Elän jännittäviä aikoja. Tulevana viikonloppuna on tarkoitus viimeistellä uutta suuntaani esittelevä ja markkinoiva sivusto. Samalla alan käyttää itsestäni uutta titteliä: oivalluttaja. Kädet tärisevät sekä jännityksestä että pelosta - käsikädessä kun kulkevat nuo tunteet. Mieliala vaihtelee odotuksen ja malttamattomuuden sekä toivottomuuden ja epätodellisuuden välillä. Sen kaiken kun kuorii päältä, lopulta sisimmästä löytyy hyvin vahva tunne, että olen oikealla polulla. Yhä.
Tässä uutta rakentaessani olen saanut peilata minuuteni ja osaamiseni eri puolia. Se puoli, josta aiemmin piti tulla jopa bisneskseni ydin, on nyt tuottamassa varsin vahvaa turhautumista, pään hakkaamista seinään, jopa ahdistusta. Kirjoittaminen tuottaa minulle mielihyvää. Mutta vain silloin, kun saan kirjoittaa sisimmästä pulputen. Sydämestä. Asioista, joihin oikeasti tunnen suurta kiinnostusta. Mitenköhän oikeasti ajattelin pärjätä yleismaailmallisessa viestinnän todellisuudessa? Olen aina ajatellut itseni varsin sitkeäksi kaveriksi. Välillä hieman turhankin sitkeäksi: terveydelle olisi parhaaksi, jos osaisi toisinaan myös luovuttaa ajoissa. Mutta nyt en millään malttaisi olla sitkeä. Haluaisin oikoa sellaisissa mutkissa, jotka eivät herätä pienintäkään intoa. Osa niistä tuntuu kovin turhilta, vaikka eivät todellisuudessa ole sellaisia. Tekstin muokkaaminen niin, että jopa Google sitä ymmärtäisi, saa minut lähes hermostumisen partaalle. Kun kuva ei syystä tai toisesta skaalaudu oikein, haluan heittää koneeni seinään.
Suhteutettuna siihen, mitä seuraavien askeleiden ottaminen merkitsee itselleni, ne tuntuvat kovin turhilta murheilta - joihin kuitenkin kompastuu.
Käyn jatkuvaa keskustelua sen pienen perfektionistin kanssa, joka minussa elää. Vaikka en todellisuudessa pidä itseäni perfektionistina. Ainakaan luontaisesti. Enemmänkin se on opittu käyttäytymismalli. Nyt keskustelen itseni kanssa jatkuvasti, missä asioissa riittävän hyvä riittäisi. Mitä pieniä ongelmia voin sietää (korjaukseen kuluva aika vs. vahinko imagolle)? Mitkä tulevat myöhemmin kummittelemaan uniini? Ja samalla ymmärrän: kun asia on minulle tärkeä, en millään tahtoisi päästää käsistäni mitään keskeneräistä. Varjelen ja suojelen tuotosta loppuun asti. Ehkä tämä on se juttu, joka itselleni kertoo siitä, että ollaan oikeiden asioiden kanssa tekemisissä. Aiemmin edes yrittäjänä kiinnostukseni tuotteen tai markkinoinnin hiontaan ei aina ole riittänyt. Tavallaan se on hyväkin. Asioita kun voi hioa loputtomiin. Mutta minulle ei ole luontevaa ajatella monestakaan asiasta: "Ihan sama." Nyt tuntuu, ettei mikään ole "ihan sama."
Koska tämä suunnittelu- ja rakennusvaihe on ollut itselleni myös ensimmäinen kunnon koetinkivi jaksamisen suhteen - kuinka pitkiä päiviä jaksan tehdä, kauan jaksan kerralla keskittyä - on myös oloni ollut erityistarkkailussa. On hämmentävää, miten pelkkä suunnittelu ja ajattelu voi väsyttää.
Vaikka istun vain paikoillani ja sormet liikkuvat - ja muutama aivosolu. Sen pitäisi olla tällä historialla jo tiedossani, mutta sitä on yhä vaikea uskoa. Ja vielä vaikeampi hyväksyä. Vähitellen olen oppinut, että myös innostuminen väsyttää ja vie voimia. Itse asiassa innostumisen ja ahdistuksen välinen ero on kuin veteen piirretty viiva: jos innostuminen menee yli se ei enää tuotakaan vain mielihyvää. Pitkä ilo muuttuu itkuksi, kuten sananlaskukin ennustaa.
On siis tärkeää säädellä omaa vauhtia. Ja erityisesti sitä, miten itsensä tiettyyn vauhtiin - työskentelymoodiin - kiihdyttää. Juoksemisesta tiedän, että samaan vauhtiin on kaksi tapaa päästä ja ne kuluttavat voimavaroja hyvin eri tavoin. Joko voin kiihdyttää ensin haluamaani vauhtiin, jonka jälkeen sen voi ylläpitää suht helposti. Silloin juoksu vain rullaa ja mieli hyrrää mukana. Se toinen tapa on väen väkisin koko ajan yrittää vähän pinnistää. Se tuntuu siltä, että koko ajan kiihdyttää, vaikka vauhti ei kiihdy. Tässä suunnittelutyössä se tarkoittaa asioiden väkisin keksimistä ja oivaltamista. Päätöksiä silloin, kun niihin ei ole valmis. Yliyrittämistä. Jonkin kiinnostavan luomista tyhjästä (josta kuitenkin pelkää, ettei se kiinnosta ketään, koska on keksitty).
Kun pian rummutus alkaa - ja toivottavasti se tuo mukanaan bisnestä - minulla on itselleni yksi pieni toive: kunpa osaisin ylläpitää sen mielenrauhan, josta olen viime aikoina saanut nauttia. Kunpa osaisin luottaa itseeni ja omaan osaamiseeni. Siihen, että kun vain kirjoitan ja puhun sydämestä, asetun kohtamaan ihmiset, kaikki hoituu. Ilman, että yritän olla koko ajan itseäni parempi. Kaikessa.
Kunpa muistaisin myös sen, että kun ajattelu tuntuu päässä, siitä on jo tullut liian vakavaa. Liikaa panoksia yhdelle asialle asettavaa. Kun se tuntuu sydämessä, se vie oikeaan suuntaan. Mitäs luulette, kumpaa mieluummin vaalisi?
Kommentit