Rooleja, näkemyksiä ja luopumisia

Katsoin Venla-gaalaa. Iloitsin Arman Alizadin menestyksestä, vaikka hänen seuraajiin en varsinaisesti kuulukaan. Mietin, miten mahtavaa on, että tässä nykymaailmassa meillä voi olla työelämässäkin useita eri rooleja - päällekkäin, yhtä aikaa, peräkkäin.  Jopa julkisesti. Enää ei tarvitse valita sitä yhtä ja tiettyä. Voi olla arvostettu räätäli samaan aikaan kun tekee tv-dokumentteja maailman kovuudesta ja kaameudesta. Ajatus useista rooleista tuntuu merkitykselliseltä myös omalla kohdallani. Kun niin usein mietin, että voinko olla uskottavasti yhtä, jos teen toista. Ja kuinka monta kertaa elämässä voi päärooliaan vaihtaa? Kuinka monta kertaa plan b:n voi valita? Ja jos elää jo plan c:tä, miten pitkälle aakkosia pitäkään suunnitella...

Mikä rikkaus, mikä onni. 
Ettei tarvitse olla lopun ikää vain yksi lippis päässä. 

Näkemyksen muuttaminen - etenkin vastakkaisesta toiseksi - miten pelottavaa se onkaan. Kun elämä on osoittanut oman asennoitumisen ja suhtautumisen lepäävän heikoilla kantimilla. Muistan joskus lukiolaisena miettineeni, että pyskologia ei ole minua varten. Kuinka nyt istunkaan psykologian tenttikirjat kädessäni ihan vain siksi, että se kiinnostaa ja se tuntuu juuri nyt olevan liitoksissa kaikkeen olemiseeni, tekemiseeni ja tulevaisuuden suunnitelmiini. Kuinka olen sanonut, että ainakaan minusta ei tule opettajaa. Ja kuinka nyt elän flow-tilasta toiseen mitenkäs muuten kuin kouluttamalla. Niin ja kuinka nyt juoksen kuin mikäkin Forrest Gump, vaikka en oikein - kaikesta tiedosta ja tiedostamisesta huolimatta - uskonut liikunnan merkitykseen hyvinvoinnissani, saati sitten juoksemiseen...

Kuva otettu jostain kirjasta, johon oli koottu 1950-luvun hattulehtiä. Rakastan hattuja. Mutta en tiedä, onko minusta niiden tekijäksi. Kurssin käyn. Mutta ehkä sen jälkeen keskityn vain näyttämään hyvältä ne päässä.

Joskus on luovuttava jostakin. Jotta avautuu mahdollisuuksia toiseen. Se luopuminen on vaikeinta. Etenkin luopuminen sellaisesta, jonka jo osaa ja johon liittyy vahvoja tunteita. Mieleen pompahtaa ajatus, että jos luovun, olen huijannut kaikkia. Vaikka en ole. Olen vain matkalla jonnekin toisaalle. Mutta entäs, jos oikeasti elämässä ei tarvitsisi luopua. Voisi vain ottaa rinnalle uutta. Ja sovittaa vallalla olevien asioiden suhteita toisiinsa sopiviksi. Miksi 'keskity olennaiseen' tai 'keskity ydinosaamiseesi' pitäisi olla se ainoa tie menestykseen? 

Ehkä me emme nytkään rakenna oman elämämme yrittäjyyttä pelkän kolmijalan (työminä, sosiaalinen minä, harrastusminä) varaan vaan se yksi jalkakin voi oikeasti koostua useammasta säikeestä. Voin siis olla intohimoinen tyylikkään pukeutumisen kannattaja samaan aikaan kun haluan auttaa ihmisiä löytämään omat flowkokemuksensa yrittämällä.  Ehkä siinä sivussa voisin tehdä vielä jotain muutakin... Ihan vain työminäni sisällä.

Kunhan nautin niistä kaikista.