Piano

Kun makoilee viikon ajan kotona kipeänä, alkaa hiljalleen mieleen nousta kaikenlaisia omituisia mielitekoja. Kuten kaipuu soittaa pianoa. Kiitos ystäväni vinkkaaman linkin:


Haluaisin jälleen tuntea tuon tunteen, kun sormet liitävät koskettimilla ja saan aikaan erilaisia melodioita ja tunnetiloja vain noita hassuja koskettimia eri tavoin painelemalla. Vaikka eiväthän ne sormet liitelisi samalla tavalla vuosien tauon jälkeen. Kun eivät ne tainneet liidellä silloinkaan, kun piano kuului kiinteästi arkeeni. Olen klassisen koulun käynyt ja pianolla improvisointi on aina ollut minulle hepreaa. Vaikka jotenkin ne sointumerkit lopulta opin ja niiden pohjalta joissain kokoonpanossa vielä kykenin soittamaankin. Esiintyessäni - varsinkin yksin, koulun juhlissa ja matineoissa - podin ramppikuumetta juuri niin kuin suuret maestrot tapaavat potea. Jopa niin, että tein aina ensimmäisten tahtien aikana tietoisen virheen jännityksestäni päästäkseni.

Oma pianoni on hyvässä hoidossa. Se ei kotiini juuri nyt mahtuisi. Vaikka olenkin mielessäni tällä viikolla siirrellyt huonekaluja ja tavaroita raivatakseni sille tilaa. Tiedostaen samalla, että arjen koittaessa se kokisi jälleen olevansa vain pölyinen ja yksin. Mutta jos soittaisin, niin opettelisin jälleen Sibeliuksen piano-opuksia. Ehkä myös Chopinia. Olisi mahtavaa soittaa jossain triossa. Tai Astor Piazzolaa isommalla kokoonpanolla. Yhdessä musisointi, mikä ihana ajatus!


Sitäkin enemmän jään miettimään, miksi me luovutamme pois elämästämme jotain sellaista, mikä on siihen joskus olennaisesti kuulunut. Jotain, mikä on herättänyt tunteita, vaikuttanut identiteetin muodostumiseen ja muokanut kokemuksiamme. Miksi me unohdamme, vaikka selvästi kaipaamme? Onko kyllästyminen joskus ollut niin totaalista, että se on vaatinut täydellisen irtioton? Ja ovatko ne asiat, jotka ovat tilalle tulleet todella täyttäneet sen aukon, joka jäi? Vai kuvitteleeko sitä vain niin ja uskottelee itselleen?

Musiikki on elämässäni. Aina. Lähinnä kuunneltuna. Mutta piano vain jouluisin... Taitaa olla aika korjata tilanne.

Kommentit

Anni sanoi…
Ihanaa että oot kirjoittanut Astor Piazzollasta! Vuosi sitten tehdessäni työharjoittelua ikääntyneiden parissa, etsin yhden ryhmäkerran taustalle musiikkia ja törmäsin kirjastossa yhteen Astor Piazzollan levyyn. Rakastuin ihan hurjasti! Oon sen jälkeen kuunnellut sitä levyä paljon itse. En vaan nyt muista, mikä sen nimi on..

Oon miettinyt tota itsekin mun ratsastusharrastuksen suhteen, että miksi luopuu asioista mitä rakastaa. Niihin aikoihin kun lopetin, se harrastus aiheutti mulle turhaa stressiä, mutta haluaisin kyllä paljon taas ratsastaa. Ehkä vapaamuotoisemmin ja kokonaan uudessa paikassa, mutta jotenkin taas ottaa hevoset mukaan tähän elämään. Ihanaa jos säkin voit tehdä sen pianon suhteen!
Maarit sanoi…
Anni, niin kai se on, että sekin mitä rakastaa, tuottaa välillä stressiä. Toisaalta mietin, miksi sitä hamuaa elämäänsä aina vain jotain uutta, kun se vastaus voisi löytyä jostain tutusta.

Astor Piazzolan musiikki on nerokasta. Niin täynnä tunnetta, draamaa ja rytmiä. Gotan Project:han on tehnyt näistä omia mielenkiintoisia sovituksia. Ne taas sopivat paremmin taustamusiikiksi...
Kate sanoi…
Elämä vie kai mennessään, siksi rakkaat asiat jäävät. Mutta niiden löytäminen vuosien jälkeen on palkitsevaa ... kun nousin hevosen selkään 13 vuoden tauon jälkeen, olin kuin uudestisyntynyt! Nautin nykyisin jokaisesta hetkestä enemmän kuin silloin ennen. Joten kannustan sinua palaamaan takaisin juurillesi ... :)
Maarit sanoi…
Kate: Tuo on varmasti totta. Ihanaa, että voit edelleen ratsastaa! Vaikka en ole varsinaisesti pianon ääreen viellä päässyt, niin valmisteluja on tehty: nuotteja etsitty ja ohjelmistoa mietitty... :)

Suositut tekstit