torstai 14. kesäkuuta 2018

Lukijamatka itseensä




Olen usein ihmetellyt kuunnellessani tai lukiessani menestyväksi itsensä brändänneiden ihmisten haastatteluja, mistä he ottavat ajan lukemiselle. Kaikki kun sanovat lukevansa paljon. Useita kirjoja viikossa. Kuvittelen itseni paljon lukevaksi, mutta hitaana lukijana yllän normiarjessa tuskin yhteen kirjaan kuukaudessa. Yleisin syy sille on ajan puute ja iltaisin nopeasti tuleva uni, TV:n helppous ylikuormittuneille aivoille tai jokin muu muka-syy.

Haluaisin lukea paljon. Etenkin tietokirjallisuutta. Se on minulle tärkeä keino itseni kehittämiselle ja uuden oppimiselle. Lukeminen vielä enemmän kuin kuunteleminen: jostain syystä asiat, jotka näen, jäävät mieleeni voimallisemmin kuin kuulemani. Kiinnostavien kirjojen valikoimani kasvaakin lähes joka kerran kun piipahdan Suomalaisessa tai avaan Adlibriksen. Siksi vierailua niissä on täytynyt rajoittaa jo lähes yhtä paljon kuin kenkäkauppojen ovien availua. 

Tunti päivässä pyhitettynä lukemiselle. Tai itsensä kehittämiselle. Mikä ihana ajatus! Kokeilin sitä jo aiemmin vuosia sitten. Oli ihana huomata, kuinka paljon uusia näkökulmia kertyi jo viikossa tällä systeemillä. Joskaan tenttikirjoihin, joista olisi silloin ollut vielä suurempi ammatillinen hyöty, into ei silloin ylettynyt. Eikä ylety nytkään.

Viimeisen parin kuukauden ajan elämä on tarjonnut mahdollisuutta kokeilla vastaavaa uudestaan. Lisäksi mieli janoaa pohdiskeltavaa, oivalluksia. Haluan ymmärtää itseäni ja mieltäni entistä paremmin. Oli siis aika aloittaa jälleen matka itseeni, kirjojen avulla. Luettavakseni onkin valikoitunut self-help-kirjallisuutta ja psykologista tietokirjallisuutta. 

Latte vaaleanpunaiseen mukiin, aamupala lautaselle ja niiden kanssa parvekkeelle. Se on ollut touko-kesäkuun ajan päiväni alku. Usein tässä vaiheessa aamua on vielä saanut kääriytyä vilttiin viileämpien öiden jälkeen. Parvekeloungessa on ihana herätä ja herätellä myös mieltä uusiin ajatuksiin.



Aloitin matkani Katri Syvärisen Löydä elämän taika -kirjalla. Se lupasi ratkaisuja suorittamisesta pois pääsemiseksi ja johdatti vauhdilla pohtimaan mielessä alati pyöriviä uskomuksia. Sen myötä huomasin pian kirjaavani niitä muistikirjaani. Viereen kirjoitin myös, mitä haitallisten uskomuksien sijaan minun pitäisi itselleni sanoa. Jaamme kirjoittajan kanssa monelta osin samanlaisen elämäntarinan. Siksi kirja varmasti vaikutti minuun niin voimakkaasti. Se kuitenkin valikoitui luettaavakseni puhtaasti intuitiolla: suhtauduin siihen ensin epäilevästi, mutta se suorastaan vaatikin tulla luetuksi vieraillessani kirjakaupassa. Ja hyvä niin.

Päästyäni lukemisen vauhtiin päätin avata kolmatta kertaa Frank Martelan Valonöörit. Se on aina kolahtanut. Mutta vasta nyt luin sen itselleni konkreettisia vinkkejä etsien. Sisäinen motivaatio ajatuksena puhutteli jälleen. Muistikirja täydentyi kutsumuskartalla ja kuvauksella unelmien päivästä, joka yllätti itsenikin. Emme selvästi olleet hetkeen jutelleet alitajuntani kanssa.

Laitettuani Valonöörien takakannen kiinni, ajattelin, että oli aika siirtyä tenttikirjoihin. Kävin hakemassakin yhdet. Kehityspsykologiaa. En kuitenkaan päässyt ensimmäistä kappaletta pidemmälle. Halusin jotain käytännöllisempää. Miten nuo tenttikirjat onkin kirjoitettu niin tenttikirjamaisesti?

Niiden sijaan tartuin Tara Langen Tikapuut rakkauteen -kirjaan. Olin jo luonut yhteyttä tunteisiini ja halusin lukea niistä lisää. Tämän kirjan olin ostanut vuosi sitten. Silloin puhe egosta oli liikaa. Elämästäni ja mielestäni vallan ottanut ego ei halunnut lukea siitä, kuinka se syrjäytetään. Nyt huomasin käyväni eri tunnetiloja lukiessani läpi. Häpeästä ja syyllisyydestä lukiessani nyökyttelin, että tuttua on. Vihan kohdalla sain kokea päivän kestäneet itkupotkuraivarit. Rakkaudesta lukeminen tuntui oudolta. Samalla taisin ensimmäistä kertaa todella ymmärtää, mitä tuolla paljon puhutulla egolla tarkoitetaan. Käytännössä kirja kuitenkin puhui tunnejumeista. Ymmärsin, että minulla on niitä paljon.



Jo tikapuiden ensimmäisillä askelmilla muistin, että on olemassa suosittu kirjan tunnelukoista (Kimmo Takanen: Tunne lukkosi), jonka kansikuvaa olen ohimennen vain vilkuillut. Sellainen oli toki saatava. Etsiessäni tietoa kirjasta, päädyin siihen liittyvälle nettisivuille. Rakastan kaikenlaisia testejä ja tietysti minun oli sivuilta löytyvä testi tehtävä. Jo ennen kuin kirja oli kädessäni. (Tähän pieni varoituksen sana: voi olla parempi, että tietää, mihin testi pohjautuu ennen kuin lukee sen tuloksia totuuksina itsestä.) Lopulta kirja oli tähän mennessä yksi voimallisimmista lukukokemuksistani. Sain paljon vastauksia, syvensin ymmärrystä siitä, miksi usein käyttäydyn niin kuin käyttäydyn. Ajatus siitä, että juttelen itselleni kuin vastuullinen aikuinen lapselle, tuntui ensin omituiselta ja sitten lohdulliselta. Lukkojen murtaminen pääsi alkuun, mutta siihen kuluu vielä paljon aikaa.

Lukkoja murtaessani mietin toistuvasti itsemyöntätunnon merkitystä. Lukemattomien kirjojen pinostani löytyi myös niitä koskeva kirja (Ronnie Grandell: Itsemyötätunto). Jo sen alkumetreillä olen havainnut, että tuo vastuullinen aikuinen itsessäni onkin juuri itsemyötätuntoa. On myös tuntunut lohdulliselta ajatella, että itsessä ei ole mitään vikaa, vaikka tunnenkin välillä paljon ns. negatiivisia tunteita. Niiden tavoitteena on vain varoittaa minulle jostain. Viestittää jostain. Niiden aie on hyvä, mutta lopputulema ei välttämättä. Minulla on vielä paljon opittavaa armollisuudesta ja myötätunnosta itseäni kohtaan.

Jännityksellä odotan, mihin mieleni seuraavaksi minua vie. Toinen kirja itsemyötätunnosta on jo tilattu. Josko sen jälkeen pääsisi vihdoin käsiksi onnellisuuteen? Toivon vain, että tämä lukuhimo ei laannu vielä pitkään aikaan. 




  

x

keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Ilon lähteillä




Muistan kun olin pieni, ehkä neljän tai viiden vanha. Eräs lauantai-ilta, saunan jälkeen, pyysin äidiltäni  kangasta. Halusin ommella itselleni hameen. Silloin en vielä niin ymmärtänyt kaavoista tai ompelukoneista. Enemmänkin minussa asui pieni cocochanel, joka ei pelännyt leikata kangasta noin vain, vaikka sängyn päällä tai portailla istuen.

Sain valkoisen kreppikankaan käyttööni. Muistan, kun istuin ja tein pienin käsin pistoja, isoja sellaisia. Isompia kuin harsittaessa. Mielessäni nähtävästi hienokin prinsessamekko. Lopputulos ei ehkä ihan ollut odottamani ja ommelten lujuus tuskin kesti yhtäkään leikkiä. Mutta siinä hetkessä on tapahtunut minulle jotain tärkeää.

Olen viime aikoina usein kysnyt itseltäni: pidänkö tästä oikeasti vai vain siksi, että minun kuuluu tai odotetaan pitävän. Että olen luonut sellaisen roolin, johon asia liittyy. Tai että hyvään elämään kuuluu pitää jostakin. Tuo muistikuva minusta ompelemassa hametta nousi siinä yhteydessä mieleeni. Hetkellä, kun mietin, että pidänkö oikeasti vaatteista vai kuvittelenko vain. Sitä ennen olin useampaan "mitä sismmässäni oikeasti tahdon" -kysymykseen vastannut sen enempää ajattelematta: "Suunnitella ja valmistaa haute couture -malliston."

Ja miten se menikään: se ensimmäinen mieleen tullut vastaus on usein aidoin ja rehellisin.

Instagram-virtani on täynnä kuvia haute couture -puvuista, upeista luomuksista Hollywoodista ja New Yorkista. Taitavien ja eleganttien pukeutujien asuja Milanosta, Pariisista ja Lontoosta. Voin katsoa kymmeniä kertoja peräkkäin videoita, joissa näytetään, miten haute couture -pukujen kirjailut tehdään. Kuinka tylli on pingoitettu puukehyksen väliin muodostaen pöydän ja kuinka jokainen helmi, kristalli ja paljetti kiinnitetään siihen käsin. Nopein, huomaamattomin pistoin. Nautin katsoessani Diorin tarinaa siitä, miten heidän ensi kauden mallistojen pitsit on ensin suunniteltu ja sitten - koneen avustuksella tosin - valmistettu.

Kuvia katsoessani tunnen puhdasta ihailua. Iloa ja lämpöä. Joskus pakahduttavaa kauneuden kaipuuta. Halua saada koskettaa kangasta, hivellä helmiä. Minulle niissä kuvissa on jotain, joka tuottaa suuresti energiaa ja positiivisia tunteita. Mutta en odota, että jaan tunteen kanssasi. Meillä kaikilla on omat pakahduttavien tunteiden lähteemme.



Kun elämä koettelee, itselle iloa tuottavista pienistä asioista tulee erityisen tärkeitä. Ne toimivat voimavaroina, voimaantumisen lähteinä. Koska niiden tuottama ilo kumpuaa sisältä. Se on iloa, jonka tuotamme itse.

Masennuksen keskellä ilon lähteitä joutuu joskus etsimällä etsimään. Ne saattavat olla unohtuneet tai hautautuneet. Kun yksi löytyy, se innostaa etsimään toista. Löydettyään niitä tahtoo vahvistaa, koska ne tuottavat hyvää oloa ja mieltä. Ne valelevat sielua. Kun niiden kanssa viettää aikaa, alkaa mieli vähitellen nähdä iloa myös muualla. Se muistaa, mikä on itselle hyväksi. Eivätkä ne toimi voimavaroina vain masennuksessa vaan arjessa yleensä. Kunpa sen vain aina muistaisi.

En tiedä, tulenko koskaan tekemään pukua haute couture -tekniikoin. En tiedä, riittääkö malttini siihen. Mutta tuo muisto ja sen herättämät tunteet auttavat itseäni ymmärtämään itseäni paremmin: kiinnostuksen kohteitani, unelmiani, turhautumisiani, jopa pettymyksiäni. Se kertoo minusta ja persoonastani jotain olennaista. Jotain sellaista, josta juuri nyt saan voimaa ja joka tuntuu aidolta.

Omalta.


keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Elämän kerroksia kuorimassa


 


"Tahtoisin kuoria elämääni, kerros kerrokselta. roolista rooliin. Tahtoisin riisua sen ihan pohjalle asti. Jotta löytäisin jälleen sen todellisen minän. Ytimeni.

Sanoin jo kuukausi sitten ymmärtämättä, mitä se oikein tarkoittaa. Minulla oli vain sellainen tunne. Tarve löytää jotain todellista ja oikeaa. Sitä ennen huomasin usein kysyväni itseltäni kohdatessani tuttuja ja tuntemattomia asioita: "Tykkäänkö tästä oikeasti vai vain siksi, että minun kuuluu tykätä tai se on hienoa?" 

"Onko meissä jotain niin pysyvää, että sellaisen voisi löytää?" Kysyi yksi.
"Mistä tiedät, että olet löytänyt todellisen minäsi?" Kysyi toinen. 
"Kyllä sen vain sitten tietää," vakuuttelin myös itselleni.

Itkun määrästä päätellen olin kuorimassa sipulia. Kunnes ymmärsin, ettei sipulista jää mitään, kun sen kuorii pohjalle asti. Latva-artisokka olisi kasviksista se parempi metafora. Lennosta vaihdoin mielikuvaksi jonkin kukan, pionin. Tiukassa nupussa olevan. Kun sen terälehtiä yksitellen avaa ja irrottaa, löytää lopulta jotain, joka pitää koko kukan kauneuden kasassa. Ytimen, johon kaikki kiinnittyy. Mielessäni se oli jotain pysyvää, vaikka sekin muokkautuu ja muuttuu. Ja on niin riippuvainenkin ympäristöstään. Juuristaan ja varrestaan ainakin.

Rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakasta, rakastaa...



Yhtäkkiä tahdoin kyseenalaistaa kaiken. Haluni kehittyä ja kehittää, rakkauteni muutokseen. Vaatteet intohimonani. Kirjoittamisen, ajattelun, puhumisen ja jakamisen merkityksen. Ymmärryksen ja näkemyksen. Oman osaamisen. Näin vahvuudet heikkouksina, heikkoudet vahvuuksina. Joskus jopa epäilen, olenko olemassa vai kuvittelenko vain. Että elämä onkin eräänlainen Matrix-elokuva ja minuun on vain ladattu tämä ohjelmisto, jonka myötä koen ja näen.

"Anteeksi, mutta missä pääsisin vaihtamaan ohjelmistoa, tämä ei ollutkaan mieluisa? 

Sillä raivatessani tietäni sisimpääni ymmärsin erään laulun sanoin: "Olen väsynyt kauniiseen kuluttavaan unelmaan. Olen kaipaus uuteen elämään, en paljon muuta." Se on nuoruudestani asti usein soinut mielessäni juuri silloin, kun olen eniten kaivannut muutosta.

Niin se muutos, joka minun pitäisi itse luoda ja ohjelmoida. Ellen halua, että elämä tekee sen puolestani. Silloin se ei välttämättä ole sitä, mitä haluan. Muutos, johon pitäisi ilolla antautua. Jonka kyytiin hyppäisin riemusta. Mutta onko pakko? Juuri nyt? Kun olen niin väsynytkin. Enkä edes tiedä, miltä muutosjunani näyttäisi.

Pionini terälehdet ovat tiukassa. Ne johdattavat minua kysymys kysymykseltä syvemmälle. Ne paljastavat altaan lukkoja, jotka pitäisi ensin hahmottaa ja sitten avata. Ne muistuttavat tunteista, joita en ehkä ole muistanut arjessani kohdata. Tilanteista, jotka ovat jättäneet sydämeeni arven. Ne kaikki ovat asioita, joiden takia nuo terälehdet pysyvät niin tiukassa ja jotka kääntävät niitä vielä niin sumppuun.  Niin, että minun on niiden alta vaikea nähdä itseäni. Niiden tehtävänä on suojella sisimpääni, mutta siinä samalla ne ehkäisevät todellista muutosta.



Sitten yllättäen istuessani kalliolla meren rannalla, ihaillessani auringon kimmellystä veden pinnalla, tunnen ensimmäisen sykähdyksen. Kuin olisin nähnyt pienen vilahduksen juuri siitä. Sielustani.

Ilon ja voiman hetki.

Tämä kukka on erikoinen. Se ei kuihdu, vaikka työ kestää. Ja kun se on nyhdetty paljaaksi, se löytää jostain voimaa kasvattaa uudet terälehdet. Yhdessä ne muodostavat kokonaisuuden, joka kukkii entistäkin kauniimmin, kevyemmin ja avoimemmin. Valoon päin. Niin kuin niin moni muu kukka niityllä.

Ihmekukkia ne kaikki.










perjantai 11. toukokuuta 2018

Eiku... Uskomuksia uusimassa



Avaan uuden muistikirjani. Mustavalkoisen. Sen, josta piti tulla bisneskirjani. Johon kirjoitan vain hienoja yritystäni kehittäviä ajatuksia. Muistiinpanoja tärkeistä neuvotteluista. Jonka sivuille piirrän upeita kaavioita prosesseista, kehityksestä ja tavoitteista.

Muistikirjan ensimmäiselle sivulle kirjoitan 'eheytymisen kirja'. Minusta pursuaa joukko asioita, jotka koen tärkeäksi kirjoittaa johonkin muistiin. Heti. Pysyvämmin kuin mille tahansa paperinkeräykseen päätyvälle A4:selle.

On tunne, että minun täytyy itselleni selittää, miksi otan kirjan tähän käyttöön. Miksi vaihdan sen tarkoitusta noin vain, lupaa kysymättä. Vaikka kukaan ei nähnyt eikä tiennyt. Omatuntoni silti soimaa. Ensimmäiselle varsinaiselle sivulle laitan päivämäärän ja selitän, että tarvitsen jotain, johon purkaa ajatuksiani. Ihan kuin ne kymmenet muut keskeneräiset, puolityhjät, iloisenväriset muistikirjat eivät riittäisi.



Etsin kynän, josta jää kaunis jälki. Se tuntuu tärkeältä. Koska minusta tuntuu, että olen jonkin hyvin merkityksellisen äärellä. Kirjoitan seuraavan aukeaman vasempaan yläkulmaan: uskomukset. Kynäni lentää kirjoittaen mieleni sopukoista ulos niitä ajatuksia ja ääniä, jotka uskottelevat minulle asioita. Että millainen olen, mitä osaan, millaista elämäni kuuluu olla. Tai oikeammin: miten huono ihminen olen, mitä en osaa ja mitä en ainakaan elämääni ansaitse. Kuulen niitä eri henkilöiden äänillä sanottuna. Tunnistan äänet. Myös omani. Sillä tuntuu olevan eniten asiaa.

En ole yllättynyt, kuinka paljon rajoittavia uskomuksia mielessäni on. Mutta yllätyn silti. Huomaan heti lokeroivani niitä. Asettavani tietyn tyyppiset uskomukset allekkain. Välillä nauraen. Sitten itkien. Elämäni tuntuu hetken hyvin rajoitetulta. Seuraavassa hetkessä ihmettelen, miten olen koskaan saavuttanut mitään, kun en koe ansaitsevani mitään hyvää.

Aukeama täyttyy hetkessä. Mietin, voinko käyttää samaan tarkoitukseen toisenkin.

Olenhan minä kuullut ja lukenut monet kerrat noista uskomuksista ja niiden rajoittavasta luonteesta. Että ne alitajunnassa pitävät bileitään ja estävät asioita toteutumasta. Olen kuullut sisäisistä äänistä, jotka pitäisi hiljentää (tai muuttaa toisiksi), jos haluaa ottaa elämän oikeasti omiin käsiinsä. Kun haluaa elää itsensä näköistä elämää, eikä taipua kaikkien muiden toiveisiin. Mutta olen ajatellut, ettei se puhe uskomuksista ole minua varten. Että kuitenkin tiedän saavani jotain, jos vain sitä kovasti haluan... Tai sitten en.



Piirrän kirjoittamieni uskomusten viereen ison nuolen. Nuolen viereen raapustan: "eiku..." Sitten kirjoitan, miten minun pitäisi itselleni puhua, mitä sisäisten äänien tulisi minulle hokea.

Että osaan, minulla on lupa, voin ja saan.
Että ansaitsen.
Niin kuin sinäkin.





maanantai 16. huhtikuuta 2018

Taukopaikka



Elämän risteys. Mielen risteys.

Usein mietin, miltä se risteys näyttää, johon olen majani pystyttänyt. Itselläni kun nämä risteyksessä olemiset eivät ole koskaan olleet piipahduksia. Enemmänkin seuraavaa suuntaa - ja merkkiä siitä, mikä on oikea - odotetaan pitkään. Kunnes askel myös tuntuu oikealta. Parempi valita tarkoin sija, jossa levätä.

Kauan sitten mielsin aina risteykseni Pariisin riemukaaren ympyräksi, josta lähtee tiet 10 eri suuntaan. Näin itseni istumassa monumentin juurella pohtimassa, mitkä puut ja parvekkeet seuraavaksi valitsisin. Olisiko mukavampi kulkea vilkkaampaa (ja meluisampaa) tietä vai kapeita kujia.

Minun pitäisi asua Pariisissa.

Joskus mietin, että entäs jos risteys onkin kiertoliittymä. Sellainen, jossa kaikki siihen saapuvat väistävät siellä jo olevaa. Ja josta lähtiessä täytyy näyttää vilkkua, jotta muut tietävät, minne olet menossa. Sellaisen keskellä olisi hyvä pysytellä teltassa ja katsoa iltaruuhkassa, kun toiset kiiruhtavat kohti elämäänsä.



Nykyisin mielikuvieni risteykset sijaitsevat metsissä, polkujen risteyskohdilla. Se on hassua, koska en varsinaisesti ole metsäihminen. Juoksen mielelläni metsäteillä, kunhan baana on riittävän leveä ja liukkaat kalliot, silmille läsähtävät havut, käsiä raapivat oksat sekä kulkua vaikeuttavat juurakot pysyvät katseluetäisyydellä.

Elämäni on jo opettanut, että sen tiet eivät ole suoria ja leveitä vaan enemmänkin kiemuraisia ja muhkuraisia. Kapeitakin kulkea. Polkuja. Mieleni risteyskohdat sen sijaan ovat isoja taukopaikkoja. Niissä istutaan havunneulasten peittämällä maalla, kuunnellaan hiljaisuutta ja huumaannutaan sammalten tuoksusta. Nuotiokin on. Elämän tuli. Toisinaan se roihuaa ja joskus myös hiillostelee, jos siihen ei ole hetkeen lisätty puita.

Miten valita uusi polku, kun kaikki lopulta näyttävät niin samalta? En minä valitsekaan. Sydämeni valitsee. Sitten kun on sen aika, tiedän. Silloin vain nousen ja lähden. Siihen asti voin rakennella vaikka käpylehmiä.






perjantai 16. helmikuuta 2018

Suuren oivalluksen äärellä


Tunnen sen heti herätessäni. Hiljaiseloa pitkään viettäneet kaksi aivosoluani ovat tänään saaneet näköetäisyyden toisiinsa. Ne vilkuilevat toisiaan kiinnostuneina kulmiensa alta samalla kun törmäilevät kallon seiniin. Tunne tuntuu hyvältä, itsekin piristyn. Tätä on odotettu.

Aamukahvin jälkeen ne aloittavat flirttailun ja kiehnäämisen. Eivät vielä edes lähesty toisiaan, mutta silmäpeli on todellinen. Pakkaan kaupungille mukaan muistikirjan, tietokoneen ja suunnittelulehtiön. Tästähän voisi jo tulla jotain. Päätän suoda niiden kohtaamiselle mahdollisimman hyvät olosuhteet. Siirryn siis johonkin, jossa inspiraatio yleensä kukkii: kahvilaan, ihmisten keskelle, kauniiseen ympäristöön kodin sotkujen keskeltä.

Iltapäivään mennessä soidinmenot ovat jo siinä pisteessä, että tartun kynään. Odotan. Ihan kohta, ihan kohta... Ajatuksia ja pieniä oivalluksia tipahtelee paperille, mutta ei vielä mitään järisyttävää. Yhdestä ajatuksesta on vaikea seurata toiseen. Irrallisia sanoja, jo loppuun kulutettuja lauseita, liian tuttuja termejä.

Sitten se loppuu. Kiehnäys. Rauha palaa pään sisään. Ei, ei vieläkään.
Ehkä huomenna.

tiistai 6. helmikuuta 2018

Pakoa Pariisiin?

Olen hassu. Olin valmis ompelemaan yön läpeensä, jotta saisin vaaleanpunaisen villakangastakin mukaan Pariisiin. Aikataulutin tätä päivää sen mukaan, miten paljon vuorikankaan ompeluun kuluisi aikaa. Helman voisin ommella vaikka vasta kohteessa, kiinnittää sen tähän hätään vain palttausnauhalla. Takki olisi kaunis, pariisilainen. Nauttisin. Jos se ei vain olisi liian kylmä. Katson epätoivoissani vuoroin säätiedotuksia ja vuoroin pitkin lattioita lojuvia kaavapapereita. Mietin, monta villatakkia takin alle mahtuisi, voisinko leventää hihaa niitä varten vielä vähän. 



Lunta, Pariisissa sataa lunta. Sovellus sanoo, että pakkasta 1 aste, mutta se tuntuu viideltä. Mieleen palaa muisto parinkymmenen (?!?!?!) vuoden takaa. Silloinkin siellä oli talvi ja niin kylmä, ettei nämä Suomen koviin pakkasiin tottuneet nuoret ladyt meinanneet tareta, vaikka oli pitkät takit, pipot ja kaikki. Ei siellä ulkona ollut kylmä, mutta sisällä.

Tuo untuvatakki tuossa kelpaa oikein hyvin. Vaikka jokainen soluni sanoo: ei Pariisiin mennä untuvatakissa. Nyt mennään. Joskus pitää antaa mieliteoille ja mielikuville periksi. Tyytyä käytännölliseen ja riittävän hyvään. En halua palella Pariisissa toista kertaa. Sen ensimmäisen kerran soluni muistavat liian hyvin.

Mutta korkkarit otan mukaani. Kahdet, jos toiset kastuu ja kolmannet sen toisen mekon kanssa käytettäväksi. Joku tolkku täytyy kuitenkin olla. 

Olen uuden edessä. Mitä se uusi on, sitä lähden etsimään Pariisin kahviloista. Tarvitsen hengähdystauon kaikesta, etenkin omasta elämästäni. Hetken, joka katkaisee oravanpyörän ja toivottavasti palauttaa luottamuksen omaan tekemiseeni. Luottamuksen itseeni. Tai ainakin antaa tilaa hengittää ja vain olla. Vie ajatukset toisaalle. Jotain.



Viime viikonloppuna siihen heräsin, vaikka olen jo tiennyt (liian) pitkään ja diagnoosikin oli taskussa: olen uupunut. Taas. Vaikka niin tiedän, mitä se on ja osaan siltä siksi suojautua. En osannut. Ihmisellä on hurja kyky selviytyä ja rämpiä eteenpäin, vaikka ei oikein enää kannattaisi. Silloinkin, kun sillä tuottaa itselleen vain lisää hallaa. Joskus on kuitenkin lopulta pysähdyttävä, annettava uupumuksen tulla. Toipuminen kun lähtee vasta siitä hetkestä, kun oman tilansa tunnistaa - ja tunnustaa. 

Joku sanoisi, että nyt pakenen Pariisiin. Itse sanon, että menen katkaisemaan päässä repeatinä soivan levyn. Masennuksesta ja uupumisesta saa ottaa loman, jos voi. Minulle se tarkoittaa menemistä paikkaan, jossa on paljon nautinnon lähteitä ja mahdollisimman vähän niitä toisia. Paljon positiivisia muistoja, mielikuvia mielenrauhasta ja ilosta. Itsensä ympäröimistä asioilla, jotka ovat kauniita ja mielihyvää tuottavia. 

Olemista jossain, jossa kukaan ei vaadi, odota, toivo eikä kehoita. 


sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Uusi vuosi ja uudet tuulet



Uusi vuosi on ihan kynnyksellä. Odottaa vain, että elämme tämän yhden lyhyen valoisan hetken vielä ja sitten on sen vuoro. Tänään katsotaan sopivasti taaksepäin. Ja asetetaan toiveita ja tavoitteita tulevalle.

Viime vuonna tähän samaan aikaan ajattelin, että silloinen tuleva uusi vuosi 2017 olisi minulle paras ikinä. Olin monella tapaa uuden alussa. Viettämässä pyöreiden vuosien juhlavuotta. Edessäni oli projekti, joka oli kuin minulle luotu. Maratontreenit maistui. Uudet ideat pörräsivät päässä.

Vuodesta tulikin yksi raskaimmista ikinä, jonka myötä olen saanut jälleen huomata, kuinka nopeasti tasapainoinen, elämästä nauttiva ihminen voidaankaan vetää kuiluun, kun asiat ympärillä eivät ole oikeita. Sen myötä olen joutunut nöyrtymään ja pysähtymään jälleen itseni äärelle. Miettimään vakavasti, mikä on minulle tärkeää ja mikä tekee minusta onnellisen. Ja erityisesti: minkä asioiden kanssa voin hyvin.



Se tärkein oppi tältä vuodelta on: kuuntele sydämesi ääntä.

Niin tehdessä voi olla, että joutuu tekemään kipeitäkin, vaikeita ratkaisuja. On päästettävä irti. Tehtävä päätöksiä, joissa ei ole rationaalisesti, paperille kirjoitettuna mitään järkeä. Uskallettava tarttua jälleen uuteen, heittäytyä mukaan. Löydettävä voimaa takoa uusia ovia.

Jossain välissä menneen syksyn aikana löysin Netflixistä sarjan nimeltä When Calls the Heart, Sydämen kutsumus. Sen maailma ja erityisesti sanoma taisi olla juuri sitä, mitä kaikkein vaikeimpina hetkinä tarvitsin: kuuntele sydämesi ääntä ja tee niin kuin se sanoo. Siten päädyt itsellesi oikeiden asioiden pariin. Katson jaksoja yhä uudelleen ja uudelleen. Koska sarjassa elää toivo. Toivo rakkaudesta, paremmasta huomisesta, mahdollisuuksiin tarttumisesta. Toivo siitä, että toiveet toteutuvat.

Vuoteen 2018 katson hyvin toiveikkaana, uteliaana. Todellisuudessa olen ihan täpinöissäni!!! Kiitos uusien projektien, jotka ovat ilmaantuneet aivan tämän vuoden viime metreillä elämääni. Yksi - se jonka kanssa en meinaa pysyä nahoissani - on Tyylitellen.fi. Toteutamme sitä yhdessä Merjan kanssa. On ollut upeaa tutustua uuteen ihmiseen ja löytää hänen kanssaan sellainen yhteys, jonka myötä haluaa alkaa kirjoittaa uutta blogia. Luvassa on elämänmakuista keskustelua tyylistä, pukeutumisesta, mahdollisuuksista ja elämästä - ja kaikesta siltä väliltä. Tervetuloa mukaan matkallemme.



Mikä on ihmeellisintä: elämä ei päästä irti intohimoista. Viime vuonna ajattelin laittavani pisteen muodin maailmassa toimimiselle. Mutta siinä ei käynytkään niin. Muodin uhri onkin vielä syvemmällä intohimonsa pauloissa, vaikkakin hieman eri näkökulmasta asiaa nykyisin katsoen. Ja ne kaikki uudet suunnitelmani, nekin liittyvät muotiin. Tätä ihmetellessäni mieleeni nousee lause: "Saat sen mistä luovut."  Ehkä se todellakin on niin.

Ihanaa vuodenvaihdetta ja menestyksekästä Uutta Vuotta!

lauantai 23. joulukuuta 2017

Omannäköinen joulu

Mikä on joulu?



Mietin siivouksen keskellä. En kutsu sitä joulusiivoukseksi, koska tavoitteenani ei ole siivota sen enempää kuin varmistaa, että oloni on mukava. Sen verran, että kun tapaninpäivänä vihdoin voin kääriytyä viltin alle sohvalle lukemaan kynttilänvalossa hyvää romaania ja maistamaan erityisen hyvää punaviiniä, sotkut ympärilläni eivät häiritsisi hengittämistäni. Siivotessani kuuntelen joululauluja, koska useimmissa on kaunis melodia ja tunnelma. Tänä vuonna olen pysähtynyt kuulemaan myös laulujen sanoja.

"Näin sydämeeni joulun teen..."

Lapsuudessa rakastin joulua. Sen tunnelmaa ja tuoksuja, koristeita. Niin kuin lapsi rakastaa. Jossain aikuisiässä joulu muuttui ahdistavaksi. Joksikin, joka vain pitää suorittaa perinteitä toistaen. Vasta viime vuosina olen osannut pukea ahdistukseni sanoiksi: koska en tiedä miltä minun ikioma jouluni näyttäisi, en osaa nauttia niistä muistakaan. Ihminen, joka kaipaa koko ajan muutosta ja uudistusta ympärilleen ei osaa tukeutua perinteisiin, vaikka luokin niitä myös itse. Koska tässä vaiheessa vuotta ei ole enää voimia uudistaa, on helpompaa tehdä niin kuin on aina tehty.



"Arkihuolesi kaikki heitä" 

...soi täpötäydessä tavaratalossa. Lahjoista ja ostoksista stressaantuneet ihmiset kiukuttelevat ja etuilevat kassajonoissa. Hyllyt tyhjenevät. Tuote, jota ei äsken ollut, saattaa löytyä ihan toisesta paikasta. Lakritsitiskillä vielä voimissaan oleva myyjä tarjoaa maistiaista. Seuraava kassalla huokaa, kun ei enää muista, onko pyytänyt jo maksun vai ei. Kello on vasta kolme päivällä ja tavaratalo on auki vielä tunteja ennen yön lepoa. Toivotan voimia. Taidamme olla spesialisteja korvaamaan arkihuolet juhlahuolilla.

"...itsestäni etsittävä on mun joulurauha."

Joulu on antamisen juhla. Itse haaveilen siitä, että keksisin lahjaksi jotain nokkelaa - ja hankkisin sen hyvissä ajoin. Hihkuisin innosta, kun käärisin lahjaa pakettiin. Se paras hetki kuitenkin on, kun lahjan saaja avaa paketin ja ymmärtää ajatuksen taustalla. Siihen hetkeen kiteytyy paljon: ymmärrystä, halua toivoa toiselle hyvää, iloa, kanssakulkemista, rakkautta. Ehkä tämä ajatus on taustalla, kun jaksaa juosta vielä kolmanteenkin lelukauppaan tuijottamaan tyhjiä hyllyjä kaikki etukäteen laaditut budjetit jo ylittäneenä. Toive nähdä lapsen ilosta loistavat silmät.

Entäs ne 364 muuta päivää vuodessa: "miten muistan itselleni tärkeitä ihmisiä silloin?" kysyn mielessäni, kun ladon ostoskasseja viereiselle tuolille juodakseni kupillisen glögiä.




"Tonttu puoliksi unissaan
Ajan virtaa on kuulevinaan
Tuumii minne se vienee
Missä se lähde lienee"

Entäs jos tänä vuonna olisikin vain. Käyttäisi joulun ajan siihen, mihin monet laulutkin meitä kehoittaa: olemaan ja rauhoittumaan, pysähtymään. Hemmottelisi itseään nautinnoilla, joiden valmistus ei vie liikaa energiaa. Koristelisi ympäristöään juhlaan sen verran kuin se tuntuu hyvältä. Yhdellä kukalla tai isommalla kuusella - tai ei kummallakaan.

Varaisi runsaasti aikaa hengittämiseen, yksin ja yhdessä. Sanoisi itselleen, että joulu tulee, vaikka ei tekisi mitään...

"...viivy vielä pieni hetki, vaikka onkin pitkä retki."


Ihanaa, omannäköistä joulua!





lauantai 16. joulukuuta 2017

Irtipäästämässä

Vuosi sitten Kodin Kuvalehdessä julkaistiin juttu tarinastani. Hymyilevän ladyn päällä huusi otsikko: "Aina ei tarvitse olla kympin tyttö." Halusin kaikkien tietävän, että työelämää voi järjestää niin, ettei kenenkään tarvitsisi palaa loppuun.

Kodin Kuvalehti 14/2016

Tuo juttu kirjoitettiin silloisen uuden elämän alussa, yhtenä projektin tärkeimpänä päivänä. Aamulla oli julkaistu lehdistötiedote. Siinä samalla, kun uppouduin kertomaan omaa tarinaani, olin koko ajan valmiudessa vastaamaan toimittajien kysymyksiin. Muistan ristiriidan, joka värisi kehossani.

Tänään istun sohvalla villasukat jalassa kahvia juoden ja luen juttua kuin se olisi kirjoitettu itselleni elämän ohjenuoraksi. Jälleen umpikujaan joutuneena, umpiväsyneenä, kykenemättömänä katsomaan vasemman lisäksi myös oikealle. Katson kuvia, kuin ne olisivat vieraasta ihmisestä otetut. Elämä on jälleen muistuttanut, mitä minussa tapahtuu, kun kunnianhimo ottaa niskalenkin intohimosta. Mitä minulle tapahtuu, jos unohdan elämäni tärkeimmän ihmisen eli itseni ja oman hyvinvointini. Millaisen taakan omille hartioilleen asettaakaan, jos ei ymmärrä, että ysi on useimmiten ihan riittävän hyvä ja enemmänkin.

Kunnianhimo haluaisi vain muuttaa olemassa olevaa asiantilaa, sisältäpäin. Mukautua ja mukauttaa. Intohimo huutaa, ettei sille silloin jää tilaa hengittää. Kunnianhimo kertoo, että irtipäästäminen olisi luovuttamista, kykenemättömyyttä, heikkoutta. Intohimo itkee, koska se ei pääse käyttämään luomisvoimaansa - ja rohkeuttaan. Minuuteni vahvuuksia ja heikkouksia.

Kuva: Maria Malmi

Lopulta on ajautunut niin syvälle tunneliin, että on myönnettävä itselle, että tällä tavalla en löydä perille. En löydä mihinkään. On uskallettava pysähtyä ja kääntyä toiseen suuntaan.

On päästettävä irti. Vaikka pelottaa ja hävettää - ja helpottaa.

Sillä hetkellä, kun henkisesti päästää irti, maailma avautuu uudestaan. Ideoita tulvii mieleen. Näkee likaisenkin ikkunan läpi harmaana lainehtivan meren. Maistaa kahvin maun. Vähitellen uskaltaan kokeilla, josko haluaisin innostua uudestaan. Jos jokin niistä asioista, jotka aiemmin ovat tuottaneet iloa, tuottaisivat sitä nytkin. Keho saa levätä, koska sen ei tarvitse olla koko aikaa valmiudessa. Hampaita ei tarvitse purra yhteen. Aivojen ei tarvitse koko aikaa tuottaa ratkaisuja. Mieli saa olla välillä tyhjä.

Se ymmärtää, että miettiä voi myös vasta huomenna.

Kuva: Maria Malmi