Vähemmän ja siksi tehokkaammin

On päiviä, jolloin ajatuksissa pyörii tavallista enemmän, mitä elämässä seuraavaksi tapahtuu ja mihin ryhtyisi. Ne eivät välttämättä ole niitä parhaita päiviä. Pohdinnasta tulee helposti pakkomielteistä. Tuntuu, että mitään ei voi tehdä ennen kuin tulevaisuuteni suunnitelmat on laadittu. Sellainen puolestaan nostaa väkisinkin ahdistuksen pintaan. Ei ole ihme, että moni taho suositteli kesän alussa, etten niin ajattelisi. Enemmänkin yrittäisin luottaa siihen, että uudet suunnat tulevat, kun tulevat.

Elämällä on kuitenkin realiteettinsa. Yrittäjällä varsinkin. Väkisinkin on mietittävä, miten niitä kohtaa ja kantaa. Jaksoi tai ei. Se ei varsinaisesti helpota tilannetta, kun huomaa, että omilla koulutuksilla, saavutuksilla tai sillä, mitä lukee cv:ssä, ei yhtäkkiä ole mitään merkitystä. Asia, jota ei juuri mieti ennen kuin sen menettää eli terveys sanelee nyt kaikki ehdot, rajat ja mahdollisuudet. Ja se sattuu, ettei kykene. Sen tiedostaminen sattuu vielä enemmän.

Niinä päivinä, kun tulevaisuus pyörii enemmän mielessäni, viihdyn enemmän myös Twitterin ja LinkedInin sivustoilla. Käyn katsomassa, mistä bisnesmaailmassa juuri nyt puhutaan, mitkä teemat ovat hot. Twitteriin on vielä suhteellisen helppo suhtautua objektiivisesti ja tunteettomasti: ne ovat vain twiittejä ja mielipiteitä, nostoja. Mutta LinkedIn saa minut aina ahdistumaan vähän lisää. Postauksia ja kommentteja lukiessani tulee väistämättä mieleen kysymykset: pystynkö, kykenenkö, osaanko, riitänkö? Hyvin usein mieleni vastaus on ei. Kun kysyn itseltäni lisäksi, että haluanko, vastaus on vielä vahvempi: en.

Tuntuu, että kaikessa on kyse vain tehosta, tehosta ja tehosta. Enemmän on yhä enemmän (kunnes se yhtäkkiä onkin vähemmän).

Naiivina olen ajatellut, että olisimme kasvaneet jo tämän vaiheen ohi. Että työmaailmakin olisi oppinut. Tiedostaen, että olen jo pitkään lukenut ennemminkin Hidasta Elämää -sivustoa kuin Kauppalehteä. Mielikuvani on siis hyvin vinoutunut. Emme me vieläkään ole oppineet mitään. Tuskin olen itsekään.

Kun on hypännyt pois oravanpyörästä kauan sitten ja kun yhden yrityksen jälkeen tiedostaa, ettei paluuta siihen ole, tuntee itsensä hyvin vaillinaiseksi ja vääränlaiseksi. Miksi minä en kykene, kun niin moni muukin? Vuosien pähkäilyn jälkeen yhä kamppailen uranaisen menestyksen eli kunnianhimon (eli egon?) ja oman todellisen minäni tarpeiden välisessä maastossa. Osa minusta tahtoisi yhä johtajaksi. Toinen puoli tahtoisi juosta metsään pakoon ja löytää itsensä kasvattamassa metsäyrttejä. Se kolmas tahtoisi vain johonkin luovaan tilaan, jossa kirjoittaa, ommella, sisustaa ja ajatella.

Miten hyväksyä se, että terveys ei anna myöten? Miten ymmärtää, että moni asia riittää vähempänä - myös minulle? Että ihmisarvoni ei määrity siitä, mitä teen työkseni ja mitä saavutan? Miten löytää elämään riittävän haastavaa ja mielekästä tekemistä, joka kattaa elämän taloudelliset vaatimukset, mutta joka kuitenkin jättää paljon tilaa kaikelle muulle tärkeälle?

Koska jos jotain, niin tulevaisuudessa haluaisin välttää sanomasta: "En ehdi, minulla on kiire."

Vaikka en tiedä, mitä teen seuraavaksi, tiedän tekeväni sen teemalla 'vähemmän ja siksi tehokkaasti' tai *vähemmän ja siksi enemmän*. Kun asioita tekee ajatuksella, harkitusti ja sopivasti hidastaen, ne tekee laadukkaammin. Energiaa ja aikaa vieviä turhia virheitä - vaikka ne kuinka olisivat sallittuja - tapahtuu vähemmän. On eri tavalla tietoisesti läsnä siinä, mitä tekee. Se puolestaan mahdollistaa tehtävien loppuun saattamisen ja palautumisen aloittamisen heti, kun tekemisestä irtautuu. Kun illan aikana ehtii palautua päivän haasteista, on aamulla valmiimpi ja energisempi kohtaamaan uusia.

Vähemmän, hitaammin, tietoisemmin ja siksi tehokkaammin.

Kyllä minä haluaisin tehdä paljon, käyttää kaikkia taitojani, ottaa vastaan isoja ja vaativia haasteita. Haluaisin kehittää ja kehittyä. Kuulua bisnesmenestyjien joukkoon, mitä se sitten tarkoittaakin. Tulla joksikin isona. Voin niin myös tehdä, kunhan teen sen tietyissä rajoissa. Raameissa, jotka eivät enää ole täysin mieleni ja tahtoni, eivätkä varsinkaan bisnesmaailman vallassa.

Niitä raameja nyt rakennellaan. Itsestä etsitään viisautta, joka kertoisi, miten niihin asetutaan. Tasapainon viisautta. Sitä, joka yhä saa tuntemaan, että on arvokas ja hyödyllinen. Mutta jonka myötä lepääminen ja palautuminen olisivat niin luonteva osa arkea, ettei niistä tarvitsisi itseä jatkuvasti muistuttaa. Olisiko sellainen tila todellista menestystä?