keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Kympin tyttö ja suorittaminen

Ystäväni kirjoitti jokin aika sitten blogiinsa tekstin kympin tytöistä. Osui ja upposi. Siitä lähtien tuo termi on pyörinyt mielessäni. Taidan olla sellainen, kympin tyttö. Paitsi, että en ollut. Olin ysin tyttö ja sekös vasta harmittikin. Kun tuntui, että vaikka teki mitä, en päässyt kymppiin. Aina jäi jotain uupumaan. Aina jäi jotain tavoiteltavaa.


Meille kympin tytöille on tyypillistä suorittaa. Koska sillä tavalla saa huomiota. Ja rakkautta. Tai niin sitä kuvittelee. Kilttinä, hyvin käyttäytyvinä, rangaistuksia ja ihmisten sanomisia pelkäävinä emme välttämättä uskalla tehdä asioita. Kokeilla, miltä tuntuu saada kokeesta nelonen. Tai heittää koulussa lumipalloja (olen tehnyt, jouduin jälki-istuntoon, mikä häpeä...). Emme uskalla mennä Senaatintorille alasti seisomaan ja huutamaan törkeyksiä. Jos edes näkisin sellaista, vatsani kääntyisi ylösalaisin. En kehtaisi katsoa, enkä kuunnella. Koska eihän tuollainen käytös sovi. Pitäisi varmaan mennä kertomaan se performanssin esittäjällekin.

Ja miten olenkaan etenkin aikuisiällä salaa ihaillut niitä, jotka tuntuvat tekevän ja sanovan ilman huolta huomisesta. Tai toisten ajatuksista. Joskus ajattelen, että tekisi hyvää vähän rettelöidä. Tai sanoa todella pahasti. Yleensä sen kaltaiset tilanteet kuitenkin päättyvät vain itsensä ruoskimiseen ja itkuun. Häpeään. Lupaukseen siitä, että heti huomenna olen taas kiltti ja hiljaa.

Suorittamiseen liittyy vahvasti ajattelu siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Kun teen asioita, saan huomiota. Elämän isoja kysymyksiä mietitään myös siitä näkökulmasta, miltä se näyttää muiden silmissä. Mitä se tekee imagolleni. Jos ei tietoisesti niin alitajuisesti. Koulutukset, uudet työt, rakkaus, lapset. Hyviä asioita kaikki. Saadaan kiitosta ja lahjoja. Potkut, työttömyys, kesken jäänyt tutkinto, avioero... voi luoja!

Eilen näimme YLE1:n ohjelmasarjassa Nyt tai ei koskaan kympin tytön Annen, joka pohti, erotako vai ei. Olin itse parvessa ja koin eronneena - suorittajanakin - paljon samaistumiskohteita. Kun Anne oli tehnyt päätöksensä avioerosta, hänen ensimmäinen kysymyksensä oli, miten paljon vihaa hän tulisi kohtaamaan päätöksensä vuoksi ympärillä olevilta ihmisiltä. Jäin miettimään, kuinka kauan Anne oli todellisuudessa ollut siinä tilanteessa, että oli unohtanut itsensä ja oman onnellisuutensa sen vuoksi, että kukaan ei pääsisi arvostelemaan hänen elämäänsä ja valintojaan. Milloin hän oli viimeksi kysynyt, "mitä minulle oikeasti kuuluu?" Koska itse elin niin. Olin valmis olemaan loppuikäni onneton, jotta minun ei olisi tarvinnut kohdata sitä häpeää, jota koin sanoessani, että "olen eronnut". Koska minulle se merkitsi samaa kuin "olen elämässäni epäonnistunut, eläjänä turha."

Suorittajille kun on myös tyypillistä yrittää pitää lähellä olevat ihmiset tyytyväisinä. Kulissit pystyssä. Toki haluamme läheisille hyvää ja onnea. Joskus jopa niin, että siihen sairastuu. Se oma oikea tavoite hämärtyy, oman tahdon ääni hiljenee. Tilalle astuvat ne tavoitteet, joiden avulla kuvittelee saavansa arvostusta ja rakkautta - ja pelko elää ilman niitä.

Kun oma tahto nouseekin pintaan, se tulee usein niin ryminällä, että jälki ei ole kaunista katsottavaa. Silloin tekeminen näyttää ulkopuolisen silmiin erityisen itsekkäältä ja kylmältä. "Mikään eri tuolle riitä." "Eikö se arvosta mitään." "Hänellähän on kaikki". "Miten se käyttäytyy noin?" Niitä, joita on yritetty pitää omilla valinnoilla tyytyväisenä, sattuu eniten. Hekin joutuvat järjestämään oman elämänsä uusiksi. Ainakin ajatuksen tasolla. Viattomat. Emmekä me yleensä ole kovin hyviä sopeutumaan muutoksiin. Varsinkaan niihin, jotka lähtevät liikkeelle toisen ihmisen muutoksesta.

Ja samaan aikaan tuo suorittaja on vain yrittänyt löytää oman äänensä. Sen, mikä jollain toisella mahdollisesti jo on. Hän on rohkaistunut sanomaan, mitä tahtoo. Kompuroinut pystyyn kokeilemaan, kantaisivatko omat jalat vai tarvitseko sitä kaikkea hyväksyntää yhä ilmaksi siipiensä alle.

Ihmisellä voi olla ulkoisesti ihan kaikki hyvän elämän elementit. Mutta jos hän ei ole sisäisesti onnellinen, mikään ei riitä. Niin kävi minulle. Niin taisi käydä Annelle.

Itsetuntemus. Oppia tuntemaan kuka on, mitä tahtoo ja miksi tahtoo. Se on suorittajalle parasta lääkettä. Minulle tuo elämäni paras epäonnistuminen johti tielle, joka jatkuu koko loppuelämäni. Sen aikana olen jo kysynyt ja tulen kysymään monta kertaa, mitä tahdon oikeasti ja mitä vain siksi, että saisin suorituspisteitä. Että se näyttää hyvältä cv:ssä. Että voin kirjoittaa siitä Facebookiin. Mistä asiasta olen oikeasti iloinen. Mistä taas iloinen, koska niin kuuluisi olla. Vielä pitäisi opetella seisomaan omien ajatusten ja valintojen takana...

Niin. Minä joisin mielelluummin Kämpissä samppanjaa pikkumusta päällä kuin istun pubissa oluttuopposella flanellipaita päällä. Eikä tähän sisälly mitään arvostelua. Minä vain tekisin niin. Te muut saatte ajatella toisin.






perjantai 4. syyskuuta 2015

Tasapainoilua

Meitä kehoitetaan valitsemaan ja tekemään niin kuin itsestä tuntuu hyvältä. "Jos jokin ei tunnu oikealta, luultavasti se ei olekaan", sanovat. Usein oman sielun ääntä pitää oikein pysähtyä kuuntelemaan. Toisinaan se huutaa kovaa ääneen, jos vain suostumme kuulemaan. Harjoituksen myötä sille herkistyy. Olen huomannut.

Toisaalta meitä kehoitetaan rohkeasti hyppäämään epämukavuusalueellemme. Kokeilemaan rajojamme. Tekemään jotain sellaista, mikä ei ensin tunnu ehkä hyvältä. Mutta eikös juuri pitänyt kuunnella omaa sielun ääntä, tunnetta, joka ehkä sanoo, että ei näin?

Ymmärrätte varmaan, miksi yksityiskohtaiseen analyysiin taipuvainen välillä turhautuu näiden elämäntapaohjeiden edessä? :D



Silloin kun lähdin itsetuntemuksen etsimisen polulle, minulla oli kaksi tunnetta: positiivinen ja negatiivinen. Etenkään negatiivisia tunteita en oikein osannut erotella ja kaikki osoitin samalla tavalla. Pelot, surut, ahdistukset, epätoivot, vihat, pettymykset - mitä niitä nyt on, yhtä ja samaa möykkyä. Kaikki purkautuivat joko ärtymyksenä tai itkuna, yleensä molempina. Ongelmana oli, että olin kieltänyt itseltäni oikeastaan kaikki tunteet. Kuvitellut, että on kunnon ihmisen merkki kun niitä ei ainakaan tuo esiin. Muuri on paljon parempi. Järjellä pärjää kyllä. Itse asiassa vielä vaiheessa, kun haudatut tunteeni jo räiskyivät pahasti tuon muurin yli ja läpi murtaen sitä kivi kiveltä, minua muistuttettiin, etteivät tunteet kuulu työelämään (elämäni oli silloin = työtä). Että minun pitäisi vain niellä ja olla neutraali. Tuli kiire yrittää muurata muuri takaisin umpeen. En vain enää kyennyt. Perusta oli jo murtunut. 

Vähitellen olen oppinut erottelemaan erilaisia tunteita ja jopa niiden vivahteita. Olen löytänyt tuntevan minäni. Sellaisen, joka alkaa epäillä jo olevansa tunne-elämältään yliherkkä. Kun yliherkkä hautaa tietoisesti tunteitaan, siitä ei ajan myötä seuraa kuin juuri sellainen katastrofi, minkä aikoinani koin: tunteiden pursuamisen läpi harmaan kiven. Olen opetellut kuuntelemaan kehoani, koska se kertoo minulle, missä tunteet tuntuvat ja mitä oikeasti haluan. Esimerkiksi, jos olen tekemässä jotain, jota en haluaisi tehdä, tunne tuntuu poskipäissä. Keho asettaa itselleni maskin, joka yrittää sanoa: "stop, tämä ei ole hyvä, älä tee/mene." Mielenkiintoisin on positiivisen jännityksen ja pelon ero. Minulla ne molemmat tuntuvat ylävatsassa. Toinen kiehlmöi, toinen kaivaa itselleen lisää tilaa vatsalaukkua syövyttämällä. Arvatkaa kumpi tekee kumpaa?

Sitten on vielä yksi pelon laji. En ole vielä osannut nimetä sitä. Enkä tiedä, onko se positiivinen vai negatiivinen. Se tuntuu päässä, otsassa ja silmien takana. Epäilen, että se on juuri pelkoa astua pois mukavuusalueelta. Joskus, kun jään tutkailemaan tunnetta, kyyneleet nousevat silmiin. Joskus mieleen nousee lempeä ajatus: "koska et tahdo, älä tee". Toisinaan tämän tunteen vallassa ruoskin itseäni uskalluksen puutteesta. Toisinaan kiittelen, etten ihan kaikkeen kuitenkaan lähde suinpäin mukaan...

Viime aikoina olen ollut tuossa olotilassa kovin paljon. Haluaisin kuunnella sisältä kumpuavaa tunnetta. Toisaalta järkisyyt yrittävät hiljentää sitä. Rationaalinen minäni huutaa: ole kerrankin järkevä. Elämän realiteetit alkavat myös muistuttaa olemassaolostaan: itsensä arvostaminen on tärkeää, mutta se ei riitä ravinnoksi.

Ollessani jo viikkoja tunteiden ja järjen vuoropuhelun pelikenttänä, olen oivaltanut yhden suuren asian: kun järki ja tunteet ovat sopusoinnussa, minun ei tarvitse perustella itselleni, miksi jotakin teen. Asiat tuntuvat oikeilta. Silloin olen myös valmis hyppäämään epämukavuusalueelleni ja jopa panostamaan siellä selvitäkseni. Jos jommalla kummalla on liian suuri valta ja joutuu taivuttelemaan toista tahtoonsa, jokin on pielessä. Hälytyskellojen pitäisi soida.

Liian usein me vain jätämme kuulematta sen toisen äänen. Vahingossa tai tahallaan.



Tasapainotila täytyy olla myös juostessa. Silloin kisaajina vallasta on mieli ja kroppa. Kun ne ovat yhtä mieltä, juoksu sujuu. Kun kroppaa haastetaan himpun verran äärirajan tuolle puolen, se kehittyy. Kulkee mukisematta mukana. Mutta jos mieli, joka tietysti innoissaan haluaisi aina vain mennä lujempaa ja pidemmälle, vaatii kropalta liikoja, jälkimmäinen suuttuu ja alkaa asettaa rajojaan. Ensin se nostaa sykkeitä ja odottaa reagoiko mieli niihin. Sitten tuodaan tarjolle pienempiä rasitusvammoja. Jos rääkki vain jatkuu, katkaistaan vaikka akillesjänne, jos muu ei auta. Onpahan mieli juoksematta jonkin aikaa.

Mikään ei ole oikeastaan opettanut minulle nöyryydestä niin kuin kroppani juoksun aloittamisen jälkeen. Maratonillakin viimeiset 12 kilometriä oli täysin kropan ja mielen välistä vuoropuhelua: ensimmäinen yritti nöyryyttää jälkimmäistä, joka heti aloitti sopimusneuvottelut. Silloin kun ne ovat sopusoinnussa, on flow:n aika. Silloin juoksu on vain ihanaa. Jalat vie, mieli hyrrää mukana. Tunne, jota ei voi selittää, se pitää kokea.

Joskus tuohon tasapainon olotilaan päästäkseen täytyy antaa osapuolille - tunteille ja järjelle - aikaa kamppailla, etsiä kompromissiaan. Tilaa, jossa molemmilla on hyvä olla. Sillä aikaa, kun ne taistelevat reviireistään ja etuoikeuksistaan, perustelevat kantaansa poteroistaan, voin vain odottaa ja tehdä jotain ihan muuta. Kyllä ne kertovat taistelunsa tuloksesta myöhemmin. Kumpikohan voittaa?

torstai 3. syyskuuta 2015

Valintoja valintoja

Elämämme on täynnä valintoja. Suuria ja pieniä. Silloinkin, kun teemme jotain "automaattisesti", valitsemme. Koska aina voisimme tehdä toisin. Se toinen tapa ei välttämättä ole mukavampi tai parempi, ihanampi tai kantavampi. Se on kuitenkin vaihtoehto. Usein vasta aika näyttää, miten meidän käy, oliko valintamme oikea. Viekö valintamme meitä sinne, minne olemme menossa?



Olisi ihanaa, jos joskus joku toinen sanoisi, mitä tehdä. Niinpä. Luovuttaa vastuu toiselle. Päätöksestä ja sen lopputuloksesta. Itse hypätä mukaan matkantekijänä, toteuttajana, joskus vain viereltä katsojana. Ajatus, johon on vahvasti sisältynyt toinen ajatus: "jos menee pieleen, on ketä syyttää". Oi mikä tilanne! Ettei ainakaan tarvitse omalle peilikuvalle huutaa tai itseään ruoskia. On helppoa rakastaa itseä, kun ei ole tehnyt mitään. Ei edes valintoja.

Olen käynyt läpi ratkaisukeskeisen terapiaputken. Silloin, kun mieleni myrkysi ja vointini oli kaikkea muuta kuin hyvä, tuntui turhauttavalta, kun terapeutti ei voinut antaa mitään neuvoa. Piti keksiä itse. Jos mieli tuntee olevansa keskellä avaruuden mustaa pistettä, on vaikeaa löytää tähteä. Jos on uppoamassa meren syvyyksiin, ei ehkä osaa ihastella koralliriutan kauneutta tai keskittyä etsimään simpukoista helmiä. Vielä turhauttavampana pidin aina viimeiseksi esitettyä kysymystä: "Mikä on seuraava askel, jonka otat?" Mieleni karkasi heti pohtimaan suuria kysymyksiä. "Miten pelastan maailman?" "Miten saavutan kaikki unelmani heti huomenna?" Kunnes vuosia myöhemmin tajusin, että oikea (tai siinä hetkessä sopivin) vastaus on: "Avaan tuon oven ja astun ulkomaailmaan." 

Niin, mutta mitä isommasta valinnasta on kyse, sitä suurempi on kaipuu, että sitä voisi pohtia jonkun toisen kanssa. Kysyä mielipidettä. Peilata ajatuskulkua ja siten ehkä vahvistua, että olen tekemässä itselleni parhaan valinnan.

Olin viime keväänä mukana tekemässä Ylen uutta ohjelmaa Nyt tai ei koskaan. Ohjelman idea on simppeli: 8 elämän risteyskohdassa olevaa naista kysyy parviälyltä neuvoa, mitä hänen tulisi tehdä. Parviälyn muodostavat 15 tavallista suomalaista naista ja miestä ja heidän aivoituksensa, jossa yhdistyy valtava määrä elämänkokemusta, lukemattomia tehtyjä valintoja, järjetön määrä ratkaisuja, erilaisia katsantokantoja ja arvoja. Ideaan yksinkertaisuus sitten jääkin. Vauhtia ja vaaratilanteita piisasi, kun parvelaiset pääsivät tutustumaan päähenkilön, apua pyytäneen, elämään. Minä olin yksi parvelaisista, yhteensä kolmessa jaksossa.

Nuo 8 naista ovat superrohkeita! Että avaavat elämänsä, mietteensä ja sydämensä. Eivätkä vain noille 15 uteliaalle penkojalle auttajalle vaan myös koko Suomen kansalle. Kuvauksien aikana muistan usein asettuneeni mielessäni päähenkilön tuolille ja miettineeni, miltä tuntuisi istua siinä. Muistan myös kauhuissani ajatelleeni, ettei minulla on lupa puuttua toisen elämään. Ei minulla ole lupa neuvoa ventovierasta missään. Ei minulla ole edes lupa kysyä vaikeita kysymyksiä. Koska en haluaisi, että minulle tehdään niin.

Mutta he olivat pyytäneet apua. He olivat antaneet luvan. Parvi voi auttaa heitä peilaamaan asioita, katsomaan niitä uusista näkökulmista. He voivat saada tunteen, että he eivät ole asiansa kanssa yksin. Joku muukin on ehkä tällaista joskus pohtinut. Siksi meidän pitäisi osata puhua, pyytää apua. Ja vaikka parvi antaakin ratkaisuehdotuksensa, lopullisen päätöksensä kanssa he ovat kuitenkin yksin. Siksi se päätös pitää tehdä itse. Me parvelaisetkaan emme tiedä, mitä neuvoja he lopulta toteuttivat. Sen näemme vasta tv:stä tämän syyskuun aikana. Jännittää.



Jokainen valinta on se oikea. Juuri sillä hetkellä. Kaikki henkisen hyvinvoinnin oppaat sanovat, että kun päätös on tehty, ne muut vaihtoehdot pitäisi unohtaa. Että oli ollutkaan mikään jahkailutilanne. Katsoa rohkeasti eteenpäin. Toteuttaa valintaansa. Kuitenkin on inhmihillistä, että jossittelee. Joskus ei osaa tai ei voi olla katsomatta taakseen. Ei voi olla toteamatta peilin ääressä: "hienoa Maarit, tosi hyvin valittu, mitä sä oikein ajattelit". Silloinkin pitäisi osata vain armahtaa, itsemme. Koska se oli vain valinta. Sillä hetkellä tehty. Ja juuri nyt, me voimme valita toisin. Aina.

(Nyt tai ei koskaan -ohjelma YLE TV1:llä  8.9.2015 klo 19.00 alkaen ja siitä 8 viikkoa eteenpäin).