Kotia kohti?

Kävelin tänään yhdessä rakkaimmista lapsuuden maisemistani. Siellä, missä muistan kulkeeni pienenä mummini kanssa. Kaikki näytti nyt niin pieneltä. Silloin ne näyttivät niin suurelta. Etsin sen kapean kujan, jota myöten kuljimme rantaan, puistoon. Hiekkaämpäri ja lapio mukana. Siellä syötimme sorsia. Mummilla oli aina korkokengät jalassa. En muista pienenä nähneeni häntä ilman niitä. Tänään mietin, että on niillä ollut taiteilemista.

On ollut pienelle tytölle kokemus päästä tuohon puistoon mummin kanssa. Muistan sen lahukan - vai miksi sitä nyt sanotaan. Silloin näki hyvin vielä pohjan hiekan, joka kimmelsi meriveden läpi kuin kulta. Silloin penkere tuntui niin korkealta. Ehkä vesi oli nyt korkealla. Enää ei näkynyt pohjaa, eikä sorsia. Mutta samalla tavalla aurinko kimmelsi veden pinnalla ja hopeapajujen läpi.

Tuohon puistoon olen palannut lapsuuteni jälkeen vain pari kertaa. n. 8 vuotta sitten siellä eräällä penkillä yksi elämäni poluista alkoi. Polku, joka on ollut opettavainen, mutta myös vaikeakulkuinen ja haastava. Yritin tänään päästä samalle penkille, mutta se oli varattu. Ajattelin, että jos nyt voisin lopettaa retkeni ja antaa itselleni anteeksi. Päätin, että riittää, kun istun muutaman penkin päässä. Olin kuitenkin sinne palannut.

Mietin, että noissa maisemissa voisin viihtyä. Tuon puiston voisin päästää sydämeeni. Sen läheisyydessä olisi varmasti hyvä asua. Kulkiessani pieniä polkuja myöten, Helsingin vanhimpien rivitalojen välistä takaisin päin, kirkonkellot soivat. Ne ovat kerran soineet minullekin. Tuntui, että olisin iloinen, jos ne voisivat soida minulle vielä uudestaan...