keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Elämän kerroksia kuorimassa


 


"Tahtoisin kuoria elämääni, kerros kerrokselta. roolista rooliin. Tahtoisin riisua sen ihan pohjalle asti. Jotta löytäisin jälleen sen todellisen minän. Ytimeni.

Sanoin jo kuukausi sitten ymmärtämättä, mitä se oikein tarkoittaa. Minulla oli vain sellainen tunne. Tarve löytää jotain todellista ja oikeaa. Sitä ennen huomasin usein kysyväni itseltäni kohdatessani tuttuja ja tuntemattomia asioita: "Tykkäänkö tästä oikeasti vai vain siksi, että minun kuuluu tykätä tai se on hienoa?" 

"Onko meissä jotain niin pysyvää, että sellaisen voisi löytää?" Kysyi yksi.
"Mistä tiedät, että olet löytänyt todellisen minäsi?" Kysyi toinen. 
"Kyllä sen vain sitten tietää," vakuuttelin myös itselleni.

Itkun määrästä päätellen olin kuorimassa sipulia. Kunnes ymmärsin, ettei sipulista jää mitään, kun sen kuorii pohjalle asti. Latva-artisokka olisi kasviksista se parempi metafora. Lennosta vaihdoin mielikuvaksi jonkin kukan, pionin. Tiukassa nupussa olevan. Kun sen terälehtiä yksitellen avaa ja irrottaa, löytää lopulta jotain, joka pitää koko kukan kauneuden kasassa. Ytimen, johon kaikki kiinnittyy. Mielessäni se oli jotain pysyvää, vaikka sekin muokkautuu ja muuttuu. Ja on niin riippuvainenkin ympäristöstään. Juuristaan ja varrestaan ainakin.

Rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakasta, rakastaa...



Yhtäkkiä tahdoin kyseenalaistaa kaiken. Haluni kehittyä ja kehittää, rakkauteni muutokseen. Vaatteet intohimonani. Kirjoittamisen, ajattelun, puhumisen ja jakamisen merkityksen. Ymmärryksen ja näkemyksen. Oman osaamisen. Näin vahvuudet heikkouksina, heikkoudet vahvuuksina. Joskus jopa epäilen, olenko olemassa vai kuvittelenko vain. Että elämä onkin eräänlainen Matrix-elokuva ja minuun on vain ladattu tämä ohjelmisto, jonka myötä koen ja näen.

"Anteeksi, mutta missä pääsisin vaihtamaan ohjelmistoa, tämä ei ollutkaan mieluisa? 

Sillä raivatessani tietäni sisimpääni ymmärsin erään laulun sanoin: "Olen väsynyt kauniiseen kuluttavaan unelmaan. Olen kaipaus uuteen elämään, en paljon muuta." Se on nuoruudestani asti usein soinut mielessäni juuri silloin, kun olen eniten kaivannut muutosta.

Niin se muutos, joka minun pitäisi itse luoda ja ohjelmoida. Ellen halua, että elämä tekee sen puolestani. Silloin se ei välttämättä ole sitä, mitä haluan. Muutos, johon pitäisi ilolla antautua. Jonka kyytiin hyppäisin riemusta. Mutta onko pakko? Juuri nyt? Kun olen niin väsynytkin. Enkä edes tiedä, miltä muutosjunani näyttäisi.

Pionini terälehdet ovat tiukassa. Ne johdattavat minua kysymys kysymykseltä syvemmälle. Ne paljastavat altaan lukkoja, jotka pitäisi ensin hahmottaa ja sitten avata. Ne muistuttavat tunteista, joita en ehkä ole muistanut arjessani kohdata. Tilanteista, jotka ovat jättäneet sydämeeni arven. Ne kaikki ovat asioita, joiden takia nuo terälehdet pysyvät niin tiukassa ja jotka kääntävät niitä vielä niin sumppuun.  Niin, että minun on niiden alta vaikea nähdä itseäni. Niiden tehtävänä on suojella sisimpääni, mutta siinä samalla ne ehkäisevät todellista muutosta.



Sitten yllättäen istuessani kalliolla meren rannalla, ihaillessani auringon kimmellystä veden pinnalla, tunnen ensimmäisen sykähdyksen. Kuin olisin nähnyt pienen vilahduksen juuri siitä. Sielustani.

Ilon ja voiman hetki.

Tämä kukka on erikoinen. Se ei kuihdu, vaikka työ kestää. Ja kun se on nyhdetty paljaaksi, se löytää jostain voimaa kasvattaa uudet terälehdet. Yhdessä ne muodostavat kokonaisuuden, joka kukkii entistäkin kauniimmin, kevyemmin ja avoimemmin. Valoon päin. Niin kuin niin moni muu kukka niityllä.

Ihmekukkia ne kaikki.










perjantai 11. toukokuuta 2018

Eiku... Uskomuksia uusimassa



Avaan uuden muistikirjani. Mustavalkoisen. Sen, josta piti tulla bisneskirjani. Johon kirjoitan vain hienoja yritystäni kehittäviä ajatuksia. Muistiinpanoja tärkeistä neuvotteluista. Jonka sivuille piirrän upeita kaavioita prosesseista, kehityksestä ja tavoitteista.

Muistikirjan ensimmäiselle sivulle kirjoitan 'eheytymisen kirja'. Minusta pursuaa joukko asioita, jotka koen tärkeäksi kirjoittaa johonkin muistiin. Heti. Pysyvämmin kuin mille tahansa paperinkeräykseen päätyvälle A4:selle.

On tunne, että minun täytyy itselleni selittää, miksi otan kirjan tähän käyttöön. Miksi vaihdan sen tarkoitusta noin vain, lupaa kysymättä. Vaikka kukaan ei nähnyt eikä tiennyt. Omatuntoni silti soimaa. Ensimmäiselle varsinaiselle sivulle laitan päivämäärän ja selitän, että tarvitsen jotain, johon purkaa ajatuksiani. Ihan kuin ne kymmenet muut keskeneräiset, puolityhjät, iloisenväriset muistikirjat eivät riittäisi.



Etsin kynän, josta jää kaunis jälki. Se tuntuu tärkeältä. Koska minusta tuntuu, että olen jonkin hyvin merkityksellisen äärellä. Kirjoitan seuraavan aukeaman vasempaan yläkulmaan: uskomukset. Kynäni lentää kirjoittaen mieleni sopukoista ulos niitä ajatuksia ja ääniä, jotka uskottelevat minulle asioita. Että millainen olen, mitä osaan, millaista elämäni kuuluu olla. Tai oikeammin: miten huono ihminen olen, mitä en osaa ja mitä en ainakaan elämääni ansaitse. Kuulen niitä eri henkilöiden äänillä sanottuna. Tunnistan äänet. Myös omani. Sillä tuntuu olevan eniten asiaa.

En ole yllättynyt, kuinka paljon rajoittavia uskomuksia mielessäni on. Mutta yllätyn silti. Huomaan heti lokeroivani niitä. Asettavani tietyn tyyppiset uskomukset allekkain. Välillä nauraen. Sitten itkien. Elämäni tuntuu hetken hyvin rajoitetulta. Seuraavassa hetkessä ihmettelen, miten olen koskaan saavuttanut mitään, kun en koe ansaitsevani mitään hyvää.

Aukeama täyttyy hetkessä. Mietin, voinko käyttää samaan tarkoitukseen toisenkin.

Olenhan minä kuullut ja lukenut monet kerrat noista uskomuksista ja niiden rajoittavasta luonteesta. Että ne alitajunnassa pitävät bileitään ja estävät asioita toteutumasta. Olen kuullut sisäisistä äänistä, jotka pitäisi hiljentää (tai muuttaa toisiksi), jos haluaa ottaa elämän oikeasti omiin käsiinsä. Kun haluaa elää itsensä näköistä elämää, eikä taipua kaikkien muiden toiveisiin. Mutta olen ajatellut, ettei se puhe uskomuksista ole minua varten. Että kuitenkin tiedän saavani jotain, jos vain sitä kovasti haluan... Tai sitten en.



Piirrän kirjoittamieni uskomusten viereen ison nuolen. Nuolen viereen raapustan: "eiku..." Sitten kirjoitan, miten minun pitäisi itselleni puhua, mitä sisäisten äänien tulisi minulle hokea.

Että osaan, minulla on lupa, voin ja saan.
Että ansaitsen.
Niin kuin sinäkin.