Vahvuuteni herkkyys

Olen usein halunnut kirjoittaa herkkyydestä, mutta jostain syystä en ihan tiedä, miten siitä kertoisin. Se on kuitenkin aihe, joka on viime vuodet ollut kielenpäällä. Jota tarjoan helposti selitykseksi. Sana, jolla minua kovin usein kuvaillaan. Vähitellen oppiessani omasta herkkyydestäni olen myös oppinut näkemään sitä lähelläni. Lähipiirissäni on paljon herkkiä.

En ole kovinkaan kauaa ollut sinut herkkyyteni kanssa. Nuorena ja nälkäisenä aikuisena en tunnistanut sitä lainkaan itsessäni.

Ensimmäisen kerran kuulin itseäni luonnehdittavan herkäksi aikana, jolloin todella halusin olla jotain ihan muuta: piinkova bisnesnainen, joka ei tunne mitään ja johon ei vaikuta mikään. Sen turvaksi olin rakentanut ympärilleni paksun suojamuurin, jonka sisällä kuvittelin olevani koskematon. Aina välillä muuri säröili ja syntyneiden railojen läpi paistoi kuitenkin valo, jonka avulla jotkut pystyivät näkemään haavoittuvuuteni. Se ihmetytti minua aina yhtä paljon. Minäkö herkkä? Ehei. 

Siihen aikaan syyllistyin itsekin ajatteluun, joka nyt tekee minut kovin surulliseksi: että herkkyys olisi heikkoutta. Herkkyys on ominaisuus, joka on meistä kaikilla, toisilla vain voimakkaampana kuin toisilla. Sille ei ole vastakohtaa, vaikka pitkään niin luulin. Herkkä voi olla yhtä aikaa vahva ja luja. Itsekäs ja itsepäinen. Ekstrovertti ja seikkailunhaluinen. Mutta myös ujo, introvertti, turvallisuuteen pyrkivä.

Todellisuudessa en tunnistanut piirrettä, koska se oli aina ollut läsnä. Siihen liittyvä käytökseni on aina ollut minulle tyypillistä. Toisinaan olen vain yrittänyt enemmän sitä paeta kuin kohdata. Nuorena ja naiivina kuvittelin, että kaikki kokee kaiken samoin. Koska en muutenkaan ollut juuri kysynyt itseltäni kuka olin, en osannut eritellä tiettyjä ominaisuuksia herkkyydeksi. Vasta kun piirteen kanssa tuli ongelmia, kun se nousi päivänvaloon pitkän pimeän jakson jälkeen ja ymmärsin, etteivät kaikki jaa kanssani samoja kokemuksia, tulin tietoiseksi herkkyydestäni.

Nykyisin herkkyys on erityisherkkyyden myötä suuri puheenaihe. Selitys monenlaiselle muka omituiselle käytökselle. Kiitos vain, minulle olisi ihan vain herkkyyskin riittänyt. Siinäkin on joskus nimittäin tekemistä. Erityisherkkyyttä on monenlaista. En tunnistaudu niinkään aistiyliherkäksi kuin tunnetasolla ja sosiaalisessa elämässä herkäksi. Paitsi että kovat äänet saavat minut hermostumaan ja toisinaan minun on vaikea sulkea korvat viereisen pöydän keskustelulta, vaikka kuinka hiljaa sitä käyvät. Kouluttajana toimiessani koulutettavani ovat pian huomanneet, että minun kanssa samassa tilassa ei kannata kuiskailla. Kuulen sen, vaikka en tahtoisi.

Oma erityisherkkyyteni on osittain uupumukseni taustalla. Väsyn erityisesti hälinästä ja runsaista aistiärsykkeistä. Siksi en mielelläni nykyisin mene keskelle isoja massatapahtumia tai tungosta. Ja vaikka rakastan livemusiikkia, jokin itsesuojeluvaisto saa minut pysymään poissa festareilta. Työskennellessäni tapahtumatuotannossa tähän on tietoisesti varauduttava. Päivät ovat yhtä hälinää. Aistit saavat todellakin virikkeitä jokaiselta suunnalta. Aivot raksuttavat koko ajan ratkoen eteen käveleviä ongelmia. Luovuuden kaikki ulottuvuudet ovat käytössä. Lankojen pitää pysyä kädessä. Ja sitä tunnetta rakastan, kun ne pysyvätkin. Vastapainona vain tarvitsen mieluiten hiljaisen, pimeän ja pehmeän huoneen, jossa olla kun työpäivä on ohi. Jotta aistini ja hermostoni voivat levätä.

Se on ollut ehkä vaikein ymmärtää. Ja hyväksyä. Varsinkin nuorempana, jolloin olisi vain halunnut mennä ja juhlia rasituksen pois. Teinkin niin. Usein huonolla menestyksellä.

Vielä vahvemmin herkkyyteni tuntuu ja näkyy ihmisten kanssa ollessani. Viihdyn mieluiten hyvin pienessä ryhmässä, kaksin tai kolmisin. Tilanteessa, jossa voi rauhassa keskustella ja syventyä. Antaa toiselle ihmiselle kaikki huomio ja ymmärrys. Kaikki sen yli menevä tuntuu paljolta. Itselle syntyy olo, ettei pysty antamaan kenellekään mitään. Silloin helposti vetäytyy syrjemmälle ja ryhtyyy tarkkailijaksi. Ellei sitten päätä vetää naamaria kasvoilleen ja aloittaa showta. Niin kävi usein nuorempana. Se väsytti ja rikkoi itseä paljon. Aika klovnina saattoi olla kivaa, mutta usein kun show oli ohi, kotiin käveli itkuinen ja yksinäinen lady, joka tunsi usein antaneensa, muttei saaneensa, koska ei ollut uskaltanut olla se kuka on.

Kun ympärillä on ne kaikkein tutuimmat, on helpompaa olla myös isommassa ryhmässä. Koska lähimpien kanssa kaikki tiedämme haavamme, persoonamme, epämukavuusalueemme ja kilpemme.

Miksi herkkä sitten peittää niin paljon herkkyyttään? Vaikka aiheesta puhutaan paljon ja korostetaan, että herkkyys ei ole heikkoutta, siihen ei vieläkään osata oikein suhtautua. Varsinkaan työelämässä. Itse koen, että muut varovat herkkyyttäni enemmän kuin itse varon. Turhaan. Kuin olisin hauras ja ihan kohta rikki menevä, vaikka en ole. Erityisherkkä uupuu helposti, mutta vain silloin, kun hän tekee jotain, joka kuormittaa erityisen paljon. Kun hän pääsee toimimaan itselleen sopivilla tavoilla ja rytmittämään tekemistään aisteille sopivasti, hän on mitä tunnollisin ja tarkin toimija. Oikeudentuntoinen, parasta haluava. Joskus jopa muulle yhteisölle liiankin täydellistä tavoitteleva.

Nuorempana ne naiset, joita ihailin, vaikuttivat mediakuvan läpi joltain ihan muulta kuin herkiltä. He olivat vahvoja, itsenäisiä, lujia ja tahtovia. Sellaiseksi halusin itsekin tulla. Vasta nyt olen vähitellen oppinut, että moni heistä on myös hyvin herkkä. He ovat osanneet ajassamme heikkoudeksi kuvitellun ominaisuuden kääntää vahvuudekseen. He osaavat hyödyntää sitä ja yhdistävät muut vahvuutensa sen tueksi. Siten heistä on tullut sellainen, jollainen itse haluaisin olla: luja, mutta pehmeä.

Kovin usein kuulen lauseen "kun olet niin herkkä." Harvoin tiedän, onko se hyvällä vai pahalla sanottu. Usein sitä seuraa lause: "mutta se on vahvuutesi." Hämmennys on ilmeinen. En koskaan tiedä, pitäisikö minun siinä tilanteessa antaa herkkyyteni kukoistaa vai etsiä jostain suojanaamari kasvoilleni. Monta kertaa olen vain yrittänyt saada lisäaikaa lähtemällä pois tai vaihtamalla aihetta. Kun oman herkkyyden kanssa ei ole vieläkään täysin sinut, siitä puhuminen vieraan ihmisen kanssa on vaikeaa. Siitä huolimatta, että olen usein kovin avoin.

Oman herkkyyteni auttaa minua kiinnittämään huomioita yksityiskohtiin ja toisaalta nostamaan niistä taas katseen takaisin kokonaisuuden horisonttiin. Se auttaa minua paljon ennakoimaan, mikä luo turvallisuutta itselle ja muille, varsinkin tapahtumia tehdessä. Yritän olla tuntematta toisten tunteita, vaikka se helpottaisikin kommunikaatiota. Mutta se myös kuormittaa kovin. Niissä omissakin tunteissa kun on tarpeeksi. Toisten ilmeitä en kuitenkaan voi olla näkemättä - koska tiedän, että omat silmäni ja ilmeeni eivät valehtele.

Itkulleni en voi mitään. Se tulee jos on tullakseen. Siihen liittyvä tunnekuohu sisimmässäni on niin voimakas, etten ehdi kyyneleitä nielaista ennen kuin ne jo valuvat poskilleni. Enkä tunteilleni. Ne ovat nykyisin tärkeä kompanssi, joita usein pysähdyn tietoisesti kuuntelemaan.

Lista käyttäytymisestä ja tuntemuksista, joiden myötä herkkyys tulee minussa ilmi, on pitkä. Yksi vahvimmista on kaneuden kaipuu. Se on aikoimaan johdattanut minut muodin maailmaan ja se vaikuttaa vahvasti elämääni joka päivä. Tarvitsen kauniita asioita ympärilleni. Miljööllä on minulle väliä, vaikka seura olisi kuinka hyvää. Etsin arjestani ja elämästäni jatkuvasti pieniä kauniita hetkiä ja asioita, joista ammennan voimaa. Joskus ne toimivat täydellisenä inspiraationa. Kuten nuo kuvien kukat. Hankittuani ne työhuoneelleni olen halunnut viettää siellä mahdollisimman paljon aikaa. Jotta voin vain katsella niitä, kuvata niitä, tuntea niiden tuoksun. Luvalla annan itseni pakahtua hieman niiden äärellä.

Tätä kaikkea kauneuden kaipuuta voisi myös sanoa pinnalliseksi materialismiksi. Minusta se on mitä syvällisintä. Se on sitä, joka voitelee sydäntäni ja sieluani joka hetki. Se ruokkii nykyisin tärkeäksi ymmärtämääni vahvuuttani. Herkkyyttäni.