Pakoa Pariisiin?

Olen hassu. Olin valmis ompelemaan yön läpeensä, jotta saisin vaaleanpunaisen villakangastakin mukaan Pariisiin. Aikataulutin tätä päivää sen mukaan, miten paljon vuorikankaan ompeluun kuluisi aikaa. Helman voisin ommella vaikka vasta kohteessa, kiinnittää sen tähän hätään vain palttausnauhalla. Takki olisi kaunis, pariisilainen. Nauttisin. Jos se ei vain olisi liian kylmä. Katson epätoivoissani vuoroin säätiedotuksia ja vuoroin pitkin lattioita lojuvia kaavapapereita. Mietin, monta villatakkia takin alle mahtuisi, voisinko leventää hihaa niitä varten vielä vähän. 

Lunta, Pariisissa sataa lunta. Sovellus sanoo, että pakkasta 1 aste, mutta se tuntuu viideltä. Mieleen palaa muisto parinkymmenen (?!?!?!) vuoden takaa. Silloinkin siellä oli talvi ja niin kylmä, ettei nämä Suomen koviin pakkasiin tottuneet nuoret ladyt meinanneet tareta, vaikka oli pitkät takit, pipot ja kaikki. Ei siellä ulkona ollut kylmä, mutta sisällä.

Tuo untuvatakki tuossa kelpaa oikein hyvin. Vaikka jokainen soluni sanoo: ei Pariisiin mennä untuvatakissa. Nyt mennään. Joskus pitää antaa mieliteoille ja mielikuville periksi. Tyytyä käytännölliseen ja riittävän hyvään. En halua palella Pariisissa toista kertaa. Sen ensimmäisen kerran soluni muistavat liian hyvin.

Mutta korkkarit otan mukaani. Kahdet, jos toiset kastuu ja kolmannet sen toisen mekon kanssa käytettäväksi. Joku tolkku täytyy kuitenkin olla. 

Olen uuden edessä. Mitä se uusi on, sitä lähden etsimään Pariisin kahviloista. Tarvitsen hengähdystauon kaikesta, etenkin omasta elämästäni. Hetken, joka katkaisee oravanpyörän ja toivottavasti palauttaa luottamuksen omaan tekemiseeni. Luottamuksen itseeni. Tai ainakin antaa tilaa hengittää ja vain olla. Vie ajatukset toisaalle. Jotain.

Viime viikonloppuna siihen heräsin, vaikka olen jo tiennyt (liian) pitkään ja diagnoosikin oli taskussa: olen uupunut. Taas. Vaikka niin tiedän, mitä se on ja osaan siltä siksi suojautua. En osannut. Ihmisellä on hurja kyky selviytyä ja rämpiä eteenpäin, vaikka ei oikein enää kannattaisi. Silloinkin, kun sillä tuottaa itselleen vain lisää hallaa. Joskus on kuitenkin lopulta pysähdyttävä, annettava uupumuksen tulla. Toipuminen kun lähtee vasta siitä hetkestä, kun oman tilansa tunnistaa - ja tunnustaa. 

Joku sanoisi, että nyt pakenen Pariisiin. Itse sanon, että menen katkaisemaan päässä repeatinä soivan levyn. Masennuksesta ja uupumisesta saa ottaa loman, jos voi. Minulle se tarkoittaa menemistä paikkaan, jossa on paljon nautinnon lähteitä ja mahdollisimman vähän niitä toisia. Paljon positiivisia muistoja, mielikuvia mielenrauhasta ja ilosta. Itsensä ympäröimistä asioilla, jotka ovat kauniita ja mielihyvää tuottavia. 

Olemista jossain, jossa kukaan ei vaadi, odota, toivo eikä kehoita.