Tietoisuutta hetkestä
On vain tämä hetki. Ei ole mennyttä, ei ole tulevaa. Ainoa mikä on, on tämä hetki.
Preesenseläjän, mindfulness-harrastajan mantra. Tulla tietoiseksi tästä hetkestä. Olla läsnä.
Tiedostaa, miten hengitän, ajattelen, seison, istun, olen. Mitä kuulen? Ne ovat vain ääniä, värähtelyä ja aaltoja. Fysiikkaa. Mitä näen? Valonheijastumia. Miltä minusta tuntuu? Ei miltään. Koska, jos tunnistaisin tunteen, olisin turvautunut analyysiin ja silloin se tunne ei enää ole sama, koska se on jo sekoittunut ajatuksella. Koska tunnekin on vain hetkessä ohimenevä. Se ei ole samanlainen kuin hetki sitten. Eikä toisinnu seuraavassa. Koska se voi olla vain tässä. Mutta se onkin vain tunne.
Niin kuin on vain ajatus. Mitä se on? Ei mitään. Koska se on vain ajatus. Milloin uskontoihin, filosofiaan, tieteeseen ja ajatteluun pohjautuvassa kulttuurissamme ajatuksesta tuli turha, "vain" ajatus? Kuin sitä ei tarvitsisi kunnioittaa eikä vaalia. Kuin sille ei tarvitsisi edes suoda hetkeä. Koska eihän se voi sisältää muuta kuin vääristyneen kuvauksen ympäröivästä maailmasta. Arvottuneen, tunnelatautuneen. Siis epäaidon. Huonon. Väärän. Mutta minulle juuri sillä hetkellä oikeanlaisen. Aidon.
Jos minulla on vain tämä hetki, jossa ei oikein ole mitään. Muuta kuin hiukkasten, atomien, aaltojen ja värähdyksien luoma fyysinen ympäristö, jossa olen ja hengitän ensin sisään - ja seuraavassa hetkessä ulos. Joka ei periaatteessa tule mistään eikä vie mihinkään. Mitä minulla silloin on? Mikä oikeastaan on hetki? Sekunti, sadasosa, nanosekunti, ajatus?
Tässä hetkessä on hyvä olla. Jopa niin, että en todella tahdo ajatella tulevaa. Juuri nyt kaikki on hyvin. Aina. Ei ole huolia eikä murheita, koska ne ovat vain ajatuksia ja tunteita. Toisaalta, ei ole iloa, koska sekin on harhaanjohtavaa, ohi menevää. Jos ajattelisin huomista, se toisi mukanaan stressin ja huolen. En tahdo niitä. Voin päätyä myös flow:hun, mutta sekään ei ole totta. Jos ajattelisin pidemmälle tulevaan, pitäisi varautua vielä suurempaan tunnemyrskyyn. Joutuisin ehkä sietämään jotain ikäviä tunnetiloja. Kiirettä, ahdistusta, pelkoa, epäonnistumista. Tässä hetkessä niitä ei ole. Saanko siis jäädä tähän?
Jos todella elän vain tässä hetkessä, en koskaan saavuta mitään. En pyri mihinkään, en tavoittele mitään. Koska ei ole mitään tavoiteltavaa. En edisty, en kehity. En avaa ovia, en kokeile kepillä jäätä. En yritä. En saavuta. Enkä ainakaan suorita! En ehkä ota edes askelta, koska se voi viedä väärään suuntaan. Koska juuri tässä on niin hyvän tyhjä olla...
Ehkä sittenkään tässä hetkessä ei lepää koko elämän autuus. Ehkä tarvitaan se toinenkin hetki. Väärine ajatuksineen, outoine tunteineen. Ehkä tarvitaan johtotähti ja suunta. Jotta tästä hetkestä tulee merkityksellinen.
(...kun tietyihin asioihin perfektionistisesti suhtautuva analyytikko ottaa jonkin asian omakseen ja havahtuu tuon tuosta siihen, ettei oikein ajattele mitään ja alkaa pelätä sitä, että istuu aina ja ikuisesti parvekkeellaan vain hengittämässä ryhtymättä ainakaan mihinkään uuteen. Koska juuri siinä, sillä hetkellä on hyvä olla. ;) )
Tiedostaa, miten hengitän, ajattelen, seison, istun, olen. Mitä kuulen? Ne ovat vain ääniä, värähtelyä ja aaltoja. Fysiikkaa. Mitä näen? Valonheijastumia. Miltä minusta tuntuu? Ei miltään. Koska, jos tunnistaisin tunteen, olisin turvautunut analyysiin ja silloin se tunne ei enää ole sama, koska se on jo sekoittunut ajatuksella. Koska tunnekin on vain hetkessä ohimenevä. Se ei ole samanlainen kuin hetki sitten. Eikä toisinnu seuraavassa. Koska se voi olla vain tässä. Mutta se onkin vain tunne.
Niin kuin on vain ajatus. Mitä se on? Ei mitään. Koska se on vain ajatus. Milloin uskontoihin, filosofiaan, tieteeseen ja ajatteluun pohjautuvassa kulttuurissamme ajatuksesta tuli turha, "vain" ajatus? Kuin sitä ei tarvitsisi kunnioittaa eikä vaalia. Kuin sille ei tarvitsisi edes suoda hetkeä. Koska eihän se voi sisältää muuta kuin vääristyneen kuvauksen ympäröivästä maailmasta. Arvottuneen, tunnelatautuneen. Siis epäaidon. Huonon. Väärän. Mutta minulle juuri sillä hetkellä oikeanlaisen. Aidon.
Jos minulla on vain tämä hetki, jossa ei oikein ole mitään. Muuta kuin hiukkasten, atomien, aaltojen ja värähdyksien luoma fyysinen ympäristö, jossa olen ja hengitän ensin sisään - ja seuraavassa hetkessä ulos. Joka ei periaatteessa tule mistään eikä vie mihinkään. Mitä minulla silloin on? Mikä oikeastaan on hetki? Sekunti, sadasosa, nanosekunti, ajatus?
Jos todella elän vain tässä hetkessä, en koskaan saavuta mitään. En pyri mihinkään, en tavoittele mitään. Koska ei ole mitään tavoiteltavaa. En edisty, en kehity. En avaa ovia, en kokeile kepillä jäätä. En yritä. En saavuta. Enkä ainakaan suorita! En ehkä ota edes askelta, koska se voi viedä väärään suuntaan. Koska juuri tässä on niin hyvän tyhjä olla...
Ehkä sittenkään tässä hetkessä ei lepää koko elämän autuus. Ehkä tarvitaan se toinenkin hetki. Väärine ajatuksineen, outoine tunteineen. Ehkä tarvitaan johtotähti ja suunta. Jotta tästä hetkestä tulee merkityksellinen.
(...kun tietyihin asioihin perfektionistisesti suhtautuva analyytikko ottaa jonkin asian omakseen ja havahtuu tuon tuosta siihen, ettei oikein ajattele mitään ja alkaa pelätä sitä, että istuu aina ja ikuisesti parvekkeellaan vain hengittämässä ryhtymättä ainakaan mihinkään uuteen. Koska juuri siinä, sillä hetkellä on hyvä olla. ;) )
Kommentit