Mitä muut minusta ajattelevat?

Mitäköhän muut minusta ajattelevat? Kysymys, jonka pohtiminen käsitetään jonkinlaiseksi paheeksi. "Älä ajattele niin paljoa sitä, mitä muut sinusta ajattelevat". Mutta ajattelen silti. Luulen, että niin tekee moni muukin. Oudoissa tilanteissa se on täysin inhimillistä. Ensivaikutelmatilanteissa jopa toivottavaa. Mutta jos ajatus ottaa vallan ja pyörii mielessä useimpien sosiaalisten tilanteiden yhteydessä, on ehkä paikallaan pysähtyä ja pohtia, mistä se kaikki epävarmuus johtuu. Koska siitähän se kertoo. Epävarmuudesta ja pelosta. Riittämättömyydestä itse itselleni.

"

Aiemmin mietin ennen kaikkea ulkonäköäni: miltä minä näytän. Vuodet tyylikonsulttina ovat tätä kysymystä himmentäneet. Aamulla kun herään en kuitenkaan vieläkään näe ulkoisesti kaunista minääni. Siirtymäriitin - meikkauksen, pukeutumisen ja nykyisin erityisesti hiustenlaiton myötä - luon itseäni miellyttävän peilikuvan. Sen, jonka voin sittemmin päivän aikana unohtaa. Äitini opetti joskus, että "vaatteiden täytyy olla sellaiset, että ne päälle laitettuaan voi unohtaa". Silloin voi keskittyä paremmin hetkeen, ajatuksiin, sanomisiin. Omaa persoonaa tukevat, siis oman tyyliset vaatteet on helpompi unohtaa. Koska niiden kanssa on yhtä. Minulle laittautuminen on siis keino tulla sinuksi ulkonäköni kanssa ja unohtaa se. Ja tietysti myös rakastan sitä. Laittautumista. Se on ihanaa laatuaikaa itseni kanssa. :) 

Nykyisin erilaiset sosiaaliset tilanteet aiheuttavat ne suuret kysymykset: mitä muut ajattelivat minusta, käytöksestäni, sanomisistani? Haluaisin olla aina korrekti, hyvin käyttäytyvä, miellyttävä. Ihana. En ole sitä aina ollut - enkä ole. Kun minusta tuntuu, että otteeni, kontrolloni käytöksestäni on livennyt, häpeän. Kauan. Kun mieleni on tasapainossa, luulen, että häpeän vain kun sille on syynsä. Kun se ei ole tasapainossa, häpeän... Niin... Kaikkea. On päiviä, kun ei omasta mielestään osaa edes kävellä oikein.

Minulle on vasta viime aikoina paljastunut, että ilmehdin paljon, kun puhun. Kuka sitä koko aikaa kävelisi peilin kanssa kaduilla ja kujilla? Sen olen aina tiennyt, että minun ei kannata edes yrittää valehdella, koska silmäni ja ilmeeni paljastavat minut ennen kuin olen päässyt lauseen loppuun. Minulle on selvinnyt, että omaan ns. tappavan kylmän katseen ja se säilähtää joskus hyvinkin nopeasti. En ole vielä päässyt selville, mikä pelko silloin minussa on vallalla. Olen kuullut, että vaikka olemukseni on pidättyväinen ja rauhallinen, se ei varsinaisesti ole kylmä. Kun puhun jostain aidosti innostukseni herättävästä asiasta, kasvojeni väri muuttuu, silmiini syttyy palo. "Näkisitpä itsesi nyt" sanovat monet, jotka ovat minut siinä tilanteessa nähneet. Ei minun tarvitse, koska tunnen sen, miltä silloin näytän: riemun hehku heijastuu kasvojeni peilistä.

Senkin tiedostan, että omaan laajan sanavaraston, jota käytän joskus hyvinkin taitavasti - ja myös satuttavasti. Etenkin suututettuna. Niitä tilanteita, joista ruoskin itseäni vielä vähän lisää... Joskus tuntuu, että olisi parempi olla kokonaan hiljaa, jotta ei satuttaisi ketään. Ei sanoisi mitään tyhmää.

Jos me mietimme kerran sitä, että mitä muut meistä ajattelevat, pitäisikö meidän auttaa toisiamme ja kertoa se useammin? Etenkin silloin, kun ajattelemme hyvää. "Rauhoitat minua läsnäolollasi", "näytät tänään hyvältä", "sun seurassa on hyvä olla", "teit hyvää työtä". Negatiivistakin, kun se tehdään rakentavasti. Sitä en itse osaa. Koska pelkään niin, että satutan. Siksi pidän mieluummin suun kii...

Voi olla, että jos ihminen ei tunne olevansa kaunis sillä hetkellä, hän ei sitä usko. Tai jos hän ei omasta mielestään tehnyt hyvää työtä, kehut menevät ohi korvien. Paitsi, että eivät mene. Silloin tietää, mitä muut minusta ajattelevat. Ja voi keskittyä siihen, mitä itse ajattelen itsestäni.

Saatan jopa rentoutua ja armahtaa itseni.