Minun syksyni

(Alunperin julkaistu 25.10.2019)

Minun syksyni on ollut kaunis. Niin kaunis kuin syksy vain voi olla. Täynnä värejä ja lämmintä valoa. Maustettuna hippusella melankoliaa, epävarmuuden tuskaa ja kaipauksen katsetta. Olen pukenut itseni usein keltaiseen ja viininpunaiseen. Sävy sävyyn luonnon kanssa. Kuunnellut paljon musiikkia, joka on soinut samalla taajuudella tuntojeni kanssa. Olen istahtanut itse välillä pianon ääreen - kun ompelulta olen malttanut. Nauranut ystävien, tuskastunut ranskan verbien kanssa.

Ja sitten olen tehnyt tätä: kirjoittanut. Intuitiivisesti vihkoon, asiantuntevasti blogiin, lyhyitä mietteitä Instagramiin, mielessäni kirjaan. Kirjoittanut niin, etten voi olla ajattelematta ja kummastelematta, mikä sen roolin pitäisi elämässäni olla.

Jos valitsisin syksyäni kuvaamaan yhden sanan, se olisi luovuus. Tarve tuoda tunteeni ja ajatukseni näkyväksi on ollut niin kova, että välillä se on sattunut. Tehnyt kipeää. Sen edessä tuntee jopa voimattomuutta, koska mitkään sanat eivät yksin riitä kuvamaan kaikkia sävyjä sisimmässäni ja elämässäni. Vaikka kuinka kuvaisin, en saa talletettua niitä kameran linssille. Niin on hyvä, sanoo järkeni. "Suojaa haavoittuvin ytimesi," se kuiskaa ottaessaan minua kädestä ja kuljettaen uusien ideoiden äärelle.

Hallinnan tunne on jotain, jota olen kauan kaivannut. Se on mahdollistunut jonkinlaisen mielen tasapainon myötä. Hallinta vaikeuttaa pelkoa nostamasta päätään. Se keskustelee sujuvasti kaikkien tunteiden kanssa. Häpeän ja riittämättömyydenkin. Se vapauttaa hymyilemään. Se kuivaa kyyneleet. Vähitellen oppii näkemään, että jokaisessa tunteessa on jotain hyvää. Niissäkin, jotka hetkellisesti ajavat syöksykierteeseen.
Niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin: maailma ympärillä avautuu läsnäolossa itsensä kanssa. Samaan aikaan kun yhteys itseensä ja sisimpäänsä vahvistuu, aistit avautuvat kaikelle ulkoiselle. Sitä näkeekin vivahteet ja välkkeet. Kuulee kuiskaukset. Voi lähes tuntea, miten maailma keskustelee itsensä kanssa. Siinä jutustellessa omat arvot, itselle tärkeät asiat selkiytyvät. Oma näkemys siitä, mikä on merkityksellistä vahvistuu. Ja sen muun voi asettaa harmaan harson taakse: se on olemassa, mutta se ei tarvitse minua juuri nyt. Sen myötä tuntuu, että aika ei koskaan lopu. Elämä on hyvällä tavalla täyttä ja täynnä.

Ja se tuntuu niin omalta, kuin tällä hetkellä uskaltaa toivoa.
Siitä huolimatta, että huolet odottavat audienssia. Ovat yrittäneet varata aikaa jo tovin. Elämän realiteetit pakottavat alas pilvilinnoista, heräämään todellisuuteen. Epävarmuus saa säntäilemään edestakaisin käytävää, joka ei tunnu loppuvan koskaan. Masennuskin muistuttaa, ettei se ole vielä mennyt. Tuossa pihalla pitää leiriään ja tarkkailee, odottaa mahdollisuutensa vielä saapuvan. Maailman ankaruus napsauttaa tasaisin väliajoin sormiaan kuljettaen pois hyvän olon vaivuttamasta hyponoosista.

Ensimmäistä kertaa pitkään pitkään aikaan minulla on olo, että pärjään. Että ehkä jossain vähitellen herää toivo. Syksyn lämmin valo voi jäädä, vaikka ulkona pimeys syvenee. Käpertyessäni nauttimaan siitä viltin alle, otan jälleen yhteyden sisimpääni. Koska siellä asustaa voimani ja herkkä vahvuuteni. Se, joka tekee minusta minut. Joka lopulta määrittää, mikä täällä merkitsee. Tarvitsen sitä. Ydintäni. Ja se tarvitsee minua. Elämäni paras win-win.

Kommentit

Suositut tekstit