Ranskaa, koska voin

(Alunperin julkaistu 8.10.2018)

Aloitin muutama viikko sitten ranskan kielen alkeet. Vihdoin. Nyt on hyvä aika aloittaa, koska ainakin Pariisissa tulee "jo" toimeen mainiosti englannilla. Viime kertaisen vieraluni aikaan minua harmitti kovasti, etten ymmärtänyt, mitä ympärilläni tapahtuu. Tavallaan se mahdollistaa hukkumisen massaan ja eristäytymisen: voin ajatella, että ne asiat eivät minulle kuulukaan. Toisaalta olisi kiva ymmärtää, mitä täpötäydessä lentokenttäjunassa (meidän metrot ovat siihen nähden ruuhka-aikaankin superväljiä) kuulutetaan, kun olemme olleet pysähdyksissä jossain Pariisin ulkopuolella jo 20 minuuttia.

Ennen kaikkea ajattelen, että ymmärrykseni pariisilaisista ja kulttuurista syvenee, kun ymmärrän myös kieltä. Ja juuri se onkin laittanut minut jo nyt, kolmen kansalaisopistotunnin jälkeen, mielikuvissani moneen huvittavaan tilanteeseen. Lausuminen ja sanojen kirjoittaminen kun poikkeavat niin toisistaan, kuten tiedätte. Rivien välissä näen logiikan, mutta millaisen logiikan?



Ranskan kielen opiskelulla on minulle kuitenkin paljon muita, jopa tärkeämpiä merkityksiä: se vie minut lähemmäksi unelmaa. Ymmärsin, että haaveeni asua joskus pidempään Pariisissa on mahdollista vasta, kun osaan kieltä enemmänkin kuin "un peu de vin" ja "un café s'il vous plait". Ehkä vielä 10 oppitunninkaan jälkeen en osaa kysyä prepaid-mokkulaa puhelinkaupasta (tätä olisin tarvinnut). Mutta jos ruokakaupan kassalla onnistuisi sanomaan oikeassa järjestyksessä s'il vous plait ja voilà, se voisi vähentää mahdollisia häpeän hetkiä merkittävästi. Toisaalta mahdollisuudet nauraa itselleen vähenisivät myös.

Uuden kielen opiskelu - vaikka se ei aikuisiällä olekaan ensimmäinen kerta, kun yritän - on myös yritys kumota pienestä asti mielessäni vallinnutta uskomusta: minun on vaikea oppia vieraita kieliä. Kuinka monta kertaa tuo ajatus on saanut ensin varaamaan paikan kielikurssilta ja sitten peruuttamaan sen. Kun olisi kuitenkin kiva. Tai ehkä jopa aloittamaan kurssin, mutta jättämään sen kesken, koska ei muka ole aikaa opiskella. Kun uskomukseen vielä lisätään mielikuva ranskasta yhtenä vaikeimpana kielenä, lopettaa jo ennen kuin aloittaa. "Kyllä minä pärjään englannilla", "en minä tarvitse ranskaa nauttiakseni Pariisista". Mutta jos haluan todella tulla sellaiseksi, pariisilaiseksi, on vain parempi löytää motivaatio ja aika jostain. Tai ei sitä tarvitse etsiä. Juuri nyt en tahtoisi muuta tehdäkään, kuin pelata Duolingoa ja oppia uusia sanoja, vaikka seuraavaa matkaa Pariisiin ei ole vielä edes varattu.



Kun olen viime aikoina muutenkin palannut monin tavoin lapsuuteeni kysymään erilaisia asioita, huomaan kysyväni: milloin tiesin, että Pariisi olisi sydämeni kohde? Jollain tavalla tähän voisi sopia sanonta "sen minkä taakseen jättää eestään löytää". Hyvällä tavalla. Sori vanhemmat, mutta sittenkin ranskan valitseminen a-kieleksi jo ala-asteella olisi ollut minulle näin aikuisen elämän näkökulmasta hyödyllisempää kuin aina käytännöllinen ruotsi. ;) Olkookin, että vaivoin oikeanlaiseksi opittu suomi-ärrä olisi ehkä saanut heti väistyä uudestaan kurkkukipua aiheuttavan ranska-ärrän tieltä. Olenko siis syntynyt luonnostani ranskalaiseksi, tekee mieleni kysyä?



Kiinnostukseni putiikimuotiin, siis kauniisiin leininkeihin, hattuihin, käsineisiin ja korkokenkiin, on ollut ilmeinen pienestä asti, vaikka en muotialasta muuten niin haaveillutkaan. Varsinkin mummin vaatehuone oli melkoinen aarreaitta pienelle ladylle. Kotona muistan sen yhden laatikon, jossa oli juhla-asusteita: kullanvärinen pieni iltalaukku, pitkiä käsineitä, huiveja, päähineitä. Olisin halunnut leikkiä sen sisällöllä aina. Miten mahtavalta minusta tuntuikaan vetää vanhojen tansseissa laatikossa asustaneet pitkät mokkaiset juhlakäsineet käteeni ja opetella niihin liittyvä etiketti.

Ei Pariisin tyyli ja muoti enää ole sellaista, mutta minun mielikuvissani se on. Pariisin kaduilla minun ei koskaan tarvitse miettiä, olenko ylipukeutunut tai voinko käyttää jotain asua. Vaikka arkipukeutuminen on sielläkin usein pillifarkkua ja neuletta, erilaiseen pukeutumiseen suhtaudutaan hyvin sallivasti, jopa kiinnostuneesti.

Rakkauteni mekkoihin, joka tosin ilmeni vasta lukiossa... Sen innoituksia tuskin siis tarvitsee miettiä.  Kun aikuisiällä ensimmäisen kerran matkustin Pariisiin tapamaan siellä aupairvuotta viettänyttä ystävääni, pakkasin mukaan vain mekkoja. Kun autossa matkalla lentokentälle äiti kysyi, miten pärjään niin vähällä tavaramäärällä, vastasin: "minulla on 10 mekkoa mukana, eivät ne paljoa paina." Samalla konseptilla on jatkettu lähes  jokaisella matkalla.



Pariisi on kaunis ja pariisilaiset ovat kauniita. Minua viehättää myös vallitseva mentaliteetti, jota kovin moni suomalainen pitää liian arroganttina. Vasta tänään lukiessani sen oppikirjasta ymmärsin, että minua puhuttelee kohteliaisuuden ilmapiiri, joka kielen myötä Pariisissa ja muualla Ranskassa vallitsee. Koska emme ole tutut ennen kuin siitä sovimme, on soveliasta ja jopa toivottavaa tervehtiä ventovieraita hississä, portaikossa, ylipäänsä kohdatessa. Se luo tietyn turvalliselta tuntuvan etäisyyden toisiin, mutta kuitenkin yhteenkuuluvuuden tunteen. Ei tarvitse miettiä, millä aikeella kukin on liikenteessä, koska bonjour on vain bonjour ja silti minullekin, ulkopuoliselle ja vieraalle, se on bonjour!

Juuri nyt, johtuen tänä vuonna tehdyistä valinnoista, oma elinpiiri tuntuu kaventuneen kovin pieneksi. Tiedostan sen, koska mieli lähtee luomaan uusia haavekuvia. Kaipaan uusia ympyröitä. Ne voivat löytyä niin puutalosta Paraisilta, jossa puuhailla kaikenlaisten sisustus- ja käsityöideoiden parissa. Tai pienestä huoneistosta Pariisista. Lähes sama haave, eikö? Mutta tiedän - ja nyt maailmankaikkeus, ole kuulolla - jos vastaan tulisi jokin työprojekti, jota voisin tehdä missä vain ja se takaisi elannon muutamaksi kuukaudeksi, ei menisi kovin kauaa, kun oma asunto olisi pakattu vuokrattavaksi ja matkalaukku tai kaksi olisi lastattu Finnairin koneeseen. Kohteenaan Pariisi.



Keitän työhuoneella maitokahviini espressoa mutteripannulla ja mietin, miten vaalia sydämen ääniä omassa arjessani. Miten pienin asioin voin joka päivä elää hetken unelmaani, Pariisia? Ai miksi? Koska se ruokkii luovuuttani ja inspiraatiotani. Jos minussa asuu sielunmaailmaltaan pieni pariisilainen, miksi en toisi sitä mukanani Suomeen ja arkeeni? Sisustus- ja vaatevalinnoin, mielikuvin, muistoin, tietyin äänimaailmoin.

Koska aikuisena voin valita.

Merci Paris. à bientôt.
Bonne journée.
______________________________________
Kuvat ovat pääasiassa kahdelta viime matkaltani Pariisiin. Huomaan, etten juuri muista Pariisissa valokuvata. Muistiin on tallennettu paljon ja niistä mielikuvista ammennan inspiraatiota sitä tarvitessani.

Kommentit

Suositut tekstit