Juokse lady juokse

 Ei ole asiaa, jota hyvät kengät eivät ratkaisisi. :)

Saanko esitellä, uudet ystäväni: juoksukengät.

Tekniset tiedot: 

brändi ja malli: Asics Gel Nimbus 14.

hinta: kalliit

väri: räikeä

tunne, kun käytän niitä: huikean rullaava!

Olen useampaan kertaan vihjaillut, että elämä tarjoaa vihjeitä ja mahdollisuutta kuntoilun aloittamiseen. Siihen liittyy tämäkin projekti ja tarina. Minulla on selkärankareuma. Muutama vuosi sitten todettu. Oikeastaan enemmän silmän kuin kivun kautta löydetty. Sen ensisijainen ja tärkein hoitomuoto on liikunta. Siksi jälleen sen uutena vuotena - tai oikeastaan vähän sen jälkeen - lupasin. Nyt tai ei koskaan. Aloitin pitkät kävelylenkit. Pilatekseen ostin helmikuussa jo toisen 10 kerran kortin. Se hikiliikunta vain ei huvita. Varsinkaan, jos se vaatii raahautumista jonnekin.

Minulle ei ole koskaan liikunnan suhteen riittänyt, että olisi hyvä olo suorituksen jälkeen. Pitää olla jo sen aikana. Mieluiten ennen sitä. Pitää janota liikkumista. Pitää tietää, että kohta adrenaliini jyllää ja euforia vie. Jos kuntoilee vähän ja etenkin jos laji on väärä, niin tuohon tilaan ei ehkä koskaan pääse. En ole päässyt vuosiin ja siksi homma on tyssänyt ennen kuin on edes alkanut.

Mutta että juoksuko?

Parvekelounge, alkava -viidakko vm. 2013.
Paikka, jossa olen kovin mielelläni matalien jumppasalien sijaan.

Aloitin järkeilyn: jokin sellainen laji kiitos, jossa hengästyy (rintakehä laajenee) ja jota voin tehdä suoraan kotiovelta. Joskus kauan sitten olen juossut - tai siis hölkännyt. Tiedän, että nautin siitä, jos alun kamaluuden vain jaksan. Siis ne 10-20 kertaa. Useimpana keväänä en ole jaksanut, vaikka yrittänyt olen. Mutta sitä voin tehdä kellonaikaa katsomatta, lenkkikamat päälle ja baanalle -idealla. Riittävästi syitä kokeilla. Taas.

Ilman tavoitteita. Muita kuin nukkua yöt ilman kipua ja särkylääkkeitä. Ei haittaa, jos voin samalla myös paremmin. Eikä myöskään, jos vaikka oma ulkonäkö sen myötä muokkautuisi.

Ensimmäiset 8 kertaa olivat yhtä tuskaa. Penikat sattuivat, hengästyin heti, jalat maitohapoilla pian 200 m jälkeen. Vuorottelin hölkkää ja kävelyä. Loin Spotifyhin biisilistan: hehkutusta, elämäniloa, hehkutusta, riemusta hyppimistä. En katsonut kelloa vaan laskin juoksupätkiä biisien mukaan. Kaksi biisiä juoksua, yksi kävelyä. Ja toisin päin. Ymmärsin pian juoksevani liian lujaa. Mutta kun se on niin paljon helpompaa. Pitää olematon tekniikka kasassa. Ja heh, pääsee nopeammin pois. :)

"Kävellen olisit jo perillä"-vauhtia. Intervallia. Ei saa liikaa puuskuttaa. Pitää Pystyä Puhumaan. Auts auts auts. Äh. Nou. Auts.

Edelliset - mielestäni ihan hyvät - juoksukengät ovat 10 vuoden takaa. Ei niitä ole käytetty. Mutta googletettuani riittävästi penikoiden sattumisen syistä päätin pistäytyä juoksukenkäkaupassa. Erityisesti voimaannuin artikkelista, jossa sanottiin, ettei aloittelija tarvitse huippukalliita kenkiä. Asetin budjetikseni max. 100 € ja astelin itsevarmana myyjän autettavaksi. Jossain jalkojen kuvaamisen, monien parien testaamisen (jotka jo tuntuivat huippuhyviltä) ja ongelmien kuvailun välissä liikeeseen saapui uusi erä Asicsin Nimbuseja. Ne kun olisivat kuulema yliliikkuville ja -lonksuville nilkoilleni parhaat.  

Jos korkokengät maksaisivat saman verran en nikottelisi laisinkaan. Mutta että juoksukengistä? Hyvästi budjettirajat, ne vain tuntuivat niin hyviltä. "Eihän näillä tarvitse itse edes juosta..."

Kuusi lenkkiä uusilla kengillä. Kolme niistä euforiassa. 

10. lenkkikerta oli se ensimmäinen sellainen. Ei kipua.