Tyhjyydestä

Kun elämämme täyttää ilo, toivomme, että osaisimme nauttia ja ottaa siitä kaiken irti. Kun elämämme täyttää suru, kuulemme usein, että kohtaa se ja anna sille aikaa. Älä pakene. Stressiäkin suositellaan arkipuheissa vain kestämään. Kunhan tiedämme, milloin se loppuu ja miten se pidetään hallinnassa. Pelotkin kehotetaan vain kohtaamaan, jotta voisimme ne käsitellä - ja voittaa.

Kun on tyhjä olo, emme osaa olla. On kiire täyttää se tavoitteilla, odotuksilla, toiveilla. Etsiä väen väkisin sen jonkin jo poistuneen, valmistuneen tai täydeksi tulleen tilalle jotain, jotta ei vain tarvitse olla tyhjä. Emme me kehoita ystäväämme nauttimaan tyhjyydestä. Viettämään siellä hetkiä rauhassa, jotta voisi tulla jälleen täydeksi. Enemmänkin otamme tuolin hänen viereensä, vedämme syvään henkeä ja sitten kysymme: mitä se jokin voisi olla, joka veisi tyhjyyden pois? Käännämme hänen apunaan jokaisen kiven, jotta tyhjyyteen tulisi edes jotain.

Tyhjässä olotilassa saattaa tehdä kaikkea mahdollista täydentävää. Shoppailla ja juhlia. Etsiä vierelle ketä-vain-ihmisiä. Hypätä hullunrohkeasti epämukavuusalueelle. Aloittaa uusi harrastus, uusi käytäntö, uusi muistikirja, uusi dieetti, uusi opiskelu, uusi kädentaito...

Tyhjyydessäkin vain pitäisi osata olla. Hetken ilman tavoitteita ja tahtomisia. Tuntea projektittomuuden autio kailotus sisikunnassa. Se tuntuu siltä, kuin istuisi juuri tyhjennetyn kirjaston lattialla. Vain pieni, pois vietyjen kirjojen tarinoiden värinä täyttää tilan. Se ei kuulosta eikä tunnu miltään. Mutta se on. Muisto siitä, että juuri on tapahtunut jotain suurta. Yhdistettynä tietoisuuteen siitä, että kohta jotain uutta suurta alkaa tapahtua.

Tarvitsemme tyhjyyttä. Niin kuin matkaaja tarvitsee levähdyspisteitä. Ylivirittyneet aivomme tarvitsee sitä. Kuumina käyvät tunteemme myös. Luovuutemme perusta on olemisen olotilassa, johon laskeutuminen on niin vaikeaa. Ilman tyhjyyttä moni idea olisi jäänyt syntymättä, moni teko tekemättä.

Miksi sieltä on aina niin kiire pois?