Aikaansaamattomuutta
Kevät on omasta puolestani saanut tulla juuri niin hitaasti kuin se on tullutkin: kevättakkini on vielä kankaanpalasina olohuoneeni lattialla. Jostain syystä inspiraatio on odottanut tällä kertaa itseään.
Oikeastaan se odottaa usein itseään, kun yritän ommella itselleni jotain. Olen liian kriittinen. En mielestäni saa vaatteista istuvia, vaikka apunani onkin säädettävä nukke. Itsetunto puuttuu myös peliin: "En minä voi olla oikeasti noin isokokoinen kuin nukke mitoillani." Teen pienemmän kuin pitäisi ja siitä tulee liian pieni. Hyvä kangas on taas mennyt hukkaan - tai sitten joku ystävistäni "tarvitsee" juuri sellaisen vaatteen. Hän ei vain tiedä sitä vielä.
Liekö pelko epäonnistumisesta saa minut pysyttelemään pois ompelukoneeni ääreltä. Takista - jos se onnistuisi - tulisi kaunis. Hieman prinsessamallinen. Kaulukseen ja vajaamittaisiksi jääviin kädensuihin satiinikangasta, johon ommeltu nauhaa ruusuiksi... Musta, tottakai.
Aurinkoiset päivät ovat oikeastaan hyvin ristiriitaisiakin. Kun aurinko paistaa, kämppäni valoisuus ja avaruus - jos sanaa voi edes 47 neliön kämpän yhteydessä käyttää - tulee esiin. On kiva touhuta kotona. Sitten taas muistaa, että aurinko ei ole itsestäänselvyys. Pitäisi mennä ulos nauttimaan. Jos aurinko paistaisi useammin, saisin varmasti enemmän ommeltua myös itselleni.
Tehtävien - tai toiveiden - listalla on ainakin mustavalkoinen ruudullinen taftihame, musta puolikellohame kimonomallisen lilan neuleen kanssa pidettäväksi, musta taftikellohame, joka on ollut leikattuna jo vuoden, musta kotelomekko, beige vekkihame, mustat suorat housut...
Oikeastaan se odottaa usein itseään, kun yritän ommella itselleni jotain. Olen liian kriittinen. En mielestäni saa vaatteista istuvia, vaikka apunani onkin säädettävä nukke. Itsetunto puuttuu myös peliin: "En minä voi olla oikeasti noin isokokoinen kuin nukke mitoillani." Teen pienemmän kuin pitäisi ja siitä tulee liian pieni. Hyvä kangas on taas mennyt hukkaan - tai sitten joku ystävistäni "tarvitsee" juuri sellaisen vaatteen. Hän ei vain tiedä sitä vielä.
Liekö pelko epäonnistumisesta saa minut pysyttelemään pois ompelukoneeni ääreltä. Takista - jos se onnistuisi - tulisi kaunis. Hieman prinsessamallinen. Kaulukseen ja vajaamittaisiksi jääviin kädensuihin satiinikangasta, johon ommeltu nauhaa ruusuiksi... Musta, tottakai.
Aurinkoiset päivät ovat oikeastaan hyvin ristiriitaisiakin. Kun aurinko paistaa, kämppäni valoisuus ja avaruus - jos sanaa voi edes 47 neliön kämpän yhteydessä käyttää - tulee esiin. On kiva touhuta kotona. Sitten taas muistaa, että aurinko ei ole itsestäänselvyys. Pitäisi mennä ulos nauttimaan. Jos aurinko paistaisi useammin, saisin varmasti enemmän ommeltua myös itselleni.
Tehtävien - tai toiveiden - listalla on ainakin mustavalkoinen ruudullinen taftihame, musta puolikellohame kimonomallisen lilan neuleen kanssa pidettäväksi, musta taftikellohame, joka on ollut leikattuna jo vuoden, musta kotelomekko, beige vekkihame, mustat suorat housut...
Kommentit
Tuo aurinkoisten päivien ristiriitaisuus on tuttua. Että uloshan sitä pitäisi... Ja varsinkin kun siitä raittiista ilmasta ja reippailusta aina niin paljon puhutaan... Pitäisi kyllä antaa itselleen myös lupa olla sisällä. Hyvälläkin säällä. Jos se tuntuu hyvältä. Ja toisaalta, joskus kävely sateessa ja kurjassa harmaudessa voi tuntua ihan hyvältä vaihtelulta. Ja koti sen jälkeen lämpimältä, turvalliselta ja mukavalta.
Niin en tee asiakkaiden vaatteita ommellessa. Miksi se sitten on niin vaikeaa itselle vaatteita tehdä? Luulisi, että se on jopa helpompaa. Tunnenhan oman kroppani edestä ja takaa - sananmukaisesti.
Rohkeasti itselle ompelemaan vain, jos yhtään siltä tuntuu. :) Aikuiselle ei ole sen vaikeampaa tehdä vaatteita. Päinvastoin. Saumat ovat pitkiä ja loogisia. Joskus minusta tuntuu, että lasten vaatteita tehdessä tarvitaan vielä enemmän niitä näppäriä sormia... Mutta onhan niitä niin ihana tehdä. :)