Sosiologi, minäkö?

(Alunperin julkaistu 13.2.2019)

Äidilläni on aina ollut suuri varasto lausahduksia, joita kutsumme kansan syvistä riveistä nouseviksi viisauksiksi. Sananlaskuja, tavallaan. Yksi tällainen on "sen minkä taakseen jättää, sen eestään löytää." Ja kuinka monta tuollaista asiaa on eteeni tullut. Nyt yksi sellainen on asia, joka tavallaan luo perustan kaikelle ammattilliselle osaamiselleni. Sosiologia. Kyllä, sellaisenkin voi painaa taakseen, kun oikein yrittää.

Tämä on myös tarina siitä, kuinka vahva voi olla työn ja koulutuksen vaikutus omaan identiteettiin. Omaan näkemykseen siitä, että kuka on. Jopa niin vahva, että omat valinnat voivat tuottaa häpeän tunteita, kun oma sisäinen maailma ja kuvitelma ulkoisesta olemuksesta ja pärjäämisestä maailmassa eivät kohtaa.
Nuorena lukiolaisena olin siinä samassa pohdintatilanteessa kuin niin monta kertaa sen jälkeekin: "Mitä haluaisin tehdä isona? "Ihailin - jo silloin - niitä, joilla oli hyvin selvät sävelet, mitä lukion jälkeen. Yliopistoon tietysti, sanoi kunnianhimoni ja määrätietoisuuteni, joka ei ollut vain oma ääneni. Kävin tutustumassa niin lääkikseen kuin oikikseen. Matikka olisi ollut "helppo valinta", kuten myös teologia silloisessa elämäntilanteessa. Molempien pääsykokeisiin ilmoittauduin, mutta en mennyt paikalle. Taitaa olla ainoa tekemättä jättäminen minulle opiskelijana.

Sitten jostain eteeni kaivautui valtiotieteellisen esite, joka tarjosi kovin outoja aineita. Tuolloin elin aikaa, jolloin uskoin (kyllä, uskomus), että psykologia on pehmoilua. Ja vain kovilla oppiaineilla voi elämässä pärjätä. Tunsinko silloin itseäni? En. Ymmärsinkö mistään mitään? En. Nyt silloiselle ajattelulle on hyvä nauraa, mutta olin tosissani - ja kovin rajoitetulla katsantokannalla varustettu. Kuten niin moni muukin nuori, ajattelin, että vain oma tapani nähdä maailma oli se oikea.
Viestintä, ei riitä rahkeet. Sosiaalipolitiikka, juu ei, vaikka luin sitä pääsykokeisiin. Rankka. Sosiaalipsykologia. Niin mikä? Valtio-oppi, juu ei politiikkaa. Poliittinen historia - ei historiaa. Eikä kansantaloustiedettä. Tilastotiede, boring. Jäljelle jäi sosiologia. Mitäköhän se on?

Valitsin siis tulevaisuuteni rakennusaineeksi aineen, johon oikeasti tutustuin vasta avattuani ensimmäisen kerran pääsykoekirjat. Kirjat, joita luin englannin sanakirja vieressäni, vaikka teksti oli suomeksi. Sosiologiaa mainostettiin yleistieteeksi. Se sopi minulle. Jos en kerran tiennyt, mitä halusi, kannatti pitää kaikki ovet avoinna ja avata mieluummin muutama lisää. Olin kiinnostunut yhteiskunnasta, mutta en mistään sen erityisestä osasta ja mekanismista. Enemmänkin minua kiinnosti se, että miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ja juuri siihen sosiologia tarjoaa paljon pohdittavaa. Lisäksi minua kiinnosti, miksi käyttäydymme niin kuin käyttäydymme. Kiinnostaa yhä.
Eihän se ihan ollut sitä mitä kuvittelin. Suomessa sosiologia on paljon painottunut yhteiskuntajärjestyksen ja siihen liittyvien mekanismien tutkimiseen. Kuvaavaa on, että koko opiskeluajasta muistan parhaiten ne kirjat, joissa puhuttiin arvoista ja asenteista. Siitä, miten persoonamme rakentuu vuorovaikutuksessa sosiaalisen ympäristön ja kulttuurin kanssa. Ja kuinka tarvitsemme takahuoneita, joissa riisua naamiot ja joissa voimme purkaa erilaisten sosiaalisten tilanteiden aiheuttamia paineita ja ristiriitoja. Nämä aiheet olivat kuitenkin vain pieni kultahippunen koko kokonaisuudessa. Lopulta erikoistuin muodin ja shoppailun sosiologiaan. Tietysti. Kun kerran oli mahdollista. Kulutussosiologia oli kuitenkin Suomessa hyvin marginaalinen juttu. (Kyllä, sosiologian alla voi tutkia mitä vain!)

Jostain syystä en tuntenut kuuluvani sosiologien joukkoon. Ehkä se ei ollut riitttävän seksikäs ala, arvostettu. Sillä ei pärjättäisi työelämässä. Siltä minusta tuntui. Vilkuilin koko ajan aidan toiselle puolen. Huomasin pian häpeäväni omaa valintaani, selitteleväni sitä. Jopa niin, että valmistuttuani mietin usein, kannattaako minun edes kertoa, mitä olen opiskellut. On ollut aikoja, kun olen kirjoittanut sosiologian fonttikoko kakkosella cv:ni, jotta sitä ei kukaan näkisi ja lokeroisi minua siksi tiettyyn porukkaan.

Pahin lokeroija olin kuitenkin minä itse.

Kuitenkin juuri tuo tiede on antanut minulle kyvyn nähdä kokonaisuuksia, ymmärtää ilmiöitä ja niihin vaikuttavia tekijöitä. Se on antanut taidon, jonka koen olevan erityinen vahvuuteni. Sen ansiosta osaan tietyissä tilanteissa ottaa askeleen taaksepäin ja katsoa asioita objektiivisesti, tunnistaa niissä vaikuttavat tekijät. Ymmärtää tapahtumia laajemmasta kontekstistä käsin. Riippumatta siitä, mikä aihe on käsillä. Mutta vain silloin, kun en ole itse tapahtumiin sotkeutunut. Omat tunteet kun sekoittavat kaiken.
Viime aikoina pieni sosiologi minussa on alkanut elää uutta nousua. Saan itseni usein kiinni katsomasta asiaa nimenomaan yksilön ja ryhmän vuorovaikutuksen näkökulmasta. Ilmiöiden näkökulmasta. Ja kuten asioilla on tapana: asiat, jotka ovat tärkeitä, nousevat esille. Niitä alkaa kävellä vastaan. Hämmennyn, kun minua sparrannut huudahtaa innoissaan, kun pohdin hänelle ääneen, että riittääkö sosiologia pohjaksi vai pitäisikö minun opiskella vielä psykologiaakin: "Sä oot sosiologi, wau. Sehän on ihan täydellinen pohja."

Pian ystäväni antaa minulle luku- ja kuunteluvinkiksi Brené Brownin tuotannon. Hän on amerikkalainen sosiologi, joka on erityisesti tutkinut häpeän ja haavoittuneisuuden ilmentymistä yhteiskunnassamme ja sen vaikutusta käyttäytymiseemme - ja ties mihin. Häntä kuunnellessa minusta tuntuu ensisanoista lähtien, että olen löytänyt henkisen kotini. Näkökulmani. (Hän tulee muuten Suomeen syksyllä Nordic Business Forumiin.)

Yksi paljon ahdistusta ja jopa tuskaa aiheuttanut asia elämässäni on ollut se, että minulta puuttuu syvä intohimo johonkin tiettyyn asiaan. Joku kutsuisi sitä kutsumukseksi. Toinen suunnaksi. Kolmas tekemänsä työn syväksi rakastamiseksi. Ihailen heitä, joilla on ollut into ja halu aina vain syventää tietämystään yhdessä (tieteen)alassa. Kuten neurokirurgeilla kuvittelen olevan. Sellaisen puuttuessa olen haalinut tietoa ja taitoa sieltä ja täältä. Päätynyt tilanteeseen, jossa voin melkein valita, mitä teen - ja siksi mikään ei oikein ole tuntunut täysin omalta. Ja silti mietin, tarvitsenko lisää koulutusta tullakseni joksikin. Se on myös käyttäytymismallini: hankkimalla tietoa ja oppia, kuvittelen avaavani helpommin ovis ja astuvani kynnysten yli.

Ei. Tarvitsen sitä, että itse arvostan ja hyväksyn sen, mitä minulla jo on.

Opettelen parhaillani kirjoittamaan sanan 'sosiologi' ilolla ja jopa ylpeydellä. Se tarkoittaa myös sitä, että kaivan siihen liittyvää ajattelumallia naftaliinista ja tunnustelen, miltä sen käyttö minusta tuntuu. Määrittelen sanaa itselleni. Ei niin, että sillä olisi väliä. Senkin jo olen ymmärtänyt. Mutta me tarvitsemme luokitteluja, jotta maailman moninaisuudesta saisi jotain tolkkua. Joskus on helpompaa käyttää jo valmiita kategorioita kuin keksiä uusia, vaikka jälkimmäinen olisikin bisnesmielessä kuinka persoonallista ja erottelevaa.

Kommentit

Suositut tekstit