torstai 14. kesäkuuta 2018

Lukijamatka itseensä




Olen usein ihmetellyt kuunnellessani tai lukiessani menestyväksi itsensä brändänneiden ihmisten haastatteluja, mistä he ottavat ajan lukemiselle. Kaikki kun sanovat lukevansa paljon. Useita kirjoja viikossa. Kuvittelen itseni paljon lukevaksi, mutta hitaana lukijana yllän normiarjessa tuskin yhteen kirjaan kuukaudessa. Yleisin syy sille on ajan puute ja iltaisin nopeasti tuleva uni, TV:n helppous ylikuormittuneille aivoille tai jokin muu muka-syy.

Haluaisin lukea paljon. Etenkin tietokirjallisuutta. Se on minulle tärkeä keino itseni kehittämiselle ja uuden oppimiselle. Lukeminen vielä enemmän kuin kuunteleminen: jostain syystä asiat, jotka näen, jäävät mieleeni voimallisemmin kuin kuulemani. Kiinnostavien kirjojen valikoimani kasvaakin lähes joka kerran kun piipahdan Suomalaisessa tai avaan Adlibriksen. Siksi vierailua niissä on täytynyt rajoittaa jo lähes yhtä paljon kuin kenkäkauppojen ovien availua. 

Tunti päivässä pyhitettynä lukemiselle. Tai itsensä kehittämiselle. Mikä ihana ajatus! Kokeilin sitä jo aiemmin vuosia sitten. Oli ihana huomata, kuinka paljon uusia näkökulmia kertyi jo viikossa tällä systeemillä. Joskaan tenttikirjoihin, joista olisi silloin ollut vielä suurempi ammatillinen hyöty, into ei silloin ylettynyt. Eikä ylety nytkään.

Viimeisen parin kuukauden ajan elämä on tarjonnut mahdollisuutta kokeilla vastaavaa uudestaan. Lisäksi mieli janoaa pohdiskeltavaa, oivalluksia. Haluan ymmärtää itseäni ja mieltäni entistä paremmin. Oli siis aika aloittaa jälleen matka itseeni, kirjojen avulla. Luettavakseni onkin valikoitunut self-help-kirjallisuutta ja psykologista tietokirjallisuutta. 

Latte vaaleanpunaiseen mukiin, aamupala lautaselle ja niiden kanssa parvekkeelle. Se on ollut touko-kesäkuun ajan päiväni alku. Usein tässä vaiheessa aamua on vielä saanut kääriytyä vilttiin viileämpien öiden jälkeen. Parvekeloungessa on ihana herätä ja herätellä myös mieltä uusiin ajatuksiin.



Aloitin matkani Katri Syvärisen Löydä elämän taika -kirjalla. Se lupasi ratkaisuja suorittamisesta pois pääsemiseksi ja johdatti vauhdilla pohtimaan mielessä alati pyöriviä uskomuksia. Sen myötä huomasin pian kirjaavani niitä muistikirjaani. Viereen kirjoitin myös, mitä haitallisten uskomuksien sijaan minun pitäisi itselleni sanoa. Jaamme kirjoittajan kanssa monelta osin samanlaisen elämäntarinan. Siksi kirja varmasti vaikutti minuun niin voimakkaasti. Se kuitenkin valikoitui luettaavakseni puhtaasti intuitiolla: suhtauduin siihen ensin epäilevästi, mutta se suorastaan vaatikin tulla luetuksi vieraillessani kirjakaupassa. Ja hyvä niin.

Päästyäni lukemisen vauhtiin päätin avata kolmatta kertaa Frank Martelan Valonöörit. Se on aina kolahtanut. Mutta vasta nyt luin sen itselleni konkreettisia vinkkejä etsien. Sisäinen motivaatio ajatuksena puhutteli jälleen. Muistikirja täydentyi kutsumuskartalla ja kuvauksella unelmien päivästä, joka yllätti itsenikin. Emme selvästi olleet hetkeen jutelleet alitajuntani kanssa.

Laitettuani Valonöörien takakannen kiinni, ajattelin, että oli aika siirtyä tenttikirjoihin. Kävin hakemassakin yhdet. Kehityspsykologiaa. En kuitenkaan päässyt ensimmäistä kappaletta pidemmälle. Halusin jotain käytännöllisempää. Miten nuo tenttikirjat onkin kirjoitettu niin tenttikirjamaisesti?

Niiden sijaan tartuin Tara Langen Tikapuut rakkauteen -kirjaan. Olin jo luonut yhteyttä tunteisiini ja halusin lukea niistä lisää. Tämän kirjan olin ostanut vuosi sitten. Silloin puhe egosta oli liikaa. Elämästäni ja mielestäni vallan ottanut ego ei halunnut lukea siitä, kuinka se syrjäytetään. Nyt huomasin käyväni eri tunnetiloja lukiessani läpi. Häpeästä ja syyllisyydestä lukiessani nyökyttelin, että tuttua on. Vihan kohdalla sain kokea päivän kestäneet itkupotkuraivarit. Rakkaudesta lukeminen tuntui oudolta. Samalla taisin ensimmäistä kertaa todella ymmärtää, mitä tuolla paljon puhutulla egolla tarkoitetaan. Käytännössä kirja kuitenkin puhui tunnejumeista. Ymmärsin, että minulla on niitä paljon.



Jo tikapuiden ensimmäisillä askelmilla muistin, että on olemassa suosittu kirjan tunnelukoista (Kimmo Takanen: Tunne lukkosi), jonka kansikuvaa olen ohimennen vain vilkuillut. Sellainen oli toki saatava. Etsiessäni tietoa kirjasta, päädyin siihen liittyvälle nettisivuille. Rakastan kaikenlaisia testejä ja tietysti minun oli sivuilta löytyvä testi tehtävä. Jo ennen kuin kirja oli kädessäni. (Tähän pieni varoituksen sana: voi olla parempi, että tietää, mihin testi pohjautuu ennen kuin lukee sen tuloksia totuuksina itsestä.) Lopulta kirja oli tähän mennessä yksi voimallisimmista lukukokemuksistani. Sain paljon vastauksia, syvensin ymmärrystä siitä, miksi usein käyttäydyn niin kuin käyttäydyn. Ajatus siitä, että juttelen itselleni kuin vastuullinen aikuinen lapselle, tuntui ensin omituiselta ja sitten lohdulliselta. Lukkojen murtaminen pääsi alkuun, mutta siihen kuluu vielä paljon aikaa.

Lukkoja murtaessani mietin toistuvasti itsemyöntätunnon merkitystä. Lukemattomien kirjojen pinostani löytyi myös niitä koskeva kirja (Ronnie Grandell: Itsemyötätunto). Jo sen alkumetreillä olen havainnut, että tuo vastuullinen aikuinen itsessäni onkin juuri itsemyötätuntoa. On myös tuntunut lohdulliselta ajatella, että itsessä ei ole mitään vikaa, vaikka tunnenkin välillä paljon ns. negatiivisia tunteita. Niiden tavoitteena on vain varoittaa minulle jostain. Viestittää jostain. Niiden aie on hyvä, mutta lopputulema ei välttämättä. Minulla on vielä paljon opittavaa armollisuudesta ja myötätunnosta itseäni kohtaan.

Jännityksellä odotan, mihin mieleni seuraavaksi minua vie. Toinen kirja itsemyötätunnosta on jo tilattu. Josko sen jälkeen pääsisi vihdoin käsiksi onnellisuuteen? Toivon vain, että tämä lukuhimo ei laannu vielä pitkään aikaan. 




  

x

keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Ilon lähteillä




Muistan kun olin pieni, ehkä neljän tai viiden vanha. Eräs lauantai-ilta, saunan jälkeen, pyysin äidiltäni  kangasta. Halusin ommella itselleni hameen. Silloin en vielä niin ymmärtänyt kaavoista tai ompelukoneista. Enemmänkin minussa asui pieni cocochanel, joka ei pelännyt leikata kangasta noin vain, vaikka sängyn päällä tai portailla istuen.

Sain valkoisen kreppikankaan käyttööni. Muistan, kun istuin ja tein pienin käsin pistoja, isoja sellaisia. Isompia kuin harsittaessa. Mielessäni nähtävästi hienokin prinsessamekko. Lopputulos ei ehkä ihan ollut odottamani ja ommelten lujuus tuskin kesti yhtäkään leikkiä. Mutta siinä hetkessä on tapahtunut minulle jotain tärkeää.

Olen viime aikoina usein kysnyt itseltäni: pidänkö tästä oikeasti vai vain siksi, että minun kuuluu tai odotetaan pitävän. Että olen luonut sellaisen roolin, johon asia liittyy. Tai että hyvään elämään kuuluu pitää jostakin. Tuo muistikuva minusta ompelemassa hametta nousi siinä yhteydessä mieleeni. Hetkellä, kun mietin, että pidänkö oikeasti vaatteista vai kuvittelenko vain. Sitä ennen olin useampaan "mitä sismmässäni oikeasti tahdon" -kysymykseen vastannut sen enempää ajattelematta: "Suunnitella ja valmistaa haute couture -malliston."

Ja miten se menikään: se ensimmäinen mieleen tullut vastaus on usein aidoin ja rehellisin.

Instagram-virtani on täynnä kuvia haute couture -puvuista, upeista luomuksista Hollywoodista ja New Yorkista. Taitavien ja eleganttien pukeutujien asuja Milanosta, Pariisista ja Lontoosta. Voin katsoa kymmeniä kertoja peräkkäin videoita, joissa näytetään, miten haute couture -pukujen kirjailut tehdään. Kuinka tylli on pingoitettu puukehyksen väliin muodostaen pöydän ja kuinka jokainen helmi, kristalli ja paljetti kiinnitetään siihen käsin. Nopein, huomaamattomin pistoin. Nautin katsoessani Diorin tarinaa siitä, miten heidän ensi kauden mallistojen pitsit on ensin suunniteltu ja sitten - koneen avustuksella tosin - valmistettu.

Kuvia katsoessani tunnen puhdasta ihailua. Iloa ja lämpöä. Joskus pakahduttavaa kauneuden kaipuuta. Halua saada koskettaa kangasta, hivellä helmiä. Minulle niissä kuvissa on jotain, joka tuottaa suuresti energiaa ja positiivisia tunteita. Mutta en odota, että jaan tunteen kanssasi. Meillä kaikilla on omat pakahduttavien tunteiden lähteemme.



Kun elämä koettelee, itselle iloa tuottavista pienistä asioista tulee erityisen tärkeitä. Ne toimivat voimavaroina, voimaantumisen lähteinä. Koska niiden tuottama ilo kumpuaa sisältä. Se on iloa, jonka tuotamme itse.

Masennuksen keskellä ilon lähteitä joutuu joskus etsimällä etsimään. Ne saattavat olla unohtuneet tai hautautuneet. Kun yksi löytyy, se innostaa etsimään toista. Löydettyään niitä tahtoo vahvistaa, koska ne tuottavat hyvää oloa ja mieltä. Ne valelevat sielua. Kun niiden kanssa viettää aikaa, alkaa mieli vähitellen nähdä iloa myös muualla. Se muistaa, mikä on itselle hyväksi. Eivätkä ne toimi voimavaroina vain masennuksessa vaan arjessa yleensä. Kunpa sen vain aina muistaisi.

En tiedä, tulenko koskaan tekemään pukua haute couture -tekniikoin. En tiedä, riittääkö malttini siihen. Mutta tuo muisto ja sen herättämät tunteet auttavat itseäni ymmärtämään itseäni paremmin: kiinnostuksen kohteitani, unelmiani, turhautumisiani, jopa pettymyksiäni. Se kertoo minusta ja persoonastani jotain olennaista. Jotain sellaista, josta juuri nyt saan voimaa ja joka tuntuu aidolta.

Omalta.