Valokuvattavana itseään hyväksymässä

"Minusta ei saada hyviä kuvia." Lause, joka on usein lipsahtanut omiltakin huulilta juuri ennen kuin kamera napsahtaa. Ajatus ja tunne välittyy kuvaan ja niin: jälleen maailmassa on yksi kuva, jossa näytän - omasta mielestäni - kamalalta. Hetkeä ennen on asettauduttu. Yritetty nostaa leukaa, kääntää päätä, vetää vatsaa sisään. Peittää elämän jälkiä. Toivottu valokuvaajalta, että ottaisi kuvan, jossa näytän nuoremmalta, laihemmalta, virkeämmältä - paremmalta. 

kuva: Maria Malmi

Olen ammattini kautta saanut tutustua valokuvaamisen maailmaan eri näkökulmista. Toisinaan minusta on tehty juttuja lehtiin, jolloin olen ollut valokuvattavana. Ammattilehtikuvaaja on parissa kymmenessä minuutissa räpsinyt 250 kuvaa. Lehteen valikoitua kuvaa katsoessani olen usein miettinyt: "Ihanko oikeasti tämä oli niistä paras?" Toisaalta olen ollut stailaamassa kuvia. Huolehtinut siitä, että jos malli liikkuu, vaate edelleen hänen päällään näyttää hyvältä. Seurannut sivusta ammattimaista poseerausta. Asento, hymy ja hienoeleistä liikehdintää kameran tahdisssa: 'räpsräpsräps'. Sellainen on mielikuvani myös tilanteista, kun minusta pitäisi ottaa edustuskuvia, omaa pr:ääni varten. Voi olla, että huolella rakennetun kuvausasetelman ansiosta kuvia ei tarvita kuin muutamia. Loput hoitaa photoshop. Kuvasta tulee hieno, kansikuvamainen. Mutta esittääkö kuva silloin todella minua?

Valokuvattavana oleminen on monellakin tavalla terapeuttista. Yksi keino lisää tutustua itseensä. Antautua ikuistettavaksi juuri sellaisena kuin on. Tarjota kuvalle tarinaa ja sen kertojaksi persoonaansa. Elää hetki sen epävarmuuden kanssa, miltä näyttää. Miellytänkö valokuvaajan silmää vai haluaako hän tarkentaa sittenkin taustaan? Se on pelottavaakin. Kelpaanko minä kuvattavaksi? Entäs jos kamera ei varsinaisesti rakasta minua? Taustalla jylläävät kaikki pohdinnat omasta ulkonäöstä ja sen mahdollisista vioista. Eivät kai nekin tule mukaan kuvaan? 

Kuva: Maria Malmi

Kun kuulin ystäväni, joka on nähnyt minut niin ilossa kuin kivussa, ryhtyneen valokuvaajaksi, aloin suunnitella kuvaustilannetta. Emme olleet nähneet vuosiin, joten jännitti, vieläkö yhteytemme oli olemassa: voinko luottaa häneen? Emme myöskään olleet aiemmin nähneet toisiamme näissä rooleissa - jos nuoruushuumassa otettuja kuvia ei lasketa mukaan. Toisaalta tiesin hänen jo persoonana olevan sellainen, joka vaatisi lempeästi, kehuisi rohkaisevasti, pyrkisi rentouttamaan tunnelmaa kaikin tavoin - ja tarvittaessa malttaisi odottaa, että haluan näyttää itseni kameralle. 

Halusin kuvaushetken, jossa olisin varmasti tilanteesta nauttiva, en niinkään peloissani vatsaa ja poskia sisään vetävä. Näin mielessäni kauniin kuvaushetken syksyisessä puistossa, jo hieman kylmän auringon valaistessa maahan pudonneita keltaisia lehtiä. Mielikuva tarjosi myös loistavan tekosyyn tehdä itselleni uusi iltapuku. Sellaisen, jossa olisi laahus pitsistä, joka istuisi täydellisesti ja jossa minun olisi hyvä olla. 

kuva: Maria Malmi

Olin toivonut etukäteen, että kuvia käsiteltäisiin mahdollisimman vähän. Virheitäni ei tarvitsisi peittää ja poistaa. Tämä osaltaan asettaa kuvaajallekin haasteita. Hänen pitäisi joko ottaa paljon otoksia, jotta edes jotkin onnistuvat (hyväksymme ne molemmat). Tai sitten keskittyä katsomaan niitä kohtia minussa, joiden takia mahdollisesti hylkäisin kuvat (olettaen, että tietää ne). Piirteitä itsessäni, joita en hyväksyisi, vaikka ne olisivatkin totta. Ja kuitenkin kuvaajan pitäisi ensisijaisesti keskittyä valoon, kuvan rajaamiseen, tarkentamiseen ja muuhun tekniseen. Miten hän voisi ajatella siinä samalla minun fiksaatioitani? Tein itse meikin ja kampauksen, jotta näyttäisin varmasti minulta. Niin ihanaa hemmottelua kun toisen laitettavana oleminen onkin. Pyysin mukaan 'kuvausassistentin', jotta voisin kerrankin keskittyä vain näyttämään kauniilta ja esittelemään pukuani. 

Parituntinen kuvaushetkemme oli maaginen. Mitä pidemmälle se eteni, sitä vähemmän muistin enää kameran olemassaoloa. Siitä huolimatta, että poseerasin sille. Hymyilin - jopa nauroin, mitä en koskaan tee kuvissa. En jaksanut välittää puistossa kulkevista muista ihmisistä, jotka varmasti kummastellen tuijottivat minua pitsiunelmassani ohi mennessään. Unohdin jopa täristä kylmän merituulen vaikutuksesta, joka vähitellen kulkeutui luihin ja ytimiin - ja sai nenäni kiiltämään. 900 kuvaa myöhemmin olimme molemmat vakuuttuneita, että "kyllä se täydellinen otos on jo olemassa."

Kuva: Maria Malmi

Kun luottamus kuvaajan kanssa on saavutettu, valokuvattavana on helppo olla. Silloin tietää, että kuvaaja on puolellasi. Hän haluaa vangita linssilleen sinut mahdollisimman hyvässä valossa, ei ketään muuta. Siksi hän ohjaa valonsäteitä osumaan sinuun, jotta hehkuisit. Tarvittaessa hän jopa kääntää auringon kasvoillesi. Hän miettii varjoja, jotta ne tukisivat sinua. Hän muistuttaa leuan asennosta, jotta et päätä liikuttaessasi vahingossa aiheuta itsellesi neljättä leukaa. Ja vinkkaa ryhdin säilyttämisestä, koska tietää, että muuten moitit lopputuloksia sen puuttumisesta. Hän heittää vitsin, kun haluaa vangita aidon naurun. Ja kertoo usein ja monta kertaa, että kuinka kauniilta näytätkään. Koska silloin kerrot sen itse myös kameralle.

Niin, kamera ei valehtele. 

Meidän on usein vaikea hyväksyä omaa peilikuvaamme. Vielä vaikeampaa on hyväksyä itsestä otettuja kuvia, Mitä luontevampi kuvaustilanne on, sitä luonnollisemmalta lopputulos näyttää. Joskus näkemämme totuus ei tunnukaan hyvältä. Koska itseä katsoo jo varautunein ja tietyin ajatuksin latautunein silmin. Tai koska ei halua hyväksyä miltä näyttää.

Näen lopputulokset, kuvat. Ensin silmäni hakevat vain niitä otoksia, joissa olen omasta mielestäni täydellinen: todellisuutta hoikempi, ryhdikäs, rypytön ja puvun helmakin hienosti lehtien päälle asettautunut. Sitten katson niitä kuvia, jotka valokuvaaja on valinnut. Silloin näen itseni. Kiitos valojen ja varjojen näen, kuinka minut on esitetty kauniissa ympäristössä. Sana "kaunis" kumpuaa spontaanisti huuliltani. Se olen minä. En ole täydellinen. Luomiakin selkä täysi, kyynärpäät ryppyiset ja käsivarret alleilla varustetut. Mutta se olen minä ihanassa puvussani. 

Kuva: Maria Malmi

Kuvat eivät vastaa odotuksiani, koska en ole laihempi tai kauniimpi kuin olen. Siksi voisin raivoissani itselleni siitä, miltä näytän, heittää kaikki juuri tehdyt kuvat roskiin.

Kuvat ovat paljon enemmän kuin odotin. Koska ne saavat minut tarkastelemaan itseäni ja tarjoavat minulle mahdollisuutta hyväksyä itseäni piirre kerrallaan... Kunhan katson niitä armollisin silmin.

Kuvissa esiintyvälle ihmiselle tahdon sanoa: "olet kaunis!"

Meistä jokainen tarvitsee kuulla sen toisinaan itseltään. 

Valokuvat: Maria Malmi, www.mariamalmi.com