Mieli ja ajatukset ovat siirtyneet jo ensi vuoteen, vaikka samaan aikaa tekee tilinpäätöstä vielä hetken vallalla olevasta. Omalta osaltani takana on yksi elämäni vaikeimmista vuosista. Henkisesti ja sen myötä myös ihan konkreettisestikin. On niitä ollut ennenkin. Mutta mieli suojelee piilottaen muistot niistä toisista jonnekin aivojen sopukoihin niin, että vertailu on mahdotonta. Jos kyynelten määrä elämässä on vakio, ehkä olisin vähitellen käyttänyt koko oman varastoni?
Ratkaisukeskeisessä hengessä kysyn kuitenkin, mikä juuri nyt on paremmin. On ollut jo hetken. Valo ilmestyi tunnelin päähän syksyn kuluessa ja on vähitellen voimistunut. Tuo valo on nimeltään toivo. Toivo siitä, että kaikki järjestyy ja elämä kantaa. Että mustuuden tilalle voi tulla jotain muuta. Olen nähnyt tuon valon pienten peilien heijastamana. Ne ovat olleet kuin ihmeitä, merkkejä elämän kantavasta voimasta, jotka ovat tulleet juuri oikealla hetkellä kertomaan, että toivoa on. Näetkö? Tuossa vielä hennossa toivon valossa uskallan kuitenkin jo tehdä suunnitelmia ensi vuotta varten. Maltillisesti. Sillä vaikka juuri nyt tuntuu, että voimia olisi vaikka laittaa koko maailma uuteen uskoon, niitä voimia ei saa käyttää heti. Niitä käsitellään kuin hyvin hyvin hitaasti jos ollenkaan uusiutuvia luonnonvaroja. Viime aikoina olenkin opetellut elämään ajatuksen kanssa, että "älä tee tänään mitään, minkä voit tehdä ensi viikollakin." Heti kaikki mulle nyt -ihmiselle se on vähän haastavaa.
Käytännössä se tarkoittaa sitä, että jos eilen ostin uuden muistikirjan, johon kirjata ajatuksia, vasta tänään saan sen avata ja kirjoittaa otsikon. Huomenna on ensimmäisten ideoiden aika. Se tuntuu hidastamiselta - ja siltä, että kerrankin suunnittelen jotain ihan oikeasti, enkä vain innosta puhkuen ja vauhdilla päämäärään pyrkien.
Kun maa jalkojen alla tuntuu kestävän, voi varovasti katsoa myös taaksepäin. Mitä olen oppinut tänä vuonna? Paljon. Ihmisten välisestä luottamuksesta, empatiakyvystä, kiltteyden hyväksikäytöstä, itsensä suojelemisesta, on-off-elämän haastavuudesta ja kuormittavuudesta, mielenterveysasiakkaiden kaameasta hoidosta. Niiden myötä mieleni tekee usein kysyä, että ihanko oikeasti kuvittelemme, että tällä meiningillä työelämässä jaksaa pian kukaan? Vaikka voisi kuvitella, että sormeni syyhyävät puhumaan työelämän muutoksen puolesta, niin ei. Ei ainakaan heti. Tosin heitä haluan tukea, jotka ovat jo uupuneet. Matkallaan takaisin ihmisyyden ja merkityksellisyyden kokemukseen. Sitten, kun olen siihen valmis.
Koska toivon ohella tervehdyttävintä on merkityksellisyys. Että sillä, mitä tekee, on merkitystä. Tunteiden tasolla. Että tuntee olevansa tärkeä, tarvittu, jopa haluttu - muttei hyväksikäytetty. Siksi olen halunnut kirjoittaa näitä tekstejä, koska se on tuottanut minulle hyvän olon. Tunteen, että luon maailmaan jotain uutta tekstin muodossa. Sillä lukeeko näitä kukaan, ei ole väliä. Jos ne herättävät ajatuksia ja vaikka keskustelua, olen iloinen. Jos ne auttavat jotakuta, olen suorastaan otettu. Ne kumpuavat omasta tarpeestani luoda, ilmaista itseäni ja tunteitani. Tehdä jotain, joka tuntuu itsestäni merkitykselliseltä. Sellainen tarve on meillä jokaisella. Se välillä tässä somen tykkäysmetsästyksen maailmassa pääsee unohtumaan myös itseltä. Vuoden vaihteen jälkeen raotan ovea jollekin uudelle. Jollekin, joka on saanut hautua mielessä jo vuosia. On aika kokeilla, toimisiko se myös muualla kuin omassa mielessäni. Askeleet ovat pieniä, tahti hidas. Mutta ehkä se onkin ainoa tapa saavuttaa jotain pysyvää mielenrauha ja hallinnan tunne alati säilyttäen.
Kiitos vuosi 2018, olit opettavainen. Mutta kaikella rakkaudella, en toivo, että kaltaistasi koen enää koskaan. Tervetuloa vuosi 2019, odotan sinua jo. Olethan edeltäjääsi parempi? Riman korkeudesta sinun ei ainakaan tarvitse murehtia.
Kommentit