Suuren oivalluksen äärellä

Tunnen sen heti herätessäni. Hiljaiseloa pitkään viettäneet kaksi aivosoluani ovat tänään saaneet näköetäisyyden toisiinsa. Ne vilkuilevat toisiaan kiinnostuneina kulmiensa alta samalla kun törmäilevät kallon seiniin. Tunne tuntuu hyvältä, itsekin piristyn. Tätä on odotettu.

Aamukahvin jälkeen ne aloittavat flirttailun ja kiehnäämisen. Eivät vielä edes lähesty toisiaan, mutta silmäpeli on todellinen. Pakkaan kaupungille mukaan muistikirjan, tietokoneen ja suunnittelulehtiön. Tästähän voisi jo tulla jotain. Päätän suoda niiden kohtaamiselle mahdollisimman hyvät olosuhteet. Siirryn siis johonkin, jossa inspiraatio yleensä kukkii: kahvilaan, ihmisten keskelle, kauniiseen ympäristöön kodin sotkujen keskeltä.

Iltapäivään mennessä soidinmenot ovat jo siinä pisteessä, että tartun kynään. Odotan. Ihan kohta, ihan kohta... Ajatuksia ja pieniä oivalluksia tipahtelee paperille, mutta ei vielä mitään järisyttävää. Yhdestä ajatuksesta on vaikea seurata toiseen. Irrallisia sanoja, jo loppuun kulutettuja lauseita, liian tuttuja termejä.

Sitten se loppuu. Kiehnäys. Rauha palaa pään sisään. Ei, ei vieläkään.
Ehkä huomenna.