan aikaan olen halunnut hioa ompelutekniikoitani. Jopa silloin, kun valmistan ihan vain auringonottoon tarkoitettua mekkoa, yritän olla oikomatta. Tikkaan saumat nurjalle puolelle, kehitän erilaisia keinoja tehdä rypytyksistä tasaisia jne. Vaikka kukaan muu kuin minä ei koskaan näkisikään, miltä vaate nurjalta puolen näyttää. Yksi trikoovaatteiden istuvuuteen ja laadukkuuteen eniten vaikuttanut elementti on ollut framillonnauhan löytäminen. Ompelen sen kaikkiin niihin saumoihin, joilla olisi taipumus helposti venyä ja lösähtää. Pääasiassa vyötärönseudun saumoihin ja pääntielle. Jotain kesän ompelumääristä kertoo se, että olen tähän mennessä käyttänyt n. 25 metriä framillonnauhaa!<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgd0u_cEq31As67tgqtUjm3D4ZV9jP2S32fyhDT33h-PrvkrHQtNcrx2sfV6_5VWZI6yhs_pTrxtA_prejSmLhd-6NTDO3tHWTDc24lSzUwL4x1V-Br0iwiNyG-FBZSSQPnDOaSfdK1fhc9/s1600/IMG_7406.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em; text-align: center;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgd0u_cEq31As67tgqtUjm3D4ZV9jP2S32fyhDT33h-PrvkrHQtNcrx2sfV6_5VWZI6yhs_pTrxtA_prejSmLhd-6NTDO3tHWTDc24lSzUwL4x1V-Br0iwiNyG-FBZSSQPnDOaSfdK1fhc9/s400/IMG_7406.jpg" width="400" /></a></div>
<br />
<br />
Syksy tulee. Trikoot on nyt laatikoistani tehty, enkä ole vielä antamassa itselleni lupaa luopua uusien kankaiden ostokiellosta. Ompeluinto ei kuitenkaan näytä laantuvan. Seuraavaksi on takkien ja kunnon kankaista tehtyjen hameiden aika. Kun trikoisiin jossain vaiheessa palaan, on uusi haaste edessä: hihan kaavoitus. Hihat - ne ovat aina olleet minulle vaikeita.<br />
<br />
Seitsemän mekkoa, kaksi hametta. Konmarituksen myötä garderoobini mekoista noin kolmannes on nyt itse tekemiäni. Vaikka ne ovat kovin kesäisiä, se tuntuu juuri nyt erityisen hyvältä. Ehkä jossain vaiheessa osaan tehdä kesämalliston jo ennen kesää. Niin kuin kuuluisi...<br />
<br />
p.s. Kuvat kahdesta hellemekostani puuttuvat ja toinen niistä on jo mennyt eteenpäin seuraavalle omistajalle. Sama malli, eri kuosi.<br />
<br />
p.s.s. Tällä hetkellä ompelun ilo on vain itseäni varten.<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />Maarithttp://www.blogger.com/profile/00581293340376283353noreply@blogger.com0