On-off

(Alunperin julkaistu 23.11.2018)

Eräs perjantai-ilta taiteilin olohuoneessa tikkailla. Edellisenä päivänä olin asentanut elämäni ensimmäisen kerran tapetin. Ihan itse ja yksin. Ei se ole täydellinen, mutta ensimmäiseksi tapetiksi riittävän ok. Vatupassista huolimatta tapetin yläreuna on kattoon nähden vino. Haluaisin syyttää kattoa, mutta syyllinen taitaa löytyä peiliin katsomalla. Ajattelin korjata kauneusvirheen kattolistalla. 3300 mm pitkä on lähes juuri sopiva. Kaupassa ehdottivat, että laittaisin sen kattoon liimalla, mutta eihän se siellä pysy. Eikä minulla ole mahdollisuutta pitää koko kolmemetristä yhtäaikaa käsilläni paikoillaan. En sentään ole barbababa. Muutaman yrityksen jälkeen keksin laittaa lattiatasossa naulat listaan jo valmiiksi niin, että voin muutamalla tarkalla napautuksella saada niitä vähän kiinni. Niin, että ehdin toiseen päähän ennen kuin koko lista on taas maassa. Onnistun. Tunnen suurta tyydytystä ja mielihyvää. Kunnes tajuan, että lista on katossa väärin. Päätän olla moisesta pikkuseikasta välittämättä. Se ajaa asiansa. Ja itse tein.

Pyysinkö apua? Kyllä. Sitä vain olisi ollut tarjolla vasta seuraavana päivänä, illalla. Tällä kertaa maltti, inspiraatio, tahto, sisu, päättäväisyys, itsepäisyys, minä itse ja halu saada heti valmista ym. itseä eteenpäin vievät voimat olivat liian voimakkaat.  Ainoa rajoite oli illan pimeys ja tikittävä kello: kerrostalossa ei tahtoisi vasaroida öisin.

Jälkikäteen koko tilanne naurattaa. Se kertoo minusta niin paljon. Siitä, millainen olen. Ja ehkä myös siitä, miksi olen jälleen ollut keräämässä energiaa ja miettimässä elämän suuria kysymyksiä.



Olen viime aikoina miettinyt paljon on-off-tilaani. Erityisesti sitä, että miksi, kun olen ON, olen sitä niin voimallisesti, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin, että jossain vaiheessa olen täysin OFF. Ja kun olen off, olen off. Mitään ei tapahdu, mikään ei etene, mikään ei huvita. Joskus kauan sitten elämäni oli pitkään, liian monta vuotta, vain on-tilassa. Ja se oli mielestäni hienoa. Hyvän, ahkeran, menestyvän ihmisen merkki. Että on aina kiire, eikä aikaa oikein edes ihmissuhteille. Harrastuksille ei ainakaan. Kunnes tilaa seurasi täydellinen, sairauden aiheuttama off-tila. Siitä selviydyttyäni päätin muuttaa elämääni niin, että järjestäisin itselleni riittävästi aikaa off-hetkille. Eikä vain hetkille vaan päiville. Otin aikaa palautumiselle, nukkumiselle, joutilaana olemiselle ja lepäämiselle. Vasta nyt olen ymmärtänyt, että tämä edistyksekseni kokemani asia onkin varsin kuluttavaa ja pitää minut kiinni on-off:n musta-valkoisessa rytmissä.

Aamulla Facebookissa näkemistäni palautumista ja nukkumista koskevista artikkelien määrästä päätellen myös monella muulla on sama ongelma kuin minulla: ymmärtää tekemisen ja levon suhde toisiinsa päivittäin, ei vain kausittain.



Kun teen jotain, teen sitä niin uppoutuneena ja täysillä, ettei elämääni juuri mahdu muuta. Minulla on kiire saada mahdutettua aikaan ja hetkeen mahdollisimman paljon. Konkreettista tekemistä ja tuloksia. Näkyvää käden jälkeä. Tunnetta, että olen tärkeä. Siinä tekiessäni pelkään uupuvani niin, että se saa minut tekemään asioita vielä vähän lisää ja tehokkaammin, mieluummin montaa yhtä aikaa. Kuin se olisi ukkospilvi, joka lähestyy ja ennen rankkasadetta on saatava peltotyöt valmiiksi.

Nykyisin osaan off-tilassani vain olla. Riippumatta siitä, ovatko kaikki sähköpostit lähetetyt, pyykit pesty tai kodin muu kaaos taltutettu. Niin ei aina ole ollut. Aiemmin, kun vasta tutustuin off-tilaani, mieltä kaihersi ainainen huono omatunto tekemättömyydestä. Korvamatona soi laulu laiskuudesta.



Emme voi aina olla ON.  Vaikka kuinka olisi menestyvä yli-ihminen. Enemmän ei aina ole parhaaksi. Nautinto katoaa rakkaimmastakin tekemisestä, kun se menee yli. Se, mikä kenellekin on palauttavaa toimintaa, on yksilöllistä. Toinen tarvitsee sohvan ja tv:n. Jollekin paras keino on kävelylenkki ja jooga. Mutta jos jonkin asian kokee velvollisuudekseen tai asiaksi, joka pitää tehdä, jotta on hyvä ihminen (joka on eri asia kuin itselle mielihyvän tuottaminen), se on yhtä voimia ja energiaa vievää kuin varsinaiset kuormittajat, kuten työ.

Minä opettelen. Paitsi hillitsemään uppoutumista, myös sitä, että joka päivään mahtuisi pieniä palautumisen hetkiä. Ne voivat olla meditaatiota tai joogaa. Tai vain pysähtymistä hegittämään kesken päivän kiireen. Yritän kääntää mieltäni ajattelemaan, että voisi olla hyväkin, jos on-off-vaihdeiden välillekin mahtuisi jotain muuta. Harmaan sävyjä.  Me aikuiset olemme kovin huolissamme nuorten työmoraalista. Mutta olen usein miettinyt, että ehkä he ovatkin viisaita. Ehkä he ovat loppuunpalamisen kynnyksellä taiteilevia vanhempiaan katsoessaan ymmärtäneet elämästä jotain oleellista. Sellaista, jota me vasta opettelemme.



On-off-asetelma on kuitenkin opettanut minulle paljon. Erityisesti armollisuudesta. Off-tilan myötä itseä eteenpäin pakottava ruoska jää nurkkaan. Armollisuus ja lempeys astuvat tilalle. Silloin voi itselleen sanoa, että aina ei tarvitse aloittaa - aina ei itse asiassa ole paras hetki aloittaa. Eikä kaikki ole aina asenteesta kiinni. Varsinkaan eteenpäin puskevasta, tekemiseen alati ruoskivasta.
Joskus on lupa ihan vain olla. Paljon useammin, kuin ehkä kuvittelemme.

p.s. Tämän postauksen kuvat ovat kranssientekohetkestä. Ompelu ja askartelu on minulle yksi aktiivisen palautumisen keino. Vaikka niihinkin usein kovin uppoudun niin, etten muista edes syödä. Viimeistään tänä syksynä olen oppinut, että kun käsillä tekemisen inspiraatio iskee, siihen kannattaa tarttua. Koska se tekee mielelleni ja sielulleni hyvää. 


Kommentit

Suositut tekstit