Tasapainoilua

Meitä kehoitetaan valitsemaan ja tekemään niin kuin itsestä tuntuu hyvältä. "Jos jokin ei tunnu oikealta, luultavasti se ei olekaan", sanovat. Usein oman sielun ääntä pitää oikein pysähtyä kuuntelemaan. Toisinaan se huutaa kovaa ääneen, jos vain suostumme kuulemaan. Harjoituksen myötä sille herkistyy. Olen huomannut.

Toisaalta meitä kehoitetaan rohkeasti hyppäämään epämukavuusalueellemme. Kokeilemaan rajojamme. Tekemään jotain sellaista, mikä ei ensin tunnu ehkä hyvältä. Mutta eikös juuri pitänyt kuunnella omaa sielun ääntä, tunnetta, joka ehkä sanoo, että ei näin?

Ymmärrätte varmaan, miksi yksityiskohtaiseen analyysiin taipuvainen välillä turhautuu näiden elämäntapaohjeiden edessä? :D

Silloin kun lähdin itsetuntemuksen etsimisen polulle, minulla oli kaksi tunnetta: positiivinen ja negatiivinen. Etenkään negatiivisia tunteita en oikein osannut erotella ja kaikki osoitin samalla tavalla. Pelot, surut, ahdistukset, epätoivot, vihat, pettymykset - mitä niitä nyt on, yhtä ja samaa möykkyä. Kaikki purkautuivat joko ärtymyksenä tai itkuna, yleensä molempina. Ongelmana oli, että olin kieltänyt itseltäni oikeastaan kaikki tunteet. Kuvitellut, että on kunnon ihmisen merkki kun niitä ei ainakaan tuo esiin. Muuri on paljon parempi. Järjellä pärjää kyllä. Itse asiassa vielä vaiheessa, kun haudatut tunteeni jo räiskyivät pahasti tuon muurin yli ja läpi murtaen sitä kivi kiveltä, minua muistuttettiin, etteivät tunteet kuulu työelämään (elämäni oli silloin = työtä). Että minun pitäisi vain niellä ja olla neutraali. Tuli kiire yrittää muurata muuri takaisin umpeen. En vain enää kyennyt. Perusta oli jo murtunut. 

Vähitellen olen oppinut erottelemaan erilaisia tunteita ja jopa niiden vivahteita. Olen löytänyt tuntevan minäni. Sellaisen, joka alkaa epäillä jo olevansa tunne-elämältään yliherkkä. Kun yliherkkä hautaa tietoisesti tunteitaan, siitä ei ajan myötä seuraa kuin juuri sellainen katastrofi, minkä aikoinani koin: tunteiden pursuamisen läpi harmaan kiven. Olen opetellut kuuntelemaan kehoani, koska se kertoo minulle, missä tunteet tuntuvat ja mitä oikeasti haluan. Esimerkiksi, jos olen tekemässä jotain, jota en haluaisi tehdä, tunne tuntuu poskipäissä. Keho asettaa itselleni maskin, joka yrittää sanoa: "stop, tämä ei ole hyvä, älä tee/mene." Mielenkiintoisin on positiivisen jännityksen ja pelon ero. Minulla ne molemmat tuntuvat ylävatsassa. Toinen kiehlmöi, toinen kaivaa itselleen lisää tilaa vatsalaukkua syövyttämällä. Arvatkaa kumpi tekee kumpaa?

Sitten on vielä yksi pelon laji. En ole vielä osannut nimetä sitä. Enkä tiedä, onko se positiivinen vai negatiivinen. Se tuntuu päässä, otsassa ja silmien takana. Epäilen, että se on juuri pelkoa astua pois mukavuusalueelta. Joskus, kun jään tutkailemaan tunnetta, kyyneleet nousevat silmiin. Joskus mieleen nousee lempeä ajatus: "koska et tahdo, älä tee". Toisinaan tämän tunteen vallassa ruoskin itseäni uskalluksen puutteesta. Toisinaan kiittelen, etten ihan kaikkeen kuitenkaan lähde suinpäin mukaan...

Viime aikoina olen ollut tuossa olotilassa kovin paljon. Haluaisin kuunnella sisältä kumpuavaa tunnetta. Toisaalta järkisyyt yrittävät hiljentää sitä. Rationaalinen minäni huutaa: ole kerrankin järkevä. Elämän realiteetit alkavat myös muistuttaa olemassaolostaan: itsensä arvostaminen on tärkeää, mutta se ei riitä ravinnoksi.

Ollessani jo viikkoja tunteiden ja järjen vuoropuhelun pelikenttänä, olen oivaltanut yhden suuren asian: kun järki ja tunteet ovat sopusoinnussa, minun ei tarvitse perustella itselleni, miksi jotakin teen. Asiat tuntuvat oikeilta. Silloin olen myös valmis hyppäämään epämukavuusalueelleni ja jopa panostamaan siellä selvitäkseni. Jos jommalla kummalla on liian suuri valta ja joutuu taivuttelemaan toista tahtoonsa, jokin on pielessä. Hälytyskellojen pitäisi soida.

Liian usein me vain jätämme kuulematta sen toisen äänen. Vahingossa tai tahallaan.

Tasapainotila täytyy olla myös juostessa. Silloin kisaajina vallasta on mieli ja kroppa. Kun ne ovat yhtä mieltä, juoksu sujuu. Kun kroppaa haastetaan himpun verran äärirajan tuolle puolen, se kehittyy. Kulkee mukisematta mukana. Mutta jos mieli, joka tietysti innoissaan haluaisi aina vain mennä lujempaa ja pidemmälle, vaatii kropalta liikoja, jälkimmäinen suuttuu ja alkaa asettaa rajojaan. Ensin se nostaa sykkeitä ja odottaa reagoiko mieli niihin. Sitten tuodaan tarjolle pienempiä rasitusvammoja. Jos rääkki vain jatkuu, katkaistaan vaikka akillesjänne, jos muu ei auta. Onpahan mieli juoksematta jonkin aikaa.

Mikään ei ole oikeastaan opettanut minulle nöyryydestä niin kuin kroppani juoksun aloittamisen jälkeen. Maratonillakin viimeiset 12 kilometriä oli täysin kropan ja mielen välistä vuoropuhelua: ensimmäinen yritti nöyryyttää jälkimmäistä, joka heti aloitti sopimusneuvottelut. Silloin kun ne ovat sopusoinnussa, on flow:n aika. Silloin juoksu on vain ihanaa. Jalat vie, mieli hyrrää mukana. Tunne, jota ei voi selittää, se pitää kokea.

Joskus tuohon tasapainon olotilaan päästäkseen täytyy antaa osapuolille - tunteille ja järjelle - aikaa kamppailla, etsiä kompromissiaan. Tilaa, jossa molemmilla on hyvä olla. Sillä aikaa, kun ne taistelevat reviireistään ja etuoikeuksistaan, perustelevat kantaansa poteroistaan, voin vain odottaa ja tehdä jotain ihan muuta. Kyllä ne kertovat taistelunsa tuloksesta myöhemmin. Kumpikohan voittaa?