perjantai 29. kesäkuuta 2018

Itsemyötätunto on uusi musta


Itsemyötätunto on uusi musta ja sellaisena ihana ajatus. Tuntuu, että jos tällä hetkellä avaa minkä tahansa kirjan tai tekstin henkiseen kasvuun tai itsetuntemukseen liittyen, ei voi olla törmäämättä puheeseen itsemyötätunnosta. Sitä tarjotaan lääkkeeksi stressiin, onnellisuuden ja menestyksen avaimeksi, tasapainoisemman elämän siemeneksi. Kyse on siitä, miten me kohtelemme itseämme, hoidamme mieltämme ja kehoamme. Kuinka kuuntelemme tunteitamme, joilla on aina jokin viesti kerrottavanaan. Itsemyötätunto on ajatusten kokonaisuus, joka kätkee sisäänsä niin rakastavan armollisuuden itseään ja muita kohtaan, hetkessä elämisen, empatian, anteeksiannon, sisäisen motivaation (tee asioita, jotka tuottavat mielihyvää) ja mielenrauhan.

"Kohtele itseäsi, niin kuin kohtelet parasta ystävääsi." 

Tekstejä lukiessani olen usein jäänyt pohtimaan, kuinka itsemyötätunnon ajatukseen liittyy olennaisesti rauhoittuminen ja itsensä kuuntelu. Sen sijaan, että tarjoamme liudan innostavia ja inspiroivia asioita (niitäkin elämässä toki tarvitaan, paljon!), meidän pitäisikin suoda itsellemme useammin rauhoittumisen hetkiä: tiedostavaa kävelyä luonnossa, meditaatio- ja hengityshetkiä. Hetkiä, joissa sekä mieli että keho saavat levätä. Hetkiä, joiden aikana meillä on aikaa tunnistaa ja kuunnella tunteitamme ennen kuin juoksemme jo kohti seuraavaa elämystä varten.



Näin kesällä, kun tuntuu, että meillä on vain pari kuukautta aikaa kokea ja elää kaikki kesän riemut (tai jopa koko vuoden riemut), tuo ajatus rauhoittumisesta tuntuu vaativan erityistä itsekuria - ja itsemyötätuntoa. Mieli moittii siitä, ettei ole hyödyntänyt mahdollisuuksia tehokkaasti heti kun on viettänyt parvekkeella kirjan kanssa pidempään kuin tunnin. Tai jos lämpöisenä auringonpaisteisena päivänä päättääkin siivota kotona (koska mieli ja keho tarvitsee sitä enemmän kuin mitään) sen sijaan, että riemuiten hakeutuu saaristolaivoille tai minigolfradalle. Koska nyt on se hetki. 

On kiire iloita ja elää täysillä. Ja toisaalta: kun akut ovat aivan tyhjät, on vaikea pysyä käynnissä.



Itsemyötätuntoon liittyvä lepo ja rauhoittumisen tarve on hiipinyt omaan tietoisuuteeni kuluneen kevään aikana. Olen hyvin konkreettisesti saanut huomata, miten positiivisten ja kiinnostavienkin asioiden puskeminen voi uuvuttaa, jos mieli on jo väsynyt. Vähitellen olen oppinut sen johtuvan siitä, että innostuessaan keho käyttäytyy hyvin samoin kuin stressin kourissa. Vaikka innostuminen tuottaa positiivisia tunteita, se myös väsyttää. Siksi stressin vastapaino ei välttämättä olekaan superkivojen asioiden aktiivinen tekeminen vaan enemmänkin juuri hidastaminen ja hiljentäminen, jopa pysähtyminen.

Yrittäjäminälleni tämä onkin iso läksy. Sitä haluaisi ostaa itselleen mielenrauhaa istumalla päivittäin koneen ääressä edes yrittämässä tehdä jotain: suunnittelemassa nettisivuja, miettiessä syksyn kampanjoita, keräämässä tietoa potentiaalisista asiakkaista. Ajattelee, että ennen kuin bisneskset ovat koossa, en voi hengähtää.  Toisaalta uskottelee, että kaikki suunnittelu ja uuden luominen on niin kivaa, että se varmasti tuottaa mielihyvää ja siksi voimaannuttaa. Väsyneenä ja uupuneena huomaa kuitenkin vain hakkaavansa päätään seinään. Ideoita ei tulvi, mikään ei tunnu inspiroivan. On vaikea päästää irti ja antaa itselleen luvan vain olla. Hengittää. Kun edessä ei ole mitään varmaa.

Ja kuitenkin: vain antamalla itselleen aikaa ja rauhaa voin varmistaa, että tulevaisuudessa on jotain.

Viimeisimmän vakuutuksen rauhoittumisen vaikutuksesta olen saanut etsiessäni jumppaohjeita. Viime aikoina kertyneet kilot olisi kiva saada pois. Juokseminen, oleminen ja hengittäminen helpottuisivat. Itseä olisi mukavampi katsoa peilistä. Netistä löytääkin vaikka kuinka monia treeniohjelmia erilaisille vartalotyypeille. Omaa kehoa ja tuntemuksia useimpiin vartalokuviin verratessani tunnistan kiloni stressihormoonin aiheuttamiksi. Niille annetaan vain kaksi jumppaohjetta: 15 minuutin päivittäinen meditaatio tai rauhallinen jooga. Ei HIITtejä, intervallijuoksua, vuorikiipeilyä, porrasjuoksua, kymmenien kilometrien pyöräilyjä tai soutua. Ei mitään, mikä kyllä tuottaisi endorfiineja, mutta laittaisi myös ensin stressihormoonit hälyytystilaan. Enemmänkin tarvitsen lempeää kehoa ja mieltä rentouttavaa olemista.



"Kirja mukaan ja rannalle" on ollut usein kuulemani kehoitus. Sitä toteuttaessani mietin, että jääkö minulta koko kesä kokematta, jos vain istun merenrannalla tai parvekeloungessani. Ei jää. Koska kesä on juuri siinä, ympärilläni. Tunnen sen ihollani. Näen sen värit ja vihreyden, tunnen tuoksut. Ehkä jopa saan tallennettua sitä mieleni sopukoihin enemmän, kun tietoisesti olen ja hengitän sitä sisääni. 



Mieleeni palaa hetki viime elokuulta, Bellagiosta. Aamukahvi parvekkeella maisemana sininen järvi ja vuoret. Ihoni muistaa, miltä kostea lämpö tuntui. Korvani kuulevat aamiaishuoneen kahvikuppien kilinän ja ihmisten rauhaisen pulinan. Minun alkaa tehdä hirvittävästi mieli rapeaa vaaleaa sämpylää ja sen päälle kinkkua ja juustoa. Siinä järjestyksessä. Mietin, olinko ottanut edes kuvaa tuosta hetkestä (olin, ihme kyllä) ja miksi mieleni palaa juuri siihen. En pysty palauttamaan mieleni sopukoista moniakaan asioita, joita näin kävellessäni tuossa pienessä kaupungissa paikasta toiseen. Mutta muistan aamiaishetken lisäksi pari muuta, jolloin olen pysähtynyt katsomaan maisemaa ja hengittämään sitä itseeni.

Ne ovat mieleni voimakuvia. Kuvia, joihin palaan elämän koetellessa.
Juuri sellaisia tahdon tänä kesänä tallentaa mieleeni. Uusia ja monia. Ehkä niistä löytyy aikanaan myös inspiraation siemen. Kun mieli ja keho ovat siihen taas valmiita.

Itsemyötätunto on minulle tällä hetkellä sitä, että annan itselleni luvan vain olla siinä, missä tuntuu hyvältä. Annan itselleni luvan tehdä vain asioita, joita haluan tehdä. Kävelen hitaammin, jotta ehdin katsoa ympärilleni. Pysähtelen hengittämään ja aistimaan. Yritän tarjota keholleni ja mielelleni sitä, mitä ne juuri nyt tarvitsevat. Tällä hetkellä ne ovat tyytyväisiä varsin vähään: unella, ravinnolla ja rakkaudella mennään jo pitkälle.



p.s. Postauksen ensimmäinen kuva on Fotojoogan Vaikuttava kuva -valokuvausverkkokurssin satoa. Kurssilla mietittiin valokuvaamisen maailmaa omien tunteiden peilaamisen kautta. Tuon kuvan rakentaminen oli hyvin terapeuttista, kuten on sen katsominen



torstai 14. kesäkuuta 2018

Lukijamatka itseensä




Olen usein ihmetellyt kuunnellessani tai lukiessani menestyväksi itsensä brändänneiden ihmisten haastatteluja, mistä he ottavat ajan lukemiselle. Kaikki kun sanovat lukevansa paljon. Useita kirjoja viikossa. Kuvittelen itseni paljon lukevaksi, mutta hitaana lukijana yllän normiarjessa tuskin yhteen kirjaan kuukaudessa. Yleisin syy sille on ajan puute ja iltaisin nopeasti tuleva uni, TV:n helppous ylikuormittuneille aivoille tai jokin muu muka-syy.

Haluaisin lukea paljon. Etenkin tietokirjallisuutta. Se on minulle tärkeä keino itseni kehittämiselle ja uuden oppimiselle. Lukeminen vielä enemmän kuin kuunteleminen: jostain syystä asiat, jotka näen, jäävät mieleeni voimallisemmin kuin kuulemani. Kiinnostavien kirjojen valikoimani kasvaakin lähes joka kerran kun piipahdan Suomalaisessa tai avaan Adlibriksen. Siksi vierailua niissä on täytynyt rajoittaa jo lähes yhtä paljon kuin kenkäkauppojen ovien availua. 

Tunti päivässä pyhitettynä lukemiselle. Tai itsensä kehittämiselle. Mikä ihana ajatus! Kokeilin sitä jo aiemmin vuosia sitten. Oli ihana huomata, kuinka paljon uusia näkökulmia kertyi jo viikossa tällä systeemillä. Joskaan tenttikirjoihin, joista olisi silloin ollut vielä suurempi ammatillinen hyöty, into ei silloin ylettynyt. Eikä ylety nytkään.

Viimeisen parin kuukauden ajan elämä on tarjonnut mahdollisuutta kokeilla vastaavaa uudestaan. Lisäksi mieli janoaa pohdiskeltavaa, oivalluksia. Haluan ymmärtää itseäni ja mieltäni entistä paremmin. Oli siis aika aloittaa jälleen matka itseeni, kirjojen avulla. Luettavakseni onkin valikoitunut self-help-kirjallisuutta ja psykologista tietokirjallisuutta. 

Latte vaaleanpunaiseen mukiin, aamupala lautaselle ja niiden kanssa parvekkeelle. Se on ollut touko-kesäkuun ajan päiväni alku. Usein tässä vaiheessa aamua on vielä saanut kääriytyä vilttiin viileämpien öiden jälkeen. Parvekeloungessa on ihana herätä ja herätellä myös mieltä uusiin ajatuksiin.



Aloitin matkani Katri Syvärisen Löydä elämän taika -kirjalla. Se lupasi ratkaisuja suorittamisesta pois pääsemiseksi ja johdatti vauhdilla pohtimaan mielessä alati pyöriviä uskomuksia. Sen myötä huomasin pian kirjaavani niitä muistikirjaani. Viereen kirjoitin myös, mitä haitallisten uskomuksien sijaan minun pitäisi itselleni sanoa. Jaamme kirjoittajan kanssa monelta osin samanlaisen elämäntarinan. Siksi kirja varmasti vaikutti minuun niin voimakkaasti. Se kuitenkin valikoitui luettaavakseni puhtaasti intuitiolla: suhtauduin siihen ensin epäilevästi, mutta se suorastaan vaatikin tulla luetuksi vieraillessani kirjakaupassa. Ja hyvä niin.

Päästyäni lukemisen vauhtiin päätin avata kolmatta kertaa Frank Martelan Valonöörit. Se on aina kolahtanut. Mutta vasta nyt luin sen itselleni konkreettisia vinkkejä etsien. Sisäinen motivaatio ajatuksena puhutteli jälleen. Muistikirja täydentyi kutsumuskartalla ja kuvauksella unelmien päivästä, joka yllätti itsenikin. Emme selvästi olleet hetkeen jutelleet alitajuntani kanssa.

Laitettuani Valonöörien takakannen kiinni, ajattelin, että oli aika siirtyä tenttikirjoihin. Kävin hakemassakin yhdet. Kehityspsykologiaa. En kuitenkaan päässyt ensimmäistä kappaletta pidemmälle. Halusin jotain käytännöllisempää. Miten nuo tenttikirjat onkin kirjoitettu niin tenttikirjamaisesti?

Niiden sijaan tartuin Tara Langen Tikapuut rakkauteen -kirjaan. Olin jo luonut yhteyttä tunteisiini ja halusin lukea niistä lisää. Tämän kirjan olin ostanut vuosi sitten. Silloin puhe egosta oli liikaa. Elämästäni ja mielestäni vallan ottanut ego ei halunnut lukea siitä, kuinka se syrjäytetään. Nyt huomasin käyväni eri tunnetiloja lukiessani läpi. Häpeästä ja syyllisyydestä lukiessani nyökyttelin, että tuttua on. Vihan kohdalla sain kokea päivän kestäneet itkupotkuraivarit. Rakkaudesta lukeminen tuntui oudolta. Samalla taisin ensimmäistä kertaa todella ymmärtää, mitä tuolla paljon puhutulla egolla tarkoitetaan. Käytännössä kirja kuitenkin puhui tunnejumeista. Ymmärsin, että minulla on niitä paljon.



Jo tikapuiden ensimmäisillä askelmilla muistin, että on olemassa suosittu kirjan tunnelukoista (Kimmo Takanen: Tunne lukkosi), jonka kansikuvaa olen ohimennen vain vilkuillut. Sellainen oli toki saatava. Etsiessäni tietoa kirjasta, päädyin siihen liittyvälle nettisivuille. Rakastan kaikenlaisia testejä ja tietysti minun oli sivuilta löytyvä testi tehtävä. Jo ennen kuin kirja oli kädessäni. (Tähän pieni varoituksen sana: voi olla parempi, että tietää, mihin testi pohjautuu ennen kuin lukee sen tuloksia totuuksina itsestä.) Lopulta kirja oli tähän mennessä yksi voimallisimmista lukukokemuksistani. Sain paljon vastauksia, syvensin ymmärrystä siitä, miksi usein käyttäydyn niin kuin käyttäydyn. Ajatus siitä, että juttelen itselleni kuin vastuullinen aikuinen lapselle, tuntui ensin omituiselta ja sitten lohdulliselta. Lukkojen murtaminen pääsi alkuun, mutta siihen kuluu vielä paljon aikaa.

Lukkoja murtaessani mietin toistuvasti itsemyöntätunnon merkitystä. Lukemattomien kirjojen pinostani löytyi myös niitä koskeva kirja (Ronnie Grandell: Itsemyötätunto). Jo sen alkumetreillä olen havainnut, että tuo vastuullinen aikuinen itsessäni onkin juuri itsemyötätuntoa. On myös tuntunut lohdulliselta ajatella, että itsessä ei ole mitään vikaa, vaikka tunnenkin välillä paljon ns. negatiivisia tunteita. Niiden tavoitteena on vain varoittaa minulle jostain. Viestittää jostain. Niiden aie on hyvä, mutta lopputulema ei välttämättä. Minulla on vielä paljon opittavaa armollisuudesta ja myötätunnosta itseäni kohtaan.

Jännityksellä odotan, mihin mieleni seuraavaksi minua vie. Toinen kirja itsemyötätunnosta on jo tilattu. Josko sen jälkeen pääsisi vihdoin käsiksi onnellisuuteen? Toivon vain, että tämä lukuhimo ei laannu vielä pitkään aikaan. 




  

x

keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Ilon lähteillä




Muistan kun olin pieni, ehkä neljän tai viiden vanha. Eräs lauantai-ilta, saunan jälkeen, pyysin äidiltäni  kangasta. Halusin ommella itselleni hameen. Silloin en vielä niin ymmärtänyt kaavoista tai ompelukoneista. Enemmänkin minussa asui pieni cocochanel, joka ei pelännyt leikata kangasta noin vain, vaikka sängyn päällä tai portailla istuen.

Sain valkoisen kreppikankaan käyttööni. Muistan, kun istuin ja tein pienin käsin pistoja, isoja sellaisia. Isompia kuin harsittaessa. Mielessäni nähtävästi hienokin prinsessamekko. Lopputulos ei ehkä ihan ollut odottamani ja ommelten lujuus tuskin kesti yhtäkään leikkiä. Mutta siinä hetkessä on tapahtunut minulle jotain tärkeää.

Olen viime aikoina usein kysnyt itseltäni: pidänkö tästä oikeasti vai vain siksi, että minun kuuluu tai odotetaan pitävän. Että olen luonut sellaisen roolin, johon asia liittyy. Tai että hyvään elämään kuuluu pitää jostakin. Tuo muistikuva minusta ompelemassa hametta nousi siinä yhteydessä mieleeni. Hetkellä, kun mietin, että pidänkö oikeasti vaatteista vai kuvittelenko vain. Sitä ennen olin useampaan "mitä sismmässäni oikeasti tahdon" -kysymykseen vastannut sen enempää ajattelematta: "Suunnitella ja valmistaa haute couture -malliston."

Ja miten se menikään: se ensimmäinen mieleen tullut vastaus on usein aidoin ja rehellisin.

Instagram-virtani on täynnä kuvia haute couture -puvuista, upeista luomuksista Hollywoodista ja New Yorkista. Taitavien ja eleganttien pukeutujien asuja Milanosta, Pariisista ja Lontoosta. Voin katsoa kymmeniä kertoja peräkkäin videoita, joissa näytetään, miten haute couture -pukujen kirjailut tehdään. Kuinka tylli on pingoitettu puukehyksen väliin muodostaen pöydän ja kuinka jokainen helmi, kristalli ja paljetti kiinnitetään siihen käsin. Nopein, huomaamattomin pistoin. Nautin katsoessani Diorin tarinaa siitä, miten heidän ensi kauden mallistojen pitsit on ensin suunniteltu ja sitten - koneen avustuksella tosin - valmistettu.

Kuvia katsoessani tunnen puhdasta ihailua. Iloa ja lämpöä. Joskus pakahduttavaa kauneuden kaipuuta. Halua saada koskettaa kangasta, hivellä helmiä. Minulle niissä kuvissa on jotain, joka tuottaa suuresti energiaa ja positiivisia tunteita. Mutta en odota, että jaan tunteen kanssasi. Meillä kaikilla on omat pakahduttavien tunteiden lähteemme.



Kun elämä koettelee, itselle iloa tuottavista pienistä asioista tulee erityisen tärkeitä. Ne toimivat voimavaroina, voimaantumisen lähteinä. Koska niiden tuottama ilo kumpuaa sisältä. Se on iloa, jonka tuotamme itse.

Masennuksen keskellä ilon lähteitä joutuu joskus etsimällä etsimään. Ne saattavat olla unohtuneet tai hautautuneet. Kun yksi löytyy, se innostaa etsimään toista. Löydettyään niitä tahtoo vahvistaa, koska ne tuottavat hyvää oloa ja mieltä. Ne valelevat sielua. Kun niiden kanssa viettää aikaa, alkaa mieli vähitellen nähdä iloa myös muualla. Se muistaa, mikä on itselle hyväksi. Eivätkä ne toimi voimavaroina vain masennuksessa vaan arjessa yleensä. Kunpa sen vain aina muistaisi.

En tiedä, tulenko koskaan tekemään pukua haute couture -tekniikoin. En tiedä, riittääkö malttini siihen. Mutta tuo muisto ja sen herättämät tunteet auttavat itseäni ymmärtämään itseäni paremmin: kiinnostuksen kohteitani, unelmiani, turhautumisiani, jopa pettymyksiäni. Se kertoo minusta ja persoonastani jotain olennaista. Jotain sellaista, josta juuri nyt saan voimaa ja joka tuntuu aidolta.

Omalta.