Aitous. Teema, josta olen kirjoittanut monta luonnosta. Milloin maailmaan katkeroituneena. Milloin itseäni - ja ehkä myös muita - rohkaistaen ja kannustaen. Kun on tullut enterin painamisen aika, olen aina jänistänyt.
Aitous ajatuksenkin tasolla herättää usein suuria tunteita. Sitä pohtiessa ajatukset herkästi siirtyvät sellaisiin teemoihin kuin hyväksytyksi tuleminen, riittämättömyyden tunne ja kelpaaminen. Kun ajattelua vielä jatketaan, lopulta ollaan kysymyksissä "kuka minä olen" ja "mitä minä oikeasti haluan." Ja vielä: olenko oikeutettu ilmentämään omaa sisäistä maailmaani ja miten sitä ilmennän? Kevyttä sunnuntaipohdintaa kaikki tyynni? Juu ei ole.
Tällä kertaa aitous on noussut pohdittavien listani top 3:een yrittäjänäkökulman kautta. Olen uusissa yrityspohdinnoissa tullut tilanteeseen, jossa mietitään jo viestiä ja sitä ilmentävää visuaalista maailmaa. Toisin kuin monta kertaa aiemmin, en luota vain omaan näkemykseeni, vaan olen pyytänyt useita sparraajia mukaan prosessiin. Siinä samalla on ollut pakko miettiä, kenelle viestiä ollaan kohdentamassa: kuka on tulevan tuotteeni kohderyhmää. Kyse ei siis ole vain graafisesta ilmeestä. Sellainen voidaan luoda melko symbolisellakin näkökulmalla. Vaan siitä, että pitkälti visuaaliseen maailmaan nojaavassa somessakin saataisiin viestiä vietyä. Haluaisin puhutella monia, monella mittarilla laajaa kohderyhmää. Viedessäni suunnitelmia siihen suuntaan olen pahasti sortumassa ongelmaan, josta aloittelevia yrittäjiä kouluttaessani niin varoittelin: jos kohderyhmä on liian laaja, viesti on suunnattu kaikille ja siksi ei oikein kenellekään. Koska minun on helpompi katsoa asioita objektiivisesti, kun ne ovat konkreettisessa muodossa, olen tehnyt jo someen pieniä kokeiluja. Huomaan jokaista julkaisua tehdessäni (ja erityisesti kuvaa sitä varten ottaessani) pohtivani pitkää listaa asioita, joita kuvassa ei saisi olla. Koska nuo ei-asiat mielestäni ovat liiaksi tiettyä kohderyhmää kurkottelevia. Mutta ah, kun nuo ei-asiat tulisivat minulta luonnostaan.
Toisin sanoen pohdin - ja luulen, että moni yksinyrittäjä pohtii myös - kuinka paljon oma persoonani ja sisäinen maailmani saa näkyvä visuaalisessa maailmassa, jota olen luomassa. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että valitsemallani linjalla 75 % minusta pyyhkiytyy pois eikä tuo jäljelle jäävä 25 % tunnu puhuttelevan ketään. "Palkkaa ulkopuolinen ammattilainen," sanoo yksi. "Mutta sitten se ei ole sinua," sanoo toinen. Voiko yksin toimiva yrittäjä, jonka ainoa erottautumiskeino kaiken kattavassa maailmassa on oma persoona, jättää itsensä viestistä pois? Jos niin tekee, onko viesti aito ja uskottava? Tätä kysymystä pohtiessa on jälleen nopeasti itsensä kanssa keskustelemassa riittävyydestä ja hyväksytyksi tulemisesta.
Viime syksynä olin usein tilanteessa, jossa kysyin, pidänkö jostain asiasta oikeasti vai vain siksi, että minun odotetaan siitä pitävän. Havaitsin olleeni koko työurani ajan vääränlaisissa töissä: palvelemassa muita. Niin tehdessä usein unohdin itseni ja oman sisäisen maailmani. Ajattelin, että palkinto, jonka tulen saamaan, tulee täyttämään riittävyyden tarpeeni. Valjastin itseni toisten tahdolle ja näkemykselle. Lähestulkoon luovutin sieluni hyväksikäytölle. Tiedän paljon ihmisiä, jotka osaavat erottaa oman sisäisen minän ja työminän toisistaan. He osaavat suojella itseään, jotta työelämässä tapahtuvat asiat eivät niin satuta omaa sisimpää. Tavallaan ihailen heitä, suuresti. Mutta minä en kuulu heihin. Voin hyvin vain silloin, kun kaikki tekemäni on linjassa oman sisäisen maailmani kanssa. Jos yritän myydä jotain, johon en itse usko, vähitellen kokemani ristiriita laittaa minut polvilleen. Jollen älyä luovuttaa ennen sitä Olen lähes aina hakenut hyväksyntää muilta, jotta olen voinut tuntea riittäväni itselleni. Taustalla on vahva pelko siitä, että olen liian erilainen ja omanlainen. Tuo pelko on sairastuttanut minut. Saanut usein kysymään, osaanko elää tätä elämää, kuten pitäisi. Laittanut pohtimaan, miten minun pitäisi muuttua - ja etenkin, miten tekemäni työnjäljen pitäisi muuttua - jotta se soljahtaisi vallitsevaan maailmaan. Tervehtyminen on alkanut vasta kun olen ymmärtänyt, että minä olen minä. Ja minun pitää voida olla aidosti minä.
Kysymys aidosta minästä nousee esiin pohtiessani sosiaalisen median maailmaa ja miettiessäni omaa käyttäytymistä ja tekemistäni siellä. Voitte kuvitella, mitä tykkäysten ja seuraajien kalastamisen maailma tekee kaltaiselleni kameleontille, joka pyrkii muuttumaan ja muuntumaan joka hetki, jotta vain kelpaisi.
Katselen Instagramissa kuvaa, jossa kaunis nainen esittelee kauniita vaatteita. Kuvan alla lukee "kaupallinen yhteistyö xx-brändin kanssa". Huomaan siirtyväni seuraavaan, vaikka periaatteessa asun tyyli puhuttelee. Mieleni pitää silti kuvaa epäaitona. Seuraava kuva on selvästi rakennettu. Tummaa taustaa vasten on rakennettu kaunis asetelma. Alla on viltti, päällä kaunis kahvikuppi ja muutama ruusu. Kirja avattu niin, että kauniilla fontilla kirjoitettu luvun otsikko näkyy. Kuva sykähdyttää. Sen herkkyys ja kauneus saa pakahtumisen tunteita aikaan. Jostain syystä pidän tätä kuvaa aidompana kuin todennäköisesti aidossa arkitilanteessa otettua poseerauskuvaa. Miksi?
Koska kuvittelen samaistuvani siihen olotilaan ja tunteeseen, jossa astelman tekijä on ollut kuvaa tehdessään. Kuinka kuva on ensin piirtynyt hänen mielessään. Kuinka hän on etsinyt siihen haluamiaan tavaroita, asetellut niitä. Sitten ottanut useampia kuvia aina liikkuen senttien verran etsien oikeaa kuvakulmaa. Lopulta yksi otoksista herättää tunteen: "Tämä se on." Kyse on taideteoksen tekemisestä. Tavasta nähdä ja jäsentää ympäröivää kauneutta, johon samaistun. Kyse on palasesta omaa luovuuttani, johon minun pitäisi tutustua. Luottaa siihen, vaikka kukaan muu ei tykkäisi. Sen sijaan itseni, tyylini ja arkeni valjastaminen toisen brändin kasvoksi on aina tuntunut vieraalta. Tämä vaikuttaa siihen, miten erilaisia kuvia katson. Uskallammeko olla aitoja? Uskallammeko näyttää sen, mitä sisimmässämme tunnemme? Kertoa sen kuvin ja tekstein, vaikka kukaan muu ei tykkäisi. Saammeko jakaa maailmaamme, vaikka se olisi poikkeava? Miten meidän pitäisi suhtautua siihen, kun kukaan ei tykkää? Päättäväisesti vain jatkaa omalla valitsemallamme polulla muista piittaamatta? Aika paljon vaadittu ihmiseltä, joka on kuitenkin sosiaalinen olento, ympäröivän kulttuurin kasvattama ja vaikuttama. Kannattaisiko sittenkin mennä sen mukana, mikä on yleinen mielipide ja toive? Kertovatko tykkäykset lopulta mistään mitään? Ja miten luottaa siihen, että oma sisäinen maailma kelpaa, vaikka se saisi tykkäyksiä vain n. miljoonasosan siitä kuin yksinkertainen kananmuna?
Tätä kaikkea opettelen nyt - jälleen. Uskallusta ja ymmärrystä olla oma itseni olosuhteista huolimatta. Oman luovuuteni ja ääneni tunnistamista. Uskallusta olla aito ja näyttää se myös. Vaikka siitä ei aina tykättäisi. Sillä vain olemalla itselleni uskollinen, voin luoda jotain, joka puhuttelee myös muita. Ei välttämättä kaikkia, mutta tarvitaanko kaikkien hyväksyntää hyvään elämään? Ja toisaalta kumpi on tärkeämpää: sopusointu itsensä kanssa vai menestys?
Kommentit