Unelma

Minulla on unelma. Muistin sen taas tänään. Saakohan unelmia sanoa ääneen - vai käykö samoin, kuin jos sanoo synttärikakun kynttilöitä puhaltaessa mielessään ajatteleman toiveen ääneen?

Unelmoin omasta muotitalosta. Se sijaitsisi Helsingissä Espalla. Kolmekerroksinen. Sen nimi olisi nykyisen yritykseni tavoin CocoStyle. Logokin tuolle muotitalolle on jo olemassa. En edes tiedä, mitä muotitalossani tehtäisiin: myydäänkö, suunnitellaanko vai valmistetaanko vaatteita? Toimitetaanko siellä uusinta muotilehteä? Sen tiedän, että siellä olisi sushibaari. Ja alimmassa kerroksessa olisi samppanjabaari. Oma huoneeni olisi keskimmäisessä kerroksessa. Jotta näen ja kuulen kokonaisuuden. Jotta olen osa sitä. Jotta olen lähellä niitä, jotka pukeutuvat ja kantavat vaatteita. Mutta jotta voin katsoa, ei alaspäin, vaan pidemmälle, kauemmas, laajemmin.

Olen pakottanut itseäni ottamaan etäisyyttä siihen, mistä pidän. Että tuntisin ja näkisin sen uudestaan. Tietäisin, pidänkö siitä oikeasti vai vain siksi, että olen sattunut niin sanomaan. Enkä muka kehtaisi enää muuttaa ajatustani. Tänään pitkästä aikaa puhuin unelmastani - ja siihen mahdollisesti johtavista ideoistakin - ääneen. Tunsin, kuinka silmäni säihkyivät. Uskon, että ihminen voi puhua asiantuntevasti ja innostavasti monesta asiasta. Mutta silti on eri asia puhua jostain, joka vaan tulee sydämestä...

Unelmani aika ei ole vielä. Ennen sitä on paljon rakennettavaa ja valmisteltavaa. Eikä vähiten itseni kanssa.

Eikä se mitään, jos unelmani ei koskaan toteudu. Koska osittain elän kai sitä jo nyt. Ajattelen, että tuntuisi hyvältä istua keinustuolissa vanhainkodissa ja miettiä, että ainakin minulla oli unelma. Kaikessa epärealistisuudessaankin jopa realistinen. Ainakin se sai minut eräänä päivänä hymyilemään. Toisena nousemaan sängystä ja yrittämään. Kolmantena tuntemaan oloni hyväksi.