Kympin tyttö ja suorittaminen
Ystäväni kirjoitti jokin aika sitten blogiinsa tekstin kympin tytöistä. Osui ja upposi. Siitä lähtien tuo termi on pyörinyt mielessäni. Taidan olla sellainen, kympin tyttö. Paitsi, että en ollut. Olin ysin tyttö ja sekös vasta harmittikin. Kun tuntui, että vaikka teki mitä, en päässyt kymppiin. Aina jäi jotain uupumaan. Aina jäi jotain tavoiteltavaa.
Meille kympin tytöille on tyypillistä suorittaa. Koska sillä tavalla saa huomiota. Ja rakkautta. Tai niin sitä kuvittelee. Kilttinä, hyvin käyttäytyvinä, rangaistuksia ja ihmisten sanomisia pelkäävinä emme välttämättä uskalla tehdä asioita. Kokeilla, miltä tuntuu saada kokeesta nelonen. Tai heittää koulussa lumipalloja (olen tehnyt, jouduin jälki-istuntoon, mikä häpeä...). Emme uskalla mennä Senaatintorille alasti seisomaan ja huutamaan törkeyksiä. Jos edes näkisin sellaista, vatsani kääntyisi ylösalaisin. En kehtaisi katsoa, enkä kuunnella. Koska eihän tuollainen käytös sovi. Pitäisi varmaan mennä kertomaan se performanssin esittäjällekin.
Ja miten olenkaan etenkin aikuisiällä salaa ihaillut niitä, jotka tuntuvat tekevän ja sanovan ilman huolta huomisesta. Tai toisten ajatuksista. Joskus ajattelen, että tekisi hyvää vähän rettelöidä. Tai sanoa todella pahasti. Yleensä sen kaltaiset tilanteet kuitenkin päättyvät vain itsensä ruoskimiseen ja itkuun. Häpeään. Lupaukseen siitä, että heti huomenna olen taas kiltti ja hiljaa.
Suorittamiseen liittyy vahvasti ajattelu siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Kun teen asioita, saan huomiota. Elämän isoja kysymyksiä mietitään myös siitä näkökulmasta, miltä se näyttää muiden silmissä. Mitä se tekee imagolleni. Jos ei tietoisesti niin alitajuisesti. Koulutukset, uudet työt, rakkaus, lapset. Hyviä asioita kaikki. Saadaan kiitosta ja lahjoja. Potkut, työttömyys, kesken jäänyt tutkinto, avioero... voi luoja!
Eilen näimme YLE1:n ohjelmasarjassa Nyt tai ei koskaan kympin tytön Annen, joka pohti, erotako vai ei. Olin itse parvessa ja koin eronneena - suorittajanakin - paljon samaistumiskohteita. Kun Anne oli tehnyt päätöksensä avioerosta, hänen ensimmäinen kysymyksensä oli, miten paljon vihaa hän tulisi kohtaamaan päätöksensä vuoksi ympärillä olevilta ihmisiltä. Jäin miettimään, kuinka kauan Anne oli todellisuudessa ollut siinä tilanteessa, että oli unohtanut itsensä ja oman onnellisuutensa sen vuoksi, että kukaan ei pääsisi arvostelemaan hänen elämäänsä ja valintojaan. Milloin hän oli viimeksi kysynyt, "mitä minulle oikeasti kuuluu?" Koska itse elin niin. Olin valmis olemaan loppuikäni onneton, jotta minun ei olisi tarvinnut kohdata sitä häpeää, jota koin sanoessani, että "olen eronnut". Koska minulle se merkitsi samaa kuin "olen elämässäni epäonnistunut, eläjänä turha."
Suorittajille kun on myös tyypillistä yrittää pitää lähellä olevat ihmiset tyytyväisinä. Kulissit pystyssä. Toki haluamme läheisille hyvää ja onnea. Joskus jopa niin, että siihen sairastuu. Se oma oikea tavoite hämärtyy, oman tahdon ääni hiljenee. Tilalle astuvat ne tavoitteet, joiden avulla kuvittelee saavansa arvostusta ja rakkautta - ja pelko elää ilman niitä.
Kun oma tahto nouseekin pintaan, se tulee usein niin ryminällä, että jälki ei ole kaunista katsottavaa. Silloin tekeminen näyttää ulkopuolisen silmiin erityisen itsekkäältä ja kylmältä. "Mikään eri tuolle riitä." "Eikö se arvosta mitään." "Hänellähän on kaikki". "Miten se käyttäytyy noin?" Niitä, joita on yritetty pitää omilla valinnoilla tyytyväisenä, sattuu eniten. Hekin joutuvat järjestämään oman elämänsä uusiksi. Ainakin ajatuksen tasolla. Viattomat. Emmekä me yleensä ole kovin hyviä sopeutumaan muutoksiin. Varsinkaan niihin, jotka lähtevät liikkeelle toisen ihmisen muutoksesta.
Ja samaan aikaan tuo suorittaja on vain yrittänyt löytää oman äänensä. Sen, mikä jollain toisella mahdollisesti jo on. Hän on rohkaistunut sanomaan, mitä tahtoo. Kompuroinut pystyyn kokeilemaan, kantaisivatko omat jalat vai tarvitseko sitä kaikkea hyväksyntää yhä ilmaksi siipiensä alle.
Ihmisellä voi olla ulkoisesti ihan kaikki hyvän elämän elementit. Mutta jos hän ei ole sisäisesti onnellinen, mikään ei riitä. Niin kävi minulle. Niin taisi käydä Annelle.
Itsetuntemus. Oppia tuntemaan kuka on, mitä tahtoo ja miksi tahtoo. Se on suorittajalle parasta lääkettä. Minulle tuo elämäni paras epäonnistuminen johti tielle, joka jatkuu koko loppuelämäni. Sen aikana olen jo kysynyt ja tulen kysymään monta kertaa, mitä tahdon oikeasti ja mitä vain siksi, että saisin suorituspisteitä. Että se näyttää hyvältä cv:ssä. Että voin kirjoittaa siitä Facebookiin. Mistä asiasta olen oikeasti iloinen. Mistä taas iloinen, koska niin kuuluisi olla. Vielä pitäisi opetella seisomaan omien ajatusten ja valintojen takana...
Niin. Minä joisin mielelluummin Kämpissä samppanjaa pikkumusta päällä kuin istun pubissa oluttuopposella flanellipaita päällä. Eikä tähän sisälly mitään arvostelua. Minä vain tekisin niin. Te muut saatte ajatella toisin.
Meille kympin tytöille on tyypillistä suorittaa. Koska sillä tavalla saa huomiota. Ja rakkautta. Tai niin sitä kuvittelee. Kilttinä, hyvin käyttäytyvinä, rangaistuksia ja ihmisten sanomisia pelkäävinä emme välttämättä uskalla tehdä asioita. Kokeilla, miltä tuntuu saada kokeesta nelonen. Tai heittää koulussa lumipalloja (olen tehnyt, jouduin jälki-istuntoon, mikä häpeä...). Emme uskalla mennä Senaatintorille alasti seisomaan ja huutamaan törkeyksiä. Jos edes näkisin sellaista, vatsani kääntyisi ylösalaisin. En kehtaisi katsoa, enkä kuunnella. Koska eihän tuollainen käytös sovi. Pitäisi varmaan mennä kertomaan se performanssin esittäjällekin.
Ja miten olenkaan etenkin aikuisiällä salaa ihaillut niitä, jotka tuntuvat tekevän ja sanovan ilman huolta huomisesta. Tai toisten ajatuksista. Joskus ajattelen, että tekisi hyvää vähän rettelöidä. Tai sanoa todella pahasti. Yleensä sen kaltaiset tilanteet kuitenkin päättyvät vain itsensä ruoskimiseen ja itkuun. Häpeään. Lupaukseen siitä, että heti huomenna olen taas kiltti ja hiljaa.
Suorittamiseen liittyy vahvasti ajattelu siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Kun teen asioita, saan huomiota. Elämän isoja kysymyksiä mietitään myös siitä näkökulmasta, miltä se näyttää muiden silmissä. Mitä se tekee imagolleni. Jos ei tietoisesti niin alitajuisesti. Koulutukset, uudet työt, rakkaus, lapset. Hyviä asioita kaikki. Saadaan kiitosta ja lahjoja. Potkut, työttömyys, kesken jäänyt tutkinto, avioero... voi luoja!
Eilen näimme YLE1:n ohjelmasarjassa Nyt tai ei koskaan kympin tytön Annen, joka pohti, erotako vai ei. Olin itse parvessa ja koin eronneena - suorittajanakin - paljon samaistumiskohteita. Kun Anne oli tehnyt päätöksensä avioerosta, hänen ensimmäinen kysymyksensä oli, miten paljon vihaa hän tulisi kohtaamaan päätöksensä vuoksi ympärillä olevilta ihmisiltä. Jäin miettimään, kuinka kauan Anne oli todellisuudessa ollut siinä tilanteessa, että oli unohtanut itsensä ja oman onnellisuutensa sen vuoksi, että kukaan ei pääsisi arvostelemaan hänen elämäänsä ja valintojaan. Milloin hän oli viimeksi kysynyt, "mitä minulle oikeasti kuuluu?" Koska itse elin niin. Olin valmis olemaan loppuikäni onneton, jotta minun ei olisi tarvinnut kohdata sitä häpeää, jota koin sanoessani, että "olen eronnut". Koska minulle se merkitsi samaa kuin "olen elämässäni epäonnistunut, eläjänä turha."
Suorittajille kun on myös tyypillistä yrittää pitää lähellä olevat ihmiset tyytyväisinä. Kulissit pystyssä. Toki haluamme läheisille hyvää ja onnea. Joskus jopa niin, että siihen sairastuu. Se oma oikea tavoite hämärtyy, oman tahdon ääni hiljenee. Tilalle astuvat ne tavoitteet, joiden avulla kuvittelee saavansa arvostusta ja rakkautta - ja pelko elää ilman niitä.
Kun oma tahto nouseekin pintaan, se tulee usein niin ryminällä, että jälki ei ole kaunista katsottavaa. Silloin tekeminen näyttää ulkopuolisen silmiin erityisen itsekkäältä ja kylmältä. "Mikään eri tuolle riitä." "Eikö se arvosta mitään." "Hänellähän on kaikki". "Miten se käyttäytyy noin?" Niitä, joita on yritetty pitää omilla valinnoilla tyytyväisenä, sattuu eniten. Hekin joutuvat järjestämään oman elämänsä uusiksi. Ainakin ajatuksen tasolla. Viattomat. Emmekä me yleensä ole kovin hyviä sopeutumaan muutoksiin. Varsinkaan niihin, jotka lähtevät liikkeelle toisen ihmisen muutoksesta.
Ja samaan aikaan tuo suorittaja on vain yrittänyt löytää oman äänensä. Sen, mikä jollain toisella mahdollisesti jo on. Hän on rohkaistunut sanomaan, mitä tahtoo. Kompuroinut pystyyn kokeilemaan, kantaisivatko omat jalat vai tarvitseko sitä kaikkea hyväksyntää yhä ilmaksi siipiensä alle.
Ihmisellä voi olla ulkoisesti ihan kaikki hyvän elämän elementit. Mutta jos hän ei ole sisäisesti onnellinen, mikään ei riitä. Niin kävi minulle. Niin taisi käydä Annelle.
Itsetuntemus. Oppia tuntemaan kuka on, mitä tahtoo ja miksi tahtoo. Se on suorittajalle parasta lääkettä. Minulle tuo elämäni paras epäonnistuminen johti tielle, joka jatkuu koko loppuelämäni. Sen aikana olen jo kysynyt ja tulen kysymään monta kertaa, mitä tahdon oikeasti ja mitä vain siksi, että saisin suorituspisteitä. Että se näyttää hyvältä cv:ssä. Että voin kirjoittaa siitä Facebookiin. Mistä asiasta olen oikeasti iloinen. Mistä taas iloinen, koska niin kuuluisi olla. Vielä pitäisi opetella seisomaan omien ajatusten ja valintojen takana...
Niin. Minä joisin mielelluummin Kämpissä samppanjaa pikkumusta päällä kuin istun pubissa oluttuopposella flanellipaita päällä. Eikä tähän sisälly mitään arvostelua. Minä vain tekisin niin. Te muut saatte ajatella toisin.
Kommentit