Elämä on.

Elämä antaa merkkejään. Pysäyttää, jos ei itse tajua. Järjestää asioita, niin kuin olin salaa toivonut. Merkit itsessään eivät välttämättä ole kovin mukavia. Ja ne rajoittavat. Ettei voi tehdä juuri nyt jotain kivaa ja mielekästä, jota myös olin salaa ajatellut.

Loppuelämän vaivoja. Ensin niiden edessä tuntee hajoavansa. Hetkeä myöhemmin huomaa, että ne tuovat mukanaan jotain hyvääkin. Ne kannustavat - jopa pakottavat - rutiineihin. Liikkumaan. Pitämään itsestä huolta. Sillä jos en niihin mitenkään reagoi, ne kyllä tulevat ilkeämpinä takaisin, luulen. Ottavat omansa, jos haluavat.


Koti alkaa näyttää asuttavalta. Yhtä enemmän kodilta. Täällä on hyvä olla. Tämä on se oma pesä, jossa voi rauhassa miettiä elämän kulkua, suuntaa jonne lähteä. Ompelukoneet huutelevat pöydältään pitkästä aikaa. Sohva kutsuu syliinsä. Ehkä kuitenkin ensin järjestelen laukut riviin hyllyilleen. Ja keitän toisen kupin espressoa.