500+

Tällä viikkolla se tapahtui, mikä keväällä tuntui täysin utopistiselta: 500 juostun kilometrin raja ylittyi. Mahtava fiilis. Samaan aikaan vaaka näyttää 11 kg vähemmän. Peilikuvaa on taas kiva katsella - vaikka aina olen itseni psyykannut tykkäämään ja viihtymään siinä kropassa, mikä milloinkin minulla on ollut. Energiatasot ovat aivan toisella tasolla kuin ennen. Ei haittaa pimeys ja vesisade. Preesensajattelu sen sijaan on kovilla: odotan niin jo niitä ensimmäisiä kevätlenkkejä, kun lumi ja jää sulaa silmissä ja aurinko lämmittää...

Taitaa käydä niin, että keväällä on aika hankkia uudet juoksukengät, kun aiemmat on jo juostu puhki. Muistan, kuinka näitä uusia kavereitani sovitellessani naurahdin myyjän puheelle, että juoksukengät pitäisi vaihtaa uusiin 500-1000 km välein. Heh. "Nämähän ovat siis ikuiset", mietin. Eivät taida olla.

Pala kesää. Haastavaa, kun välillä pitää pysähtyä kuvaamaan... :) 

Koko projektihan sai alkunsa terveydellisistä syistä. En ajatellut laihtumista tai elämäntavan muutosta. Vaan kivun ja lääkkeiden minimoimista elämässäni. Nuo kaksi muuta asiaa ovat vain tapahtuneet. Tuo elämäntapamuutos on tosin tapahtunut vain liikkumisen osalta: en muista, minä kesänä olisin syönyt niin paljon jäätelöä ja muita herkkuja kuin menneenä. :) Oma perusruokavalioni on pitkälti vähähiilihydraattinen, joten kovin paljoa siihen ei muutosta ole kaivattukaan. Kunhan vain muistan syödä. Ja siihen juokseminen on mitä mahtavin tsemppari: 5 km on yllättävän pitkä ja raskas matka, jos ei ole tankannut.

Yksi ohjesäännöistäni on, että aina pitää juosta kauniissa maisemissa. Näissä kelpasi.

Olen lenkeilläni mietiskellyt - 500 km ja reilun kahden vuorokauden aikana ehtii ajatella monta ajatusta - miten voisin innostaa muita ihmisiä johonkin vastaavaan. Ehkä jo pelkällä innollani? Toivon. Myönnän, että olen ollut liikunnan suhteen vastarannankiiski ja hyvin negatiivisesti suhtautuva. Vaikka olen tiedostanut, että liikunnasta on hyötyä. En ole siitä nauttinut. Vieläkään en usko, että stereotyyppiset Personal Trainer -kannustimet minuun tehoaisi. Tai se lupaus laihtumisesta, vaikka se nyt kivalta tuntuukin.

Jo kauan sitten olen tosin oivaltanut, että minulla pitää olla hyvä olo jo
 liikuntasuorituksen aikana. Ei vasta sen jälkeen.

Jos jotakin, niin se olen ymmärtänyt, että motivaation pitäisi olla sisäsyntyistä ja sen lähteenä tulisi olla jokin "elämää suurempi juttu". Terveys lienee monella sellainen. Yllättävänkin usein vasta sitten, kun sitä on jo menettänyt. Mutta väitän, että moisen motivaation syntymiseen kaltaisillani ei riitä se, että näkee huonoja verikoetuloksia ja kuulee lääkärin normisaarnan siitä, että jos et liiku ja laihdu paha sinut perii. Pitää syntyä vahva halu pitää itsestä huolta. Syvä, positiivinen tahdon tunne. Sen sytyttäjänä voi olla moni suurempi juttu elämässä. Vaikkapa, että jaksaa edetä uralla, telmiä lasten kanssa, olla sosiaalinen... Tai se terveys.

On jo klisee, että jokaisen pitää löytää oma lajinsa. Oman kokemukseni kautta voisin myös suositella lajivalinnan järkeilyä. Että se on mahdollisimman helposti arkeen upotettavissa. Tarvitsin lajin, jota voin harrastaa milloin tahansa missä tahansa pienin kustannuksin ja välinein. Kunto- ja jumppasalien pukuhuoneista ei ole pakko tykätä. Saa jopa sanoa, ettei niihin halua mennä ja se on täysin hyväksyttävä syy jättää moiset oman lajivalikoiman ulkopuolelle. Usein elämässä on helpompaa tietää, mitä ei ainakaan halua ja mistä en ainakaan tykkää. Jäljelle jäävistä vaihtoehdoista voi etsiä kompromisseja. Ja joskus niistä löytyykin se helmi.
Itse nimittäin tajusin pian juoksemisen aloittamisen jälkeen, että yksi tekijöistä, miksi en ole liikkumisesta nauttinut on se kaikki oheissäätö, mikä moneen lajiin liittyy. Täytyy epämukavasti raahata liikuntavälineitä ja -vaatteita päivät pitkät mukana (urheilukassit ovat muuten kamalia). Suihkutilat ovat epämiellyttäviä, pukuhuoneet ahtaita. Aina täytyy mennä. Tai tulla. Jälkihikeä pukkaavana seistään ruuhkametrossa posket punoittaen ja janoissaan, kun kuitenkin se vesipullo jäi sinne jumppasalin pukuhuoneen penkille
Ja niin - kuinka usein niistä asioista, joille ensin sanomme, että "ei koskaan", tuleekin meille erityisen rakkaita. Voihan juoksu. Jos olisin tiennyt, millaisia mahtavuuden tunteita minussa herätät, olisin tutustunut sinuun jo paljon aikaisemmin. :)

P.S. Talvijuoksukengät on jo hankittu. Jäisiä kelejä odotellessa. :)

Kommentit

Laarditaistelija sanoi…
Kannustavaa ja mukavaa luettavaa. Aloitin itse harjoituskirjanpidon vähän yli kaksi viikkoa sitten, ja sen jälkeen olen lönksötellyt yhteensä 50 km. Juokseminen on aivan hanurista, mutta olen päättänyt juosta, kunnes opin pitämään juoksemisesta.

Juoksemisesta pitämiseen taitaa vielä joutua juoksemaan aika paljon, mutta edelleen uskon, että vielä se jonain päivänä tapahtuu, että juoksu muuttuu kivaksi. Jännityksellä odotan, montako lenkkiä ja montako kilometriä siihen menee.

Juoksurikasta syksyä!
Maarit sanoi…
Laarditaistelija, ei kun tsemppiä omaan taisteluusi! Minulla se 10. lenkki oli ensimmäinen euforia-endorfiinilenkki. Sen jälkeen ne ei-niin-hyvältä-tuntuvat kesti, kun tiesi, että seuraavalla kerralla voi jo taas tuntea mielihyvää ihan jo suorituksen aikana. Avainsana silloin oli maltti. Että malttoi oikeasti juosta niin hitaasti, ettei kertaakaan lenkin aikana tuntunut pahalta. Olipa se hankalaa. :)

Inkajohanna sanoi…
Sinut on haastettu! :)
http://discreetlyfab.blogspot.com/2013/11/11-faktaa-haaste.html

Suositut tekstit