Mielitekoja, ihmettelyä ja väsymystä

Nyt tekisi mieleni askarrella. Ihmettelen, miksi ei tule tartuttua ajatukseen, mielitekoon heti. Sen vain rationalisoi kadoksiin. Että, kuinka juuri tuli siivottua. Sitten olisi taas ihan roskaista ja likaista. Tai kuinka ei ole oikeanlaisia askartelutarvikkeita.

Eilen taas ihastelin pienten vieraitteni menoa. Heitä katsellessa oppii niin paljon. Juuri hetkeen tarttumisesta. Kuvakulmista. Että kaupungissakin voi vain nojailla ikkunalautaan ja katsella ikkunasta ulos. Kuinka moottoripyörän kuljettaja nousee pois pyörän päältä. Tai kuinka valkoinen ja vihreä auto on parkeerattu vierekkäin. Muistin, että olen aina halunnut leveät ikkunalaudat, jotta voin istua ja katsella kuinka muut kävelevät sateessa. Kertaakaan en ole tainnut tätäkään ajatusta toteuttaa. Vielä ehtii.

Kaikki aistitkin olivat käytössä. Hapsuverhon läpi juostessa kikatuttaa, mutta tuntuu varmasti myös jännälle, kun hapsut kutittavat kasvoja. Toiselle futon-sänky oli vielä sopivan haastava kiipeilykohde, mutta vanhemmalle juuri oikean korkuinen, jolle voi tehdä vauhdista kuperkeikan. Ihmetellään aivan toisenlaista työkalupakkia, josta löytyykin lankaa, neuloja, paperinarua, mutta myös kukallinen vasara, liimaa ja rautalankaa. Kahta eri vahvuutta. Naurattaa, kun kuminauha pongahtaa sormista kohti kattoa. Yritämme opetella, että aina pois päin ihmisistä. On vähän vaarallinenkin tuo meidän leikki.

Askartelun sijaan kuvasin kotini pieniä yksityiskohtia. Sillä pienellä vaaleanpunaisella kameralla. Kun kerrankin on sen verran siistiä, että voi kuvata.



Ehkä nyt raaskii siisteyden lumon rikkoa. Jos nostaisi ompelukoneet takaisin olohuoneen pöydälle. Kun aurinkokin meni pilveen. Eikä ole pakko mennä minnekään. Alkoi ukostaakin. Taitaa olla kunnon myrsky. En pidä ukkosesta. Se pelottaakin. Toivottavasti menee pian ohi.