Miss you Milan

On olemassa paikkoja, joihin ihastuu niin, että haluaa jättää sinne palan sydämestään: paikkoja, joihin haluaa palata vielä joskus. Haaveillessani jostain matkasta, haluaisin usein matkustaa juuri näihin kohteisiin. En niinkään uusiin kaupunkeihin - vaikka jokus sellaisten tutkiskeleminenkin tuntuukin kiehtovalta. Paikoissa, joissa on käynyt, on jotain tuttua. Niiden sykkeeseen pääsee nopeammin sisään. Elämys alkaa heti, ei vasta karttaan tutustuttua.

Matkailijana olen myös hyvin erikoinen. En kaipaa nähtävyyksiä. Kuvittelen, että useimmat voin katsoa matkaoppaasta. Sen sijaan haluan käydä istumassa ravintoloissa, puistoissa ja kahviloissa. Siellä, missä on elämää, missä paikallisetkin elävät. Vaate- ja sisustuskaupat toimivat minulle nähtävyyksien sijaisina. Mieluummin menen MiuMiun liikkeeseen katsomaan upeita kenkiä, kuin museoon. Shoppailijana olen kyltymätön. Kai etsin sitä muotoa...

Minulla näitä kohteita, joihin olen jättänyt palan sydäntäni, on ainakin neljä: Milano, Pariisi, Barcelona ja Auckland. Ehkä myös Kioto. Siellä olen ollut joskus kymmenvuotiaana. Muistan käytännössä vain sen, miten lähtemättömän vaikutuksen kaupunki - tai oikeastaan Japani - minuun teki.

Milano on ainoa paikka, jossa olen ollut yksin. Annoin itselleni 30-vuotislahjaksi (ystävieni avustuksella, kiitos!) matkan Milanoon Personal Shopper -kurssille. Rakastuin kaupunkiin heti ensi silmäyksellä. Olin tullut kotiin. Ennen matkaa en oikein ollut käynyt edes Italiassa. Tai no, Roomassa.

Kuunnellessani muiden kertomuksia ja kuvauksia Milanosta, minusta tuntuu, että olen nähnyt ihan eri kaupungin. Minulle se ei ole kylmä ja tunteeton teollisuuskaupunki, jossa ei muka ole mitään nähtävää. Minusta siellä on liiaksikin nähtävää - ja ennen kaikkea elettävää, koettavaa. Se on kaupunki, jossa mikään ei tule luokse. Kaiken luo on itse mentävä. On etsittävä ja löydettävä. Joskus katselemalla yläilmoihin, toisinaan tiirailemalla sivukujille tai porttikongeihin. Esimerkiksi maailmankuulu La Scala on oikeastaan vain rakennus muiden joukossa. On helppo kulkea ohi, jos ei tiedä. Viehättävää. Kaksi viikkoa ei tuntunut riittävän mihinkään. Ehdin vasta tutustua ns. keskustan pohjoisosiin...

Tottakai minun elämystäni kirvoitti tuo PS-kurssi. Sen ansiosta pääsin Giorgio Armanin ja YSL:n kaltaisiin liikkeisiin. Niihin osiin vielä, joihin yleensä tarvitaan joko mainetta tai rahaa. Mieluiten molempia. Minulle matkakohteeksi riittäisi jo tuo ns. muodin kultainen kolmio - joka oikeastaan on neliö. Saisin helposti kulumaan päiviä pelkästään näyteikkunoita tutkien. :)

Kurssin opettajan vinkkien avulla löysin toisaalta sen Milanon, johon lopulta ihastuin: pieniä kujia, nuorten suunnittelijoiden liikkeitä ja sisäpihojen kahviloita. Kuvittelin silloin, että se on sitä aitoa Milanoa. Molempina vapaapäivinäni - kaksi lauantaita - tein saman kierroksen. Kävelin hotellistani Corso Como 10:iin (jonka näen Helsinki 10:n esikuvana) ja sieltä kiemurtelin pikkukujia pitkin kohti ydintä, Duomoa.

Jokainen meistä odottaa ja hakee matkalla eri asioita. Minulle se vain on elämys, että voin nauttia lasin hyvää viiniä Kartellin Lou Lou Ghost -tuolissa istuen. Tai voin jutella jonkun nuoren designerin kanssa kannettaville suunnitelluista, kierrätysmateriaaleista tehdyistä laukuista, jotka olivat vielä hyvännäköisiä. Että voin hengähtää hetken lounge-terassilla, jossa istuimien virkaa toimittavat jääpalojen näköiset muovikuutiot ja jossa voin tilata energisoivan botox-smoothiesin.

Emporio Armani Cafésta tuli kuitenkin suosikkini. Minusta siinä oli jotain viehättävää. Kahvilan vieressä kulki yksi keskustan pääväylistä. Terassia ympäröineet puut ja pensaat kuitenkin antoivat sekä näkösuojaa että vaimensivat liikenteen ääniä. Kahvila sijaitsee Emporio Armanin 5 kerroksisen liikkeen yhteydessä. Minusta sitä kuvaa parhaiten sana hengähdys: vain kaksi askelta erottaa rauhan ja täydellisen vilskeen toisistaan.

Minusta Milanossa ja Barcelonassa on paljon samaa. En ole käynyt Berliinissä, mutta olen kuullut siitä paljon. Minusta tuntuu, että Milanosta voisi löytää palan Berliiniä.

Tuosta matkasta on jo kaksi vuotta. En voi uskoa. Niin hyvin pystyn edelleen palauttamaan mieleeni asioita, joita näin, tunteita, joita koin... Ei ihme, että on ikävä.