Pohdiskelua pyllähdyksen keskellä

Joskus sitä on itselleen enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Niin minusta tuntuu nyt. Tuntuu pahalta olla haitaksi asiassa, joka on ollut tärkeä ja rakas, unelma. Olen haitaksi omalle yritykselleni, tekemiselleni. Nyt pitäisi pystyä irrottautumaan ja pysymään siitä poissa. Etten pilaa ihan kaikkea ja revi kaikkia juuria irti maasta. Että, jos pienen breikin jälkeen vielä löytyy uutta intoa, olisi mistä jatkaa.

Itku kuulema puhdistaa aivoja. Mietin, että aivoni täytyvät olla hyvin puhtaat. Ei tahran tahraa. Itkujakin kun on niin monenlaisia. Joskus se puhdistaa, joskus vain ahdistaa. Nyt taidan tyhjentää päätäni itkemällä. Kun itkettää, ei ole muuta ajatusta kuin saada itku jotenkin loppumaan. Silloin ei ehdi ajatella muuta.

Elämän realiteetit muuttuvat hetkessä. Uusista tulee nopeasti itsestäänselvyyksiä. Jopa ihmettelee, miten on voinut ajatella toisin. Nyt ei juoda samppanjaa, ei edes kuohuviiniä. Ei ainakaan joka päivä, kuten ihana veljenpoikani jo aikaa sitten osasi minulle neuvoa: "Ei samppanjaa voi aina juoda, joskus voi juoda, mutta ei joka päivä." Tuo pieni poika tiesi jo silloin, että ei makeaa mahan täydeltä... "too much candy can rot your soul".

Pahinta on, kun ei ole päämäärää. Kysyy vain itseltä, mitäs sitten. Ei ole sitä unelmaa. Sen kortin olen juuri käyttänyt. Tainnut syödä ainakin kulmat. Matkaa on tehtävä, vaikka ei tiedä minne. Taidan vaihtaa ainakin Pendolinosta siihen maitojunaan. Matka ei taitu liian nopeasti ja on aikaa miettiä, millä pysäkillä jäisi pois.

Ainoa mitä pyydän, älkää viekö intohimoani. Älkää ottako sitä, mikä viime vuodet on rakentanut identiteettiäni, ollut niin suuri osa minua. Nyt tuntuu siltä, että mikään ei voisi vähempää kiinnostaa kuin vaatteet, tyyli, pukeutuminen, kengät, muotilehdet ja kankaat. Kai ihan luonnollista. Olen vähän pettynyt niihin. En haluaisi olla. Haluaisin, että ne tuottavat minulle yhtä suurta tyydytystä ja intoa kuin aiemminkin. Nyt ne vain lojuvat tuolilla ja ehkä vähän ilkkuvatkin. Muistuttavat siitä, että tahto ei yksin riitä.

Ajattelen, että onnistuneeseen parisuhteeseen tarvitaan ainakin kolmea asiaa. Kunnioitusta, luottamusta ja rakkautta. Kunnioitus on näistä se tärkein: jos se menetetään, on rakennuspalikat vähissä. Rakastamaan - kuvittelen - voi oppia uudestaan. Luottamustakin voi yrittää rakentaa uudelle pohjalle, jos se kunnioitus on vielä tallella. Tähän kaikkeen tarvitaan vielä halua ja tahtoa. Halua kunnioittaa, luottaa ja rakastaa...

Kyllä minä tahtoisin, mutta kunnioitanko? Pystynkö elämään ratkaisujeni kanssa, kunnioittamaan itseäni? Suhteessa menneeseen, suhteessa tulevaan.

Voisiko elämä olla edes hitusen helpompaa? Edes päivän. :)


Kommentit

juu sanoi…
Itkut... Minä sain kotona kahdenlaisia ohjeita suruihin. Isäni, jonka on itse ilmeisen vaikea ilmaista tunteitaan, kannusti aina itkun tullen itkemään vaan. Äitini muistan taas joskus sanoneen, että näyttää jo riittävän, nyt helpottaa! Joskus itkee niin paljon, itsensä väsyksiin, ettei enää muuta haluakaan eikä jaksakaan, kuin itkeä itkeä vaan.

Mutta sitten se loppuu. Naama on turvoksissa. Eikä tunnu heti yhtään miltään, olo on turta.

Sitten taas noustaan.

Intohimosta. Ei sitä kukaan sinulta ota, jollet halua. Makeinkin duuni tai juttu menettää välillä kiinnostuksensa. Muttei sen tarvitse olla mitään pysyvää. Kaipaa ehkä vain tuuletusta, tai tarkistusta tai ravistelua tai taukoa tai mitä nyt milloinkin. Äitiys on minusta parasta, mitä olen koskaan saanut kokea. MUTTA, minäkin olen joskus rynnännyt makuuhuoneeseen, heittäytynyt patjalle itkemään ja ajatellut, että v hoitakoot muut paremmin.
Lapset vain eivät anna kauaa rypemisaikaa. He ovat siinä jo koputtelemassa. Ja paistaa taas. Voin kuvitella, kuinka vaatteiden ilkunta voi tuntua kurjalta. Mutta ehkä ne vain yrittävät nöyrästi huhuilla, että näetkös nyt, me emme ole juuri mitään ilman sielua, kantajia, ihmisiä, heitä, jotka pitävät meistä.

Mainitsemiesi parisuhteen palikoiden listaan lisäisin ehdottomasti sitoutumisen. Kun sitoudutaan omaehtoisesti ja tiukasti, kestetään heilahtelut ja ailahtelut.

Sinulla on paljon, josta voit olla pystypäin! Toivon niitä helpompia päiviä, huolettomia hetkiä, joita ihminen tarvitsee, jotta saa huilittua ja hengähdettyä. Sitten jaksaa taas paremmin nauttia. Toki ei ole kiire mihinkään. Rauhallisesti vain. Onhan loma.
Maarit sanoi…
Luen täällä kommenttiasi kyyneleet silmissä, hyvällä tavalla. Kiitos...

Monesti itkun ja ahdistuksen yllättäessä sitä oikeastaan tarvitsisi vain jonkin jutun, joka suuntaa huomiota toisaalle siitä olotilasta. Joskus ne tulevat yllättäen vastaan, joskus taas täytyy vain päättää. Tänään aamulla päätin, että jotain muuta välillä. Menimme ystäväni kanssa tanssitunnille. Unohtui murheet hetkeksi. Eihän sitä voi olla hymyilemättä - nauramattakin - kun katsoo salin lukuisista peileistä omaa yritystä lattarityyliin ravistella hartioita ja keinuttaa lantiota. Kun hyvällä tahdollakaan ei voi sanoa, että se onnistuisi rennosti ja coolisti... :)

Suositut tekstit