Projekti

Projektit ovat minulle ehdottomasti parasta terapiaa. Sellaiset, jotka vievät mukanaan ja saavat unohtamaan ne asiat, jotka minun pitäisikin unohtaa. Tarvitsisin varmastikin elämääni aina vain projekteja - ei työprojekteja vaan elämän projekteja - pysyisi kiinnostus yllä. Mutta myös lepoprojektin, voimienkeräämisprojektin ja oloprojektin. Ettei ihan väsy.

Odottamisprojekti on minulle hankalin. Tai se vaihe, kun projekti ei vain etene. Silloin tulee sitkun-oloja ja -ajatuksia. Välillä joudun rajoittamaan omaa touhuiluani ja ryhdyn hegemonioimaan oloa, mikä on, sitkun saan jatkaa...

Ja ne muut asiat tuntuvat niin tylsiltä ja tavanomaisilta. Nekin, joista yleensä nautin, joita rakastan. Tiedän, että niitäkin pitäisi tehdä - suorittaa. Tekeminen ei inspiroi. Ruoho aidan toisella puolella, toisessa projektissa, näyttää niin paljon vihreämmältä ja houkuttelevammalta.

Haluaisin ottaa laatikot ja alkaa pakata. Keksiä pakkausjärjestykselle jonkin logiikan, kietoa lasit ja mukit sanomalehden sijaan silkkipaperiin. Olisi aikaa miettiä, mitä hävitetään ja mitkä pääsevät uuteen kotiin. Saisin pyyhittyä hyllytkin. Ei tarvitsisi sitten, kun ovat jo molemmat jalat ulkosalla yrittää niitä sutaista puhtaiksi. Yritän malttaa. Ehkä en kuitenkaan halua asua laatikkoasunnossa. Tai käyttää koko loppuajan vain kahta lautasta.

Sitten iskee se hetki, kun projekti kohtaa esteen. Taivas tummenee. Pieni minäni haluaisi kiukutella ja polkea jalkaa. Manaan, että olen koko projektiin lähtenytkään. Yritän pyytää apua. Huomenna, huomenna, sanovat. Haluaisin heti. En halua olla yhtään se olo sisimmässäni, että kaikki ei ole kunnossa. Vaikka se olisikin pieni juttu, mutta se tuntuu jättiläiskiveltä.

Kävin katsomassa asuntoa 17. krs:ssa. Näkymät kyllä vangitsivat. Mutta olisikohan minulla enää ystäviä, jos pyytäisin heitä auttamaan muutossa 17. krs:een?

Onneksi tulee yö ja sitten aamu. Uni on tehnyt selvää jättiläiskivestä. Projekti jatkuu. Ihanaa, että se jatkuu.