Rakastavasta ystävällisyydestä osa I


Minussa elää - omasta mielestäni - kaksi ääripäätä: suurpiirteisyys ja äärimmäisyyksiin joskus menevä pikkutarkkuus. Välillä itsekin ihmettelen, miten ne voivat elää niinkin sulassa sovussa keskenään. Olen selittänyt tätä tähtien asennolla eli horoskoopeilla. Aurinkomerkkini on Oinas, jonka yksi keskeisimmistä piirteistä on suurpiirteisyys. Nousevamerkkini on Neitsyt, josta tuo pikkutarkkuus tulisi. Joskus kertoessani äidilleni tästä pikkutarkkuuteni nousemisesta, hän kovasti ihmetteli, sillä lähisuvussa ei kuulema ole sellaista esiintynyt. Mistä lie ominaisuuteni olen saanut, tähdiltä lahjaksi, äiti-maalta lainaksi?

Jotkut kuvaisivat sitä täydellisyyden tavoitteluksi. Joskus tuntuu, että täydellisyyskään ei riitä. Ja sitten taas toisaalta, joskus en jaksa täydellisyyteen pyrkiä, kun kokonaisuus tuntuu jo sopivalta.

Se nosti jälleen eilen päätään. Tuo pikkutarkkuus. Johti siihen, että hain lisää kangasta takkiini, joka on edelleen tekeillä. Onhan tässä kevättä vielä muutama päivä jäljellä. :) Halusinkin toisenlaisen kauluksen. Kangas, jota olin käynyt bussilla ja metrolla varta vasten eräs lauantai Itäkeskuksesta hakemassa, ei olekaan hyvä. Mielen muutos yhden kauluksen kanssa ei olisi niin ihmeellistä, jos kaikki muu olisi takin kanssa mennyt putkeen.


Ensin päätin käyttää kankaan toisinpäin. Laitoin tukikankaat ja kaikki. Lopulta höyrytin ne pois, sillä halusinkin kiiltävämmän puolen päälle. Purin jo hienosti huolittelemani ja tikkaamani takasaumat ja aloitin alusta. Toisena päivänä taistelin taskujen kanssa. Ensin ompelin ne pariinkin kertaan väärään kohtaan. Nyt "väärä" puoli kankaasta päällä ommellut taskut ovat joutuneet uudestaan syyniin. Haluaisinkin toisenlaiset. En saumaan upotettuja vaan kauniit taskupussit, jotka näkyvät. Kolmas päivä meni hihoja istuttaessa. Vieläkin on pari ryppyä, jotka pitäisi korjata. Ehkä vähän myös kaventaa hartialinjaa. Helman muodostakin olen jo ehtinyt ajattelemaan monta ajatusta... Mahdankohan koskaan saada tuota takkia valmiiksi?


Jostain syystä juuri tämä takki saa edustaa pikkutarkkuuttani. En yleensä ole ompelutöissä niin pikkutarkka. Ehkä se on ollut huonokin puoli. En edes asiakkaiden asuja tehdessä. Tiedostan niin hyvin, että mikä näkyy ja mikä ei, missä kohdin kannattaa nähdä vaivaa ja milloin kannattaa vähän vain ummistaa silmiään. Mutta tämän kanssa - kaiken pitäisi olla niin täydellistä.

Ympärilläni on jälleen kaaos. Kuulen niin äitini sanovan mottien ja huokaisten, kuinka "tavarat jäävät aina juuri siihen, mihin jäävät eli keskelle lattiaa". Olen oppinut sulkemaan silmäni. Kaiken kaaoksen keskellä pystyn helposti uppoamaan johonkin ajatukseen tai juttuun. Rosoisuus ympärillä ei haittaa. On siis mahdollista olla yhtä aikaa suurpiirteinen ja pikkutarkka?

Viisaus keskellä kaaosta -kirja on herättänyt jo monta ajatusta. Osan kanssa mennään pohdinnoissa kovin kovin syvälle, pikkutarkalle tasolle. En voi ymmärtää, miten Pena Chödrön pystyy ylläpitämään ajatteluaan ympäröivässä yhteiskunnassamme. Hän ei kuitenkaan ole sulkeutunut luostariin, vaan liikkuu alati ympäri maailmaa luennoimassa. Kuinka vahva oman ajattelun, arvojen ja uskon täytyykään olla? Luulen, että hänkin hairahtuu joskus. Siksi hän käyttää termiä rakastava ystävällisyys itseään kohtaan...

Että on armollinen ennen kaikkea itseään kohtaan. Ei tuomitse itseä jokaisesta rikkeestä, virheestä. Ei säti, jos ei aina tee kaikkea hyvin. Antaa joskus mielihyvän tavoittelun viedä mukanaan (hänen mielestään mielihyvän tietoinen tavoittelu on aikas pahasta, sillä se on pakenemista pahimmalla tavalla). Että kunnioittaa itseään, omia ajatuksiaan ja tunteitaan. Sillä - loppujen lopuksi - ne ovat vain ajatuksia ja tunteita. Kuinka tämä on ainoa tapa kunnioittaa ja rakastaa myös toisia. Kun suhtaudumme itseemme rakastavalla ystävällisyydellä, olemme ystävällisempiä ja sallivampia myös toisia kohtaan...


Tämän kanssa minulla on paljon oppimista: olla rakastavan ystävällinen itseä kohtaan.

Olisi niin monta muutakin jaettavaa ajatusta - ehkä myöhemmin. Ovat nousseet kirjan myötä, mutta joita olen oikeasti pysähtynyt miettimään ja puntaroimaan. Tuomitsemisesta, arvostelusta. Elämää ylläpitävistä vastakohdista ja niiden välissä kulkevasta keskitiestä. Mistä kärsimys oikeastaan tulee? Entä pelko?

Kun olen väsynyt ajattelemiseen, huudan maailmaan - toivoen, että jossain on joku, joka tämän kaiken on ennalta määrännyt ja joka kuulee - miksi minä. Miksi ei naapuriani pistetty pohtimaan elämän syviä kysymyksiä? Minä olisin ihan voinut elää elämäni rakastaen kenkien ja vaatteiden muotoa ja siirtyen putiikista toiseen välillä hyvää viiniä maistellen. Vai olisinko?

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Viisaita puhut, ystäväni! Välillä sitä tosiaan pysähtyy miettimään kaikkea - liikaakin, mutta se antaa elämälle perpektiiviä. Välillä ajatus on: miksi minä, miksei joku muu. Ja kaikki tuntuu - on - epäreilua. Toisaalta, mitä enemmän kuule ihmisten tarinoita, niitä todellisia, sitä enemmän tuntuu siltä, että kaikille on jaettu jotain raskasta taakkaa... Toisaalta taas - taakat eivät kuitenkaan tunnu jakautuvan ihan tasaisesti... Tuskin kukaan silti ihan kevyellä repulla kulkee. Ainakaan koko elämäänsä... Voi kun sitä osaisikin oikeassa paikassa tarjoutua kantamaan toisen reppua, ja oikeassa paikassa pyytää kantoapua omalleen...
- Heidi
Maarit sanoi…
Heidi: Kiitos kommentistasi.
Ehkä meillä on myös taipumus olla hieman sokeita sille muiden tuskalle. Näemme omamme ja pidämme sitä ainoana. Silloin ei osaa ottaa toisen kädestä kiinni silloin, kun hän sitä tarvitsisi. Ei näe, että toinen kaipaa apua repun kannossa. Taidamme olla myös aika huonoja pyytämään. Huudamme apua vasta kun olemme romahtamaisillaan - tai romahtaneita jo.

Paljon oppimista. Tuntuu välillä aika monimutkaiseltakin tämä elämä. Siksi ajattelee, että kai sitä yksinkertaisemmillakin rakennelmilla selviäisi?

Suositut tekstit