Kun tyylikonsultti konmaritti vaatekaappinsa

Viime postauksessa haaveilin siitä, että vaatekaappini olisi siivottu ja kaikki turha poistettu. Että se olisi laatua täynnä: vain oman tyylisiä ja käytössä olevia vaatteita. Tyylikonsulttina ja pukeutumisneuvojana sellainen pitäisi kaiketi kaappini olevan aina. Edellisestä läpikäynnistäkään ei ole kauaa ja silloin vaatetta poistui. Ihan oikeasti, sitä poistui! Silti minulla on ollut tunne, että kaappini on liian täynnä...

Kuulin itseäni ja toivettani. Heti postauksen jälkeen törmäsin monessa eri ympäristössä tällä hetkellä kovasti maailmalla leviävään, trendikkääseen KonMari-metodiin. Japanilaisen Marie Kondon kehittelemään kodin järjestelymenetelmään, jossa tavaroita pohditaan siitä näkökulmasta, tuottavatko ne iloa. Kun kampaajani kertoi konmarittaneensa (mikä sana!!) vaatekaappinsa, en voinut muuta kuin käydä heti kampaajatuolista lähdettyäni ostamassa tuon salaperäisen kirjan. Vaaleanpunainen opus, joka lupaa elämään muutosta. 

Ja kun jokin lupaa muutosta, kunhan vain toimii tietyllä tavalla, olen niin mukana! ;)

Lukiessani ensin naureskelin. Sitten huolestuin masentuneista sukkahousuistani, koska olin säilyttänyt ne aivan väärin. En lainkaan kunnioittaen, tehdystä työstä jalan ja kengän välissä kiittäen. Kirjan luki hetkessä, se vei mukaan. Jotain psykologista siinä on. Halu kokeilla menetelmää erityisesti vaatteisiin kasvoi loppua kohden. Lopulta vain odotin, että olisi sopiva hetki vaatekaapin konmarittamiseen. En millään uskonut, että se voisi tapahtua vain muutamassa tunnissa (eikä kohdallani tapahtunutkaan). Luulen, että Marie ei ole nähnyt näin isoa vaatekaappia (vaikka onkin)... ;)

Perjantai-illan iloksi raahasin kaikki vaatteeni olohuoneeseen yhteen läjään. Yksitellen otin vaatteen käteen ja tunnustelin, tuoko se minulle iloa. Ne, jotka eivät tuoneet lajittelin roskiin heitettäviin ja tavalla tai toisella kierrätettäviin. Roskiin päätyivät lähinnä rikkinäiset ja totaalisen kulahtaneet. Monia rakkaita, mutta sittemmin iloa tuottamattomia vaatteita halailin ja pussailin. Kiittääkseni niitä siitä, mitä ne ovat elämääni tuoneet.

Löysin paljon yhtymäkohtia siihen, miten tähän asti olen ajatellut vaatekaapin siivoamista ja toimivan vaatekaapin kokoamista:

• Liian pieni vaate, kiristävä ja puristava on ikävä. Samoin liian isona päällä roikkuva. Ne eivät tuota iloa. 
• Jostain vaatteesta tuli iloa tuottava, kun keksin, minkä pari se on. Yksinäiset, väärän malliset, päällä ikävän tuntuiset, joita ei oikein haluaisi laittaa päälleen - niitä tuskin voi tuntea iloa tuottaviksi.
• Minua häiritsee vaatteissa juuri kulahtaneisuus. Pienikin. Sellainen, joka monen mielestä on vain hyväntahtoista ajan tuomaa patinaa. Hyvältä näyttävä, ryhdikäs, muodossaan pysyvä vaate on ilo silmälle.
• Jos juhlamekko on palvellut jo viidessä tilaisuudessa, on aika päästää se eläkkeelle tai toisen juhlatilaisuuksia ilahduttamaan.
• Jos minusta tuntui, että vaate pitää peittää jollain, jotta sen voi laittaa päälle, en usko sen tuottavan iloa. Vaatteet ovat niin kauniita, että niiden kuuluu näkyä. Olen onnekas, että saan esitellä ja kantaa niitä ylläni. :)

Toisaalta opin taas tuntemaan itseäni paremmin:

• Kaapissani on paljon vaatteita, joita en vain raaski heittää pois, koska syy x tai y. Olen hyvä keksimään syitä. 
• Olen hankkinut paljon värikkäitä yläosia, mutta ne eivät tuota minulle iloa. Värikarttani iloitsee hankinnoistani, mutta... En ole koskaan oikein uskonut kohdallani värikkäisiin puseroihin ja t-paitoihin, mutta nyt sydänkin vahvisti asian. Siirrettyäni ainakin viisi värikästä yläosaa kierrätyskasaan annoin itselleni luvan pysytellä jatkossa turvallisessa mustassa. Omalle tyylille saa olla uskollinen. Se ei ole tylsää. Oma tyyli tuntuu omalta ja tuottaa iloa ja itsevarmuutta!
• Tara Jarmonin jakku - etkö olisi voinut edes hieman sydäntä pompottaa, oikeasti? (Brändimielikuva, hinta, leikkaus, viimeistely, mikään ei muuttanut tätä)
• Luulen, että en ole heittänyt joitain vaatteita pois jo aiemmin, koska olen halunnut vain omistaa paljon vaatteita. Mielellään vielä laadukkaita merkkejä. Että vaatekaappini näyttäisi pätevältä. Kuin se olisi määrästä kiinni. Enemmänkin kait siitä, että jokainen vaate on käyttökelpoinen ja rakas...
• Eniten ilon pilkahduksia tunsin hypistellessäni pitsiä, paljetteja, haalareita... Arkeni tulee olemaan täynnä juhlaa jos se vaatteista on kiinni.

Todellisuuskin iskee pian:

• Minulla ei ole enää kevättakkia. Ne eivät tuottaneet iloa. Toivon, että talvi joko jatkuu jonkin aikaa, jotta ehdin tehdä uuden takin. Tai sitten tulee suoraan kesä. 
• Mökillä tulen jatkossa käyskentelemään pikkumustassa, koska rönttövaatteet eivät tuottaneet iloa...
• Jo karsitusta kaapistani lähti reilu puolet pois - kyltymätön mieli kysyy heti, millä tilan täyttäisi?

Mutta myönnän: nyt kaappini näyttää minulta. Jokainen vaate on potentiaalinen huomenna käytettäväksi. Muutaman järkiperusvaatteen jätin. Mutta vain sellaiset, joiden tiedän tuottavan myöhemmin iloa, tietyssä hetkessä. Kuten paukkupakkasilla. Kiitos tämän talven tunnetilojen, jotka pystyin vaivatta palauttamaan mieleeni.

Heti kaapin järjestelyn jälkeen lähdin kaupungille. Mielenkiinnosta pyörähdin muutamassa vaatekaupassa. En kokenut tarvitsevani mitään. Mikään kaupoissa ei tuottanut niin paljon iloa, että se olisi päässyt tyhjentyneen kaapin täytteeksi. Rituaali oli tehnyt tehtäväksi. 

Seuraavaksi on kenkien ja laukkujen vuoro. Oh dear! En päästä itseäni helpolla. Säästytäänköhän hyvästejä jätettäessä kyyneliltä?

p.s. Pari päivää järjestelyn jälkeen otan yhden lempimekoistani kaapista. Tuntuu, että se tuottaa vielä enemmän iloa, kun sitä ei tarvitse etsiä rutistuksesta muiden vaatteiden seasta. Kuin se olisi saanut levätä ja suoristua henkarissa levätessään. Valmiina kohti uusia seikkailuja.