keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Kympin tyttö ja suorittaminen

Ystäväni kirjoitti jokin aika sitten blogiinsa tekstin kympin tytöistä. Osui ja upposi. Siitä lähtien tuo termi on pyörinyt mielessäni. Taidan olla sellainen, kympin tyttö. Paitsi, että en ollut. Olin ysin tyttö ja sekös vasta harmittikin. Kun tuntui, että vaikka teki mitä, en päässyt kymppiin. Aina jäi jotain uupumaan. Aina jäi jotain tavoiteltavaa.


Meille kympin tytöille on tyypillistä suorittaa. Koska sillä tavalla saa huomiota. Ja rakkautta. Tai niin sitä kuvittelee. Kilttinä, hyvin käyttäytyvinä, rangaistuksia ja ihmisten sanomisia pelkäävinä emme välttämättä uskalla tehdä asioita. Kokeilla, miltä tuntuu saada kokeesta nelonen. Tai heittää koulussa lumipalloja (olen tehnyt, jouduin jälki-istuntoon, mikä häpeä...). Emme uskalla mennä Senaatintorille alasti seisomaan ja huutamaan törkeyksiä. Jos edes näkisin sellaista, vatsani kääntyisi ylösalaisin. En kehtaisi katsoa, enkä kuunnella. Koska eihän tuollainen käytös sovi. Pitäisi varmaan mennä kertomaan se performanssin esittäjällekin.

Ja miten olenkaan etenkin aikuisiällä salaa ihaillut niitä, jotka tuntuvat tekevän ja sanovan ilman huolta huomisesta. Tai toisten ajatuksista. Joskus ajattelen, että tekisi hyvää vähän rettelöidä. Tai sanoa todella pahasti. Yleensä sen kaltaiset tilanteet kuitenkin päättyvät vain itsensä ruoskimiseen ja itkuun. Häpeään. Lupaukseen siitä, että heti huomenna olen taas kiltti ja hiljaa.

Suorittamiseen liittyy vahvasti ajattelu siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Kun teen asioita, saan huomiota. Elämän isoja kysymyksiä mietitään myös siitä näkökulmasta, miltä se näyttää muiden silmissä. Mitä se tekee imagolleni. Jos ei tietoisesti niin alitajuisesti. Koulutukset, uudet työt, rakkaus, lapset. Hyviä asioita kaikki. Saadaan kiitosta ja lahjoja. Potkut, työttömyys, kesken jäänyt tutkinto, avioero... voi luoja!

Eilen näimme YLE1:n ohjelmasarjassa Nyt tai ei koskaan kympin tytön Annen, joka pohti, erotako vai ei. Olin itse parvessa ja koin eronneena - suorittajanakin - paljon samaistumiskohteita. Kun Anne oli tehnyt päätöksensä avioerosta, hänen ensimmäinen kysymyksensä oli, miten paljon vihaa hän tulisi kohtaamaan päätöksensä vuoksi ympärillä olevilta ihmisiltä. Jäin miettimään, kuinka kauan Anne oli todellisuudessa ollut siinä tilanteessa, että oli unohtanut itsensä ja oman onnellisuutensa sen vuoksi, että kukaan ei pääsisi arvostelemaan hänen elämäänsä ja valintojaan. Milloin hän oli viimeksi kysynyt, "mitä minulle oikeasti kuuluu?" Koska itse elin niin. Olin valmis olemaan loppuikäni onneton, jotta minun ei olisi tarvinnut kohdata sitä häpeää, jota koin sanoessani, että "olen eronnut". Koska minulle se merkitsi samaa kuin "olen elämässäni epäonnistunut, eläjänä turha."

Suorittajille kun on myös tyypillistä yrittää pitää lähellä olevat ihmiset tyytyväisinä. Kulissit pystyssä. Toki haluamme läheisille hyvää ja onnea. Joskus jopa niin, että siihen sairastuu. Se oma oikea tavoite hämärtyy, oman tahdon ääni hiljenee. Tilalle astuvat ne tavoitteet, joiden avulla kuvittelee saavansa arvostusta ja rakkautta - ja pelko elää ilman niitä.

Kun oma tahto nouseekin pintaan, se tulee usein niin ryminällä, että jälki ei ole kaunista katsottavaa. Silloin tekeminen näyttää ulkopuolisen silmiin erityisen itsekkäältä ja kylmältä. "Mikään eri tuolle riitä." "Eikö se arvosta mitään." "Hänellähän on kaikki". "Miten se käyttäytyy noin?" Niitä, joita on yritetty pitää omilla valinnoilla tyytyväisenä, sattuu eniten. Hekin joutuvat järjestämään oman elämänsä uusiksi. Ainakin ajatuksen tasolla. Viattomat. Emmekä me yleensä ole kovin hyviä sopeutumaan muutoksiin. Varsinkaan niihin, jotka lähtevät liikkeelle toisen ihmisen muutoksesta.

Ja samaan aikaan tuo suorittaja on vain yrittänyt löytää oman äänensä. Sen, mikä jollain toisella mahdollisesti jo on. Hän on rohkaistunut sanomaan, mitä tahtoo. Kompuroinut pystyyn kokeilemaan, kantaisivatko omat jalat vai tarvitseko sitä kaikkea hyväksyntää yhä ilmaksi siipiensä alle.

Ihmisellä voi olla ulkoisesti ihan kaikki hyvän elämän elementit. Mutta jos hän ei ole sisäisesti onnellinen, mikään ei riitä. Niin kävi minulle. Niin taisi käydä Annelle.

Itsetuntemus. Oppia tuntemaan kuka on, mitä tahtoo ja miksi tahtoo. Se on suorittajalle parasta lääkettä. Minulle tuo elämäni paras epäonnistuminen johti tielle, joka jatkuu koko loppuelämäni. Sen aikana olen jo kysynyt ja tulen kysymään monta kertaa, mitä tahdon oikeasti ja mitä vain siksi, että saisin suorituspisteitä. Että se näyttää hyvältä cv:ssä. Että voin kirjoittaa siitä Facebookiin. Mistä asiasta olen oikeasti iloinen. Mistä taas iloinen, koska niin kuuluisi olla. Vielä pitäisi opetella seisomaan omien ajatusten ja valintojen takana...

Niin. Minä joisin mielelluummin Kämpissä samppanjaa pikkumusta päällä kuin istun pubissa oluttuopposella flanellipaita päällä. Eikä tähän sisälly mitään arvostelua. Minä vain tekisin niin. Te muut saatte ajatella toisin.






perjantai 4. syyskuuta 2015

Tasapainoilua

Meitä kehoitetaan valitsemaan ja tekemään niin kuin itsestä tuntuu hyvältä. "Jos jokin ei tunnu oikealta, luultavasti se ei olekaan", sanovat. Usein oman sielun ääntä pitää oikein pysähtyä kuuntelemaan. Toisinaan se huutaa kovaa ääneen, jos vain suostumme kuulemaan. Harjoituksen myötä sille herkistyy. Olen huomannut.

Toisaalta meitä kehoitetaan rohkeasti hyppäämään epämukavuusalueellemme. Kokeilemaan rajojamme. Tekemään jotain sellaista, mikä ei ensin tunnu ehkä hyvältä. Mutta eikös juuri pitänyt kuunnella omaa sielun ääntä, tunnetta, joka ehkä sanoo, että ei näin?

Ymmärrätte varmaan, miksi yksityiskohtaiseen analyysiin taipuvainen välillä turhautuu näiden elämäntapaohjeiden edessä? :D



Silloin kun lähdin itsetuntemuksen etsimisen polulle, minulla oli kaksi tunnetta: positiivinen ja negatiivinen. Etenkään negatiivisia tunteita en oikein osannut erotella ja kaikki osoitin samalla tavalla. Pelot, surut, ahdistukset, epätoivot, vihat, pettymykset - mitä niitä nyt on, yhtä ja samaa möykkyä. Kaikki purkautuivat joko ärtymyksenä tai itkuna, yleensä molempina. Ongelmana oli, että olin kieltänyt itseltäni oikeastaan kaikki tunteet. Kuvitellut, että on kunnon ihmisen merkki kun niitä ei ainakaan tuo esiin. Muuri on paljon parempi. Järjellä pärjää kyllä. Itse asiassa vielä vaiheessa, kun haudatut tunteeni jo räiskyivät pahasti tuon muurin yli ja läpi murtaen sitä kivi kiveltä, minua muistuttettiin, etteivät tunteet kuulu työelämään (elämäni oli silloin = työtä). Että minun pitäisi vain niellä ja olla neutraali. Tuli kiire yrittää muurata muuri takaisin umpeen. En vain enää kyennyt. Perusta oli jo murtunut. 

Vähitellen olen oppinut erottelemaan erilaisia tunteita ja jopa niiden vivahteita. Olen löytänyt tuntevan minäni. Sellaisen, joka alkaa epäillä jo olevansa tunne-elämältään yliherkkä. Kun yliherkkä hautaa tietoisesti tunteitaan, siitä ei ajan myötä seuraa kuin juuri sellainen katastrofi, minkä aikoinani koin: tunteiden pursuamisen läpi harmaan kiven. Olen opetellut kuuntelemaan kehoani, koska se kertoo minulle, missä tunteet tuntuvat ja mitä oikeasti haluan. Esimerkiksi, jos olen tekemässä jotain, jota en haluaisi tehdä, tunne tuntuu poskipäissä. Keho asettaa itselleni maskin, joka yrittää sanoa: "stop, tämä ei ole hyvä, älä tee/mene." Mielenkiintoisin on positiivisen jännityksen ja pelon ero. Minulla ne molemmat tuntuvat ylävatsassa. Toinen kiehlmöi, toinen kaivaa itselleen lisää tilaa vatsalaukkua syövyttämällä. Arvatkaa kumpi tekee kumpaa?

Sitten on vielä yksi pelon laji. En ole vielä osannut nimetä sitä. Enkä tiedä, onko se positiivinen vai negatiivinen. Se tuntuu päässä, otsassa ja silmien takana. Epäilen, että se on juuri pelkoa astua pois mukavuusalueelta. Joskus, kun jään tutkailemaan tunnetta, kyyneleet nousevat silmiin. Joskus mieleen nousee lempeä ajatus: "koska et tahdo, älä tee". Toisinaan tämän tunteen vallassa ruoskin itseäni uskalluksen puutteesta. Toisinaan kiittelen, etten ihan kaikkeen kuitenkaan lähde suinpäin mukaan...

Viime aikoina olen ollut tuossa olotilassa kovin paljon. Haluaisin kuunnella sisältä kumpuavaa tunnetta. Toisaalta järkisyyt yrittävät hiljentää sitä. Rationaalinen minäni huutaa: ole kerrankin järkevä. Elämän realiteetit alkavat myös muistuttaa olemassaolostaan: itsensä arvostaminen on tärkeää, mutta se ei riitä ravinnoksi.

Ollessani jo viikkoja tunteiden ja järjen vuoropuhelun pelikenttänä, olen oivaltanut yhden suuren asian: kun järki ja tunteet ovat sopusoinnussa, minun ei tarvitse perustella itselleni, miksi jotakin teen. Asiat tuntuvat oikeilta. Silloin olen myös valmis hyppäämään epämukavuusalueelleni ja jopa panostamaan siellä selvitäkseni. Jos jommalla kummalla on liian suuri valta ja joutuu taivuttelemaan toista tahtoonsa, jokin on pielessä. Hälytyskellojen pitäisi soida.

Liian usein me vain jätämme kuulematta sen toisen äänen. Vahingossa tai tahallaan.



Tasapainotila täytyy olla myös juostessa. Silloin kisaajina vallasta on mieli ja kroppa. Kun ne ovat yhtä mieltä, juoksu sujuu. Kun kroppaa haastetaan himpun verran äärirajan tuolle puolen, se kehittyy. Kulkee mukisematta mukana. Mutta jos mieli, joka tietysti innoissaan haluaisi aina vain mennä lujempaa ja pidemmälle, vaatii kropalta liikoja, jälkimmäinen suuttuu ja alkaa asettaa rajojaan. Ensin se nostaa sykkeitä ja odottaa reagoiko mieli niihin. Sitten tuodaan tarjolle pienempiä rasitusvammoja. Jos rääkki vain jatkuu, katkaistaan vaikka akillesjänne, jos muu ei auta. Onpahan mieli juoksematta jonkin aikaa.

Mikään ei ole oikeastaan opettanut minulle nöyryydestä niin kuin kroppani juoksun aloittamisen jälkeen. Maratonillakin viimeiset 12 kilometriä oli täysin kropan ja mielen välistä vuoropuhelua: ensimmäinen yritti nöyryyttää jälkimmäistä, joka heti aloitti sopimusneuvottelut. Silloin kun ne ovat sopusoinnussa, on flow:n aika. Silloin juoksu on vain ihanaa. Jalat vie, mieli hyrrää mukana. Tunne, jota ei voi selittää, se pitää kokea.

Joskus tuohon tasapainon olotilaan päästäkseen täytyy antaa osapuolille - tunteille ja järjelle - aikaa kamppailla, etsiä kompromissiaan. Tilaa, jossa molemmilla on hyvä olla. Sillä aikaa, kun ne taistelevat reviireistään ja etuoikeuksistaan, perustelevat kantaansa poteroistaan, voin vain odottaa ja tehdä jotain ihan muuta. Kyllä ne kertovat taistelunsa tuloksesta myöhemmin. Kumpikohan voittaa?

torstai 3. syyskuuta 2015

Valintoja valintoja

Elämämme on täynnä valintoja. Suuria ja pieniä. Silloinkin, kun teemme jotain "automaattisesti", valitsemme. Koska aina voisimme tehdä toisin. Se toinen tapa ei välttämättä ole mukavampi tai parempi, ihanampi tai kantavampi. Se on kuitenkin vaihtoehto. Usein vasta aika näyttää, miten meidän käy, oliko valintamme oikea. Viekö valintamme meitä sinne, minne olemme menossa?



Olisi ihanaa, jos joskus joku toinen sanoisi, mitä tehdä. Niinpä. Luovuttaa vastuu toiselle. Päätöksestä ja sen lopputuloksesta. Itse hypätä mukaan matkantekijänä, toteuttajana, joskus vain viereltä katsojana. Ajatus, johon on vahvasti sisältynyt toinen ajatus: "jos menee pieleen, on ketä syyttää". Oi mikä tilanne! Ettei ainakaan tarvitse omalle peilikuvalle huutaa tai itseään ruoskia. On helppoa rakastaa itseä, kun ei ole tehnyt mitään. Ei edes valintoja.

Olen käynyt läpi ratkaisukeskeisen terapiaputken. Silloin, kun mieleni myrkysi ja vointini oli kaikkea muuta kuin hyvä, tuntui turhauttavalta, kun terapeutti ei voinut antaa mitään neuvoa. Piti keksiä itse. Jos mieli tuntee olevansa keskellä avaruuden mustaa pistettä, on vaikeaa löytää tähteä. Jos on uppoamassa meren syvyyksiin, ei ehkä osaa ihastella koralliriutan kauneutta tai keskittyä etsimään simpukoista helmiä. Vielä turhauttavampana pidin aina viimeiseksi esitettyä kysymystä: "Mikä on seuraava askel, jonka otat?" Mieleni karkasi heti pohtimaan suuria kysymyksiä. "Miten pelastan maailman?" "Miten saavutan kaikki unelmani heti huomenna?" Kunnes vuosia myöhemmin tajusin, että oikea (tai siinä hetkessä sopivin) vastaus on: "Avaan tuon oven ja astun ulkomaailmaan." 

Niin, mutta mitä isommasta valinnasta on kyse, sitä suurempi on kaipuu, että sitä voisi pohtia jonkun toisen kanssa. Kysyä mielipidettä. Peilata ajatuskulkua ja siten ehkä vahvistua, että olen tekemässä itselleni parhaan valinnan.

Olin viime keväänä mukana tekemässä Ylen uutta ohjelmaa Nyt tai ei koskaan. Ohjelman idea on simppeli: 8 elämän risteyskohdassa olevaa naista kysyy parviälyltä neuvoa, mitä hänen tulisi tehdä. Parviälyn muodostavat 15 tavallista suomalaista naista ja miestä ja heidän aivoituksensa, jossa yhdistyy valtava määrä elämänkokemusta, lukemattomia tehtyjä valintoja, järjetön määrä ratkaisuja, erilaisia katsantokantoja ja arvoja. Ideaan yksinkertaisuus sitten jääkin. Vauhtia ja vaaratilanteita piisasi, kun parvelaiset pääsivät tutustumaan päähenkilön, apua pyytäneen, elämään. Minä olin yksi parvelaisista, yhteensä kolmessa jaksossa.

Nuo 8 naista ovat superrohkeita! Että avaavat elämänsä, mietteensä ja sydämensä. Eivätkä vain noille 15 uteliaalle penkojalle auttajalle vaan myös koko Suomen kansalle. Kuvauksien aikana muistan usein asettuneeni mielessäni päähenkilön tuolille ja miettineeni, miltä tuntuisi istua siinä. Muistan myös kauhuissani ajatelleeni, ettei minulla on lupa puuttua toisen elämään. Ei minulla ole lupa neuvoa ventovierasta missään. Ei minulla ole edes lupa kysyä vaikeita kysymyksiä. Koska en haluaisi, että minulle tehdään niin.

Mutta he olivat pyytäneet apua. He olivat antaneet luvan. Parvi voi auttaa heitä peilaamaan asioita, katsomaan niitä uusista näkökulmista. He voivat saada tunteen, että he eivät ole asiansa kanssa yksin. Joku muukin on ehkä tällaista joskus pohtinut. Siksi meidän pitäisi osata puhua, pyytää apua. Ja vaikka parvi antaakin ratkaisuehdotuksensa, lopullisen päätöksensä kanssa he ovat kuitenkin yksin. Siksi se päätös pitää tehdä itse. Me parvelaisetkaan emme tiedä, mitä neuvoja he lopulta toteuttivat. Sen näemme vasta tv:stä tämän syyskuun aikana. Jännittää.



Jokainen valinta on se oikea. Juuri sillä hetkellä. Kaikki henkisen hyvinvoinnin oppaat sanovat, että kun päätös on tehty, ne muut vaihtoehdot pitäisi unohtaa. Että oli ollutkaan mikään jahkailutilanne. Katsoa rohkeasti eteenpäin. Toteuttaa valintaansa. Kuitenkin on inhmihillistä, että jossittelee. Joskus ei osaa tai ei voi olla katsomatta taakseen. Ei voi olla toteamatta peilin ääressä: "hienoa Maarit, tosi hyvin valittu, mitä sä oikein ajattelit". Silloinkin pitäisi osata vain armahtaa, itsemme. Koska se oli vain valinta. Sillä hetkellä tehty. Ja juuri nyt, me voimme valita toisin. Aina.

(Nyt tai ei koskaan -ohjelma YLE TV1:llä  8.9.2015 klo 19.00 alkaen ja siitä 8 viikkoa eteenpäin).

perjantai 21. elokuuta 2015

Tietoisuutta hetkestä

On vain tämä hetki. Ei ole mennyttä, ei ole tulevaa. Ainoa mikä on, on tämä hetki. Preesenseläjän, mindfulness-harrastajan mantra. Tulla tietoiseksi tästä hetkestä. Olla läsnä.


Tiedostaa, miten hengitän, ajattelen, seison, istun, olen. Mitä kuulen? Ne ovat vain ääniä, värähtelyä ja aaltoja. Fysiikkaa. Mitä näen? Valonheijastumia. Miltä minusta tuntuu? Ei miltään. Koska, jos tunnistaisin tunteen, olisin turvautunut analyysiin ja silloin se tunne ei enää ole sama, koska se on jo sekoittunut ajatuksella. Koska tunnekin on vain hetkessä ohimenevä. Se ei ole samanlainen kuin hetki sitten. Eikä toisinnu seuraavassa. Koska se voi olla vain tässä. Mutta se onkin vain tunne.

Niin kuin on vain ajatus. Mitä se on? Ei mitään. Koska se on vain ajatus. Milloin uskontoihin, filosofiaan, tieteeseen ja ajatteluun pohjautuvassa kulttuurissamme ajatuksesta tuli turha, "vain" ajatus? Kuin sitä ei tarvitsisi kunnioittaa eikä vaalia. Kuin sille ei tarvitsisi edes suoda hetkeä. Koska eihän se voi sisältää muuta kuin vääristyneen kuvauksen ympäröivästä maailmasta. Arvottuneen, tunnelatautuneen. Siis epäaidon. Huonon. Väärän. Mutta minulle juuri sillä hetkellä oikeanlaisen. Aidon.

Jos minulla on vain tämä hetki, jossa ei oikein ole mitään. Muuta kuin hiukkasten, atomien, aaltojen ja värähdyksien luoma fyysinen ympäristö, jossa olen ja hengitän ensin sisään - ja seuraavassa hetkessä ulos. Joka ei periaatteessa tule mistään eikä vie mihinkään. Mitä minulla silloin on? Mikä oikeastaan on hetki? Sekunti, sadasosa, nanosekunti, ajatus?


Tässä hetkessä on hyvä olla. Jopa niin, että en todella tahdo ajatella tulevaa. Juuri nyt kaikki on hyvin. Aina. Ei ole huolia eikä murheita, koska ne ovat vain ajatuksia ja tunteita. Toisaalta, ei ole iloa, koska sekin on harhaanjohtavaa, ohi menevää. Jos ajattelisin huomista, se toisi mukanaan stressin ja huolen. En tahdo niitä. Voin päätyä myös flow:hun, mutta sekään ei ole totta. Jos ajattelisin pidemmälle tulevaan, pitäisi varautua vielä suurempaan tunnemyrskyyn. Joutuisin ehkä sietämään jotain ikäviä tunnetiloja. Kiirettä, ahdistusta, pelkoa, epäonnistumista. Tässä hetkessä niitä ei ole. Saanko siis jäädä tähän?

Jos todella elän vain tässä hetkessä, en koskaan saavuta mitään. En pyri mihinkään, en tavoittele mitään. Koska ei ole mitään tavoiteltavaa. En edisty, en kehity. En avaa ovia, en kokeile kepillä jäätä. En yritä. En saavuta. Enkä ainakaan suorita! En ehkä ota edes askelta, koska se voi viedä väärään suuntaan. Koska juuri tässä on niin hyvän tyhjä olla...


Ehkä sittenkään tässä hetkessä ei lepää koko elämän autuus. Ehkä tarvitaan se toinenkin hetki. Väärine ajatuksineen, outoine tunteineen. Ehkä tarvitaan johtotähti ja suunta. Jotta tästä hetkestä tulee merkityksellinen.

(...kun tietyihin asioihin perfektionistisesti suhtautuva analyytikko ottaa jonkin asian omakseen ja havahtuu tuon tuosta siihen, ettei oikein ajattele mitään ja alkaa pelätä sitä, että istuu aina ja ikuisesti parvekkeellaan vain hengittämässä ryhtymättä ainakaan mihinkään uuteen. Koska juuri siinä, sillä hetkellä on hyvä olla. ;) )

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Haluaisin



Haluaisin.

Parit kolmet korkkarit. Pinkit, mustat ja nudet nyt ainakin. Nopeammat juoksukengät ja peruslenkkarit. Rikki ovat pian nuo nykyiset kaverit. Tarvitsisin myös. Kuulokkeet nyt ainakin. Aurinkolasit paritkin. Liivit, shortsit ja topinkin.

Tapetoida voisin. Mustavalkoisella olkkarin. Maalata eteisen pinkiksi. Niin kuin se olikin. Pari kattoakin hioa, pakkeloida ja maalata. Sitten huonekalut toisiksi tuunata.

Etelään D-vitamiinia hakemaan. Vaikken lämmöstä niin välitäkään. Toisen kulttuurin tuulia mielelläni tuntisin, kieltä outoa kuulisin, elämyksiä hakisin. Outona joukossa olisin. Ellen sitten mustikkametsään pääsisi. Kärpäsetkin kaveriksi hetken luokittelisin. Pörräävät ja härnäävät, rauhaan tuskin jättävät.

Että golfia, suppausta, pihakorista kokeilla saisin. Hermot menettää, swingata ja palloa hakata voisin. Elää ja kokea. Kuitenkin jos purjehtimaan minut joku veisi, hetken onnea vain kokisin. Iloa ja voimia sydämeeni tallentaisin.

Wokkipannun ja siivilän. Mutteripannun paremman. Peiton, tyynyn ja lakanan. Pimennysverhon, unien takaajan...

***

Todellisuudessa tarvitsisin. 

Että joku halaisi.
Ja "rakastan" sanoisi.






sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Juhannus ja minä

Juhannusaaton aamu. Herättyäni tiedostan, ettei ole mitään suunniteltua. Tällä kertaa se tuntuu ahdistavalta. Mietin, johtuuko se siitä, että juhannuksena pitäisi olla. Oletusarvoisesti kaikilla on. Vai siitä, että ei vain ole suunnitelmia. Harmittelen, miksen tarttunut niihin tapahtumiin, mitä tarjolla oli. Eivät ne tuntuneet omilta. Mutta siten ei olisi ollut yksin. Voisihan sitä esittää viihtyvänsä. Voisihan sitä vahingossa viihtyä. Miksi oikeastaan kieltäydyin?



Juhlapyhät. Aikoja, jolloin tuntuu, ettei ole tehnyt kuin vääriä valintoja ja päätöksiä koko elämänsä.  Monen yksin elävän, eronneen, sinkun kammo. Mitä tekisi, minne menisin? Voinko kysyä, saanko tulla? Saanko kieltäytyä kutsusta, jos se ei tunnu omalta? Miksen voi olla vain itsekseni? Kun mikään ei oikein tunnu parhaalta vaihtoehdolta, alkaa miettiä, miten sitä voikin olla niin epäsopiva tähän maailmaan. Miten sitä voikin tuntea itsensä niin vääränlaiseksi... 

Mietin miten tahtoisin Juhannustani viettää. Niin ajattelen usein juhlapyhinä. Erityisesti Jouluna. Melkein aina niihin kuvitelmiin liittyy hyvä ruoka ja juoma, jota nautitaan pitkään ja hartaasti. Ympärillä ei ole menoa ja melskettä, enemmänkin vain elämää. Jutellaan ja nauretaan. Ei ole kiire mihinkään. Ei edes saunaan.

Mutta jos kukaan ei ole jakamassa ajatustani siltä, miten tätäkin juhlaa pitäisi viettää, olenko epänormaali vai omanlainen? 

Herään hitaasti, kuten aina jos on vapaata. Ompelen. Haluan saada juhannusmekon valmiiksi, vaikken tiedä onko sillä käyttöä. Olin ajatellut pitkää lenkkiä. Parituntista nautiskellen hiljaisessa Helsingissä. Lähtö siirtyy, koska sykemittarissa ei ole virtaa. "Ei ole väliä, tänään ei ole aikataulua", sanon itselleni. Se ajatus itkettää. Lopulta päätän tehdä mekon valmiiksi ja lyhentää lenkkiä. En siksi, ettenkö olisi pitkälle hölkälle ehtinyt, mutta en ole syönyt sen vaatimalla tavalla. Todellisuudessa kuvittelen, että on kiire syömään, siivoamaan keittiö, pukeutumaan, toimiin... Kiire? Mihin? Eihän ollut mitään ja edessä yötön yö. Kerrankin tiedostan, miten kiire on vain mielen kuvitelmaa.

 


Kello on illalla lähes kymmenen kun saan vihdoin ruokaa lautaselle. Hyvää ruokaa: simpukoita, aiolia ja uusia perunoita. Syön ateriaa uusi mekko päällä parvekkeella, villasukat jalassa. Hemmottelen itseäni. Kaikki on taas hyvin. Sitä ennen olen käynyt lenkillä. Mieltä rauhoittavalla. Sen aikana eniten mielessä pyöri kysymys: miksi oman elämäntavan ja -tyylin, omien valintojen hyväksyminen on toisinaan niin vaikeaa? 



keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Ihana turhamaisuus


Haluan juhannukseksi kukkamekon, 
vaikka joudun pukemaan sen päälle untuvatakin.
Metsätiekävelylle laitan korkkarit, 
vaikka joudun ehkä ottamaan ne pian pois.
Aamupuuroni kaadan omituisen ihanaan kulhoon, 
vaikka se vie tiskikoneessa kolmen paikan.
Käsilaukkuuni pakkaan kuohuviinilasin, 
vaikka vesipullo ei enää mahdukaan.
Korviini laitan kimaltelevat lasihelmet, vaikka ei ole juhlatkaan.

Kapeassa hameessa on pakko kulkea hitaasti, 
elettävä hetkessä joka askeleella.
Kauppaan mennessä voi sipaista huulipunaa, 
jos vaikka naapuri näkisi ja ilahtuisi. 
Iso picnicliina tarvitsee paljon herkkuja painokseen, 
ettei lennä tuulen mukana. 
Vaaleanpunaisessa juoksuhameessa viimeisetkään askeleet eivät väsytä, 
kevyesti nousevat.
Maljakkoon laitan ruusuja, vaikka huomenna jo kuihtuvat.

Ihana, iloa tuottava, hetkiä vangitseva, olotiloja virittävä, itsevarmuutta luova, epäkäytännöllinen turhamaisuus. 
Kiitos, kun olet. 







sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Vaatteet, identiteetti ja arjen estetiikka

Olen viime päivät pohtinut kovin arjen estetiikkaa ja erityisesti vaatteiden roolia siinä. Kaikki lähti siitä, kun näin kotikadullani erityisen tyylikkään nuoren naisen. En tiedä, hätkähdinkö sitä, ettei hän ollut nuorille tyypillisesti farkuissa. Vai kiinnitinkö huomioni täydellisesti istuvaan takkiin, joka oli yhdistetty tämän hetken trendikkäimpiin kapeakärkisiin avokkaisiin. Mutta tunsin sen, kuinka rähjäiseltä näytin. Meikittömänä, tukka pikanutturalla, farkuissani ja nuhjuisesta neuletakissa. Olin matkalla kauppaan hakemaan maitoa. Silloin ei tarvitse näyttää, miltään. 




Tuossa hetkessä ymmärsin sen, mitä olen kauan jo puhunut: se miten pukeudumme vaikuttaa toisiin ihmisiin ja siihen miltä katukuvamme näyttää. Pukeutuminen voi luoda iloa ympärilleen, tiettyä tunnelmaa... Sen lisäksi, että se vaikuttaa myös omaan itsevarmuuteemme. Meillä on kaikilla erilaiset kauneuskäsitykset. Toisten mielestä juuri virttyneet villapaidat luovat oikeaa tunnelmaa. Minä en lakkaa ihailemasta täydellisesti leikattuja pukuja miesten päällä, upeita kotelomekkoja, klassisia piikkikorkokenkä - ja kauniita kankaita... Jopa niin, että voin katsoa the Suits -sarjaa (Pukumiehet) pysäytyskuvin.

Milloin kävi niin, että puen kotona mieluummin collegecaprit tai - niin, farkut - kuin mustan trikoomekon? Mistä lähtien on oma vaatteiden ostamiseni on enemmän perustunut "tämä on ok ja käytännöllinen" -ajatteluun kuin siihen, että "tämä on i-ha-na!" On helppoa vierittää syy vaatekauppojen niskoille: jos kaupat ovat täynnä farkkuja ja laatikkoneuleita, kukkamekkoihmisen voi olla vaikea ihastua.  Monen ihmisen mielestä olen nyt inhimillisempi, käytännöllisempi. Tässä havahtuneisuuden tilassa tunnen lähinnä, että pala identiteettiäni on kadonnut. 

Mutta muutuinko vai luovutinko? 



Olohuoneessani on asunut muutamien päivien ajan iltapuku. Tekemäni, asiakkaalle menevä. Katson sitä. Kangas on niin kaunis, että pakahdun. Olen myös kerrankin osannut asetella kankaan niin, että se korostaa mallia entisestään. Voin katsoa tuota tekelettä kauan. Se on taidetta, joka puhuttelee niin kuin taiteen kuuluukin. Tyydyttää estetiikan kaipuutani. 



Taittelen farkut nätisti kaappiin. Otetaan ne sieltä vasta, kun tarvitaan farkkutunnelmaa. Lankkaan korkkarit, etsin mekot päällimmäiseksi kaappiini. Mietin, tilaisinko toisen juoksuhameen. Käyn läpi kangasvalikoimaa: pari kivaa kesäkotelomekkoa voisi syntyä ilman uusia hankintoja...

Minun on aika taas olla minä. Ja minulla on siihen lupa. 

torstai 28. toukokuuta 2015

Tyhjä tila

Tyhjennetyn tilan nurkassa istun ja mietin, mitä seuraavaksi: toisinko vanhat tavarat samoille paikoille takaisin - vai osaisinko tehdä jotain toisin?


Uskaltaisinko heittää jotain kokonaan pois?
Toteuttaisinko hassun idean, joka mieleen pulpahti?
Maalaisinko seinät toisella värillä?
Muuttaisinko tunnelman?
Kiinnittäisinkö huomioni johonkin, joka ennen oli vähäpätöinen pikkuseikka?
Piilottaisinko paraatipaikalla loistaneet?
Näkisinkö vanhan uudessa valossa?
Ostaisinko jotain uutta?
Tuunaisinko?
Uskaltaisinko olla luova ja rohkea ja siirtää jotain, jolla näyttää jo olevan itsestäänselvä paikkansa?
Viihtyisinkö, jos olisi toisin?
Tulisinko yöllä laittamaan kaiken ennalleen, kun en saa unta?

Jos tyhjentäisin elämäni, miten sen nyt täyttäisin?


lauantai 16. toukokuuta 2015

Rimoja, päämääriä, matkoja



Ystäväni esitti minulle kysymyksen muutama päivä sitten: "Kerro vielä, miten voi vielä päästä siitä, että ei asettaisi rimaa niin korkealle?" Kysymys, joka yllätti minut monella tavalla. Osasin sopertaa, että omalla kohdallani niin on käynyt preesenselämän myötä, kun keskityn elämään tässä hetkessä tai ihan vain lähitulevaisuudessa. Pitkälle viedyt suunnitelmat saavat minut haukkomaan henkeäni, ahdistumaan. On henkisesti helpompaa elää, kun ei oikein tiedä, mitä tekee edes kahden päivän päästä, saati sitten heinäkuussa. Silti tarvitsen johtotähteni. Jonkin tarkoituksen ja suunnan, jota kohti kulkea.

Jäin kuitenkin miettimään kysymystä. Että olenko todella luopunut suorittamisesta? Miksi kysymys tuntuu minusta kovin kaukaiselta ja vieraalta, vaikka tunnistan, että sellainen olen aina ollut: rimojen asettaja ja tavoittelija?

Oivalsin, että jossain vaiheessa siitä, mitä teen ja koen on tullut merkityksellisempää kuin tavoitteiden saavuttamisesta. Matkasta on tullut tärkeämpi kuin maalista. Ja samalla se, mitä teen ja mitä tunnen tekemiseni aikana kertoo enemmän siitä, kuka minä olen, kuin varsinaiset saavutukseni. 

Valitettavasti elämme suoritusyhteiskunnassa. Esim. voidaksesi työskennellä uskottavasti tietyissä ammateissa, sinun täytyy suorittaa ensin tutkinto. Toisaalta, ihminen tarvitsee kehittyäkseen aina aavistuksen korkeammalle asetettuja tavoitteita. Flow-tilakaan ei  yksin synny siitä, että tuo uusi rima saavutetaan. Vaan siitä, että harjoitetaan taitoja ja harjoitellessa keksitään, miten rima on saavutettavissa. Riman tavoittaminen tarkoittaa, että uusi usein asetetaan. Mutta vain siksi, että meillä olisi edelleen syy kehittyä. Että meillä olisi maali, jota kohti kulkea... 



Silloin kun päämäärät ovat itse asetettuja ja ne heijastavat sitä, mitä todella sisimmässään haluaa, ne ovat hyviä ja palkitsevia. Johtotähtiä. Silloin matka taittuu hetkistä nauttien. Jos ne sen sijaan ovat enemmän ulkopuolelta asetettuja tai "näin kuuluu ajatella"- teemalla määritettyjä, joihin tähdätessä on tehtävä pääosin asioita, jotka eivät itsessään tuota mielihyvää vaan ovat tuon päämäärän oikeuttamia... Silloin voi olla, että täyttymyksen palkintoa ei saavutakaan koskaan.

Ymmärrän juuri nyt, miksi nykyisin mielelläni sanon ei jollekin, "joka olisi hyödyllinen, mutta ei niin kiinnostava". Minun on vaikea puhua itseäni ympäri tekemään asioita, jotka eivät herätä itsessäni suuria positiivisuuden tunteita. Vaikka ne olisivat nopeastikin ja helpostikin suoritettuja ja näyttäisivät hyvältä cv:ssä. Sen sijaan haaveilen asioista, joiden päämäärät olisivat mahdollisimman kaukana. Niin kaukana, etten oikein edes niitä näe. Mutta tie sinne olisi mitä kiinnostavin ja haastavin.

Olen luullut, että tätä tilaa - nautin siitä mitä teen, en vain siitä mitä saan - meditoinnilla ja hetkessä elämistä opettelemalla vain tavoittelen. Mutta että niin todella on käynyt! Wau! 







keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Mitä sinä tekisit huomenna...?

Mitä sinä tekisit huomenna, jos olisit ihan kaikista velvollisuuksista vapaa ja sinulla olisi maailman kaikki resurssit ja mahdollisuudet käytössäsi?



Kysymys, jota terapeuttini on kysynyt minulta, kun on halunnut tietää, mikä juuri tällä hetkellä on se alitajunnastani kumpuava juttu, joka haluaisi tulla täytetyksi. Todellinen haluni. Kysymys, jota usein kysyn itseltäni, kun haluan unelmoida. Kysymys, jota joskus aiemmin käytin soveltaen tutkimustyössä - sen laajemmista mahdollisuuksista täysin tietämättömänä - kun halusin tietää haastateltavan todellisesta suhtautumisesta johonkin. Kysymys johon kuuluu vastata ajattelematta, sanoja sovittamatta, pohtimatta onko jokin oikein mahdollista tai sopivaa. 

Koska, jos emme vastaa sitä, mitä sylki suuhun tuo, alkaa järkemme heti rajoittaa, asettaa muttiaan. Mitä enemmän uskaltaudumme mielikuvituksemme vietäväksi, sitä paremmin alitajuntamme pääsee ääneen. Tuo mystinen juttu. Tietoisen mielen, järjen taustalla vaikuttava alitajunta, jolla on näppinsä pelissä niin monessa.

Minä lähtisin New Yorkiin. Asuisin korkealla. Hotellissa, jossa voisin parvekkeelta seurata kadun vilinää. Shoppailisin kenkiä ja laukkuja, mutta vielä enemmän istuisin kahviloissa. Kävisin lenkillä Central Parkissa. Etsisin sinkkuelämää-Carrien jalanjälkiä. Söisin trendikkäissä paikoissa. Vierailisin Broadwayllä ja jossain Galleriassa katsomassa värikästä taidetta. Aistisin elämää, katselisin ympärilleni, etsisin elämyksiä aisteilleni.

Minulla on kaukokaipuu, elämysten kaipuu. Uusien paikkojen ja asioiden kokemisen kaipuu. Jossain määrin vilinän ja hektisyyden kaipuu. Senkin kaipuu, että olen tuntematon suurten joukkojen keskellä, pieni ihminen maailmalla. Ja voin haukkoa henkeäni nähdessäni jotain uutta ja ihanaa. Ylellisyyden kaipuu. 

Ensi viikolla vastannen kysymykseen toisin. Siksi se toimii. Nostaen esiin oloja ja tiloja, joihin juuri nyt kaipaan vastinetta. Jollain tasolla mielikuvat ovat aina heti käytössämme. En ehkä voi lähteä New Yorkiin, mutta voin avata oven, astua ulos kodistani ja tietoisesti etsiä paikkoja kotikaupungistani, jossa en ole käynyt... Tai käydä lentokentällä aistimassa lähdön tunnelmaa...

Mitä sinä tekisit?

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Mitä muut minusta ajattelevat?

Mitäköhän muut minusta ajattelevat? Kysymys, jonka pohtiminen käsitetään jonkinlaiseksi paheeksi. "Älä ajattele niin paljoa sitä, mitä muut sinusta ajattelevat". Mutta ajattelen silti. Luulen, että niin tekee moni muukin. Oudoissa tilanteissa se on täysin inhimillistä. Ensivaikutelmatilanteissa jopa toivottavaa. Mutta jos ajatus ottaa vallan ja pyörii mielessä useimpien sosiaalisten tilanteiden yhteydessä, on ehkä paikallaan pysähtyä ja pohtia, mistä se kaikki epävarmuus johtuu. Koska siitähän se kertoo. Epävarmuudesta ja pelosta. Riittämättömyydestä itse itselleni.

"

Aiemmin mietin ennen kaikkea ulkonäköäni: miltä minä näytän. Vuodet tyylikonsulttina ovat tätä kysymystä himmentäneet. Aamulla kun herään en kuitenkaan vieläkään näe ulkoisesti kaunista minääni. Siirtymäriitin - meikkauksen, pukeutumisen ja nykyisin erityisesti hiustenlaiton myötä - luon itseäni miellyttävän peilikuvan. Sen, jonka voin sittemmin päivän aikana unohtaa. Äitini opetti joskus, että "vaatteiden täytyy olla sellaiset, että ne päälle laitettuaan voi unohtaa". Silloin voi keskittyä paremmin hetkeen, ajatuksiin, sanomisiin. Omaa persoonaa tukevat, siis oman tyyliset vaatteet on helpompi unohtaa. Koska niiden kanssa on yhtä. Minulle laittautuminen on siis keino tulla sinuksi ulkonäköni kanssa ja unohtaa se. Ja tietysti myös rakastan sitä. Laittautumista. Se on ihanaa laatuaikaa itseni kanssa. :) 

Nykyisin erilaiset sosiaaliset tilanteet aiheuttavat ne suuret kysymykset: mitä muut ajattelivat minusta, käytöksestäni, sanomisistani? Haluaisin olla aina korrekti, hyvin käyttäytyvä, miellyttävä. Ihana. En ole sitä aina ollut - enkä ole. Kun minusta tuntuu, että otteeni, kontrolloni käytöksestäni on livennyt, häpeän. Kauan. Kun mieleni on tasapainossa, luulen, että häpeän vain kun sille on syynsä. Kun se ei ole tasapainossa, häpeän... Niin... Kaikkea. On päiviä, kun ei omasta mielestään osaa edes kävellä oikein.



Minulle on vasta viime aikoina paljastunut, että ilmehdin paljon, kun puhun. Kuka sitä koko aikaa kävelisi peilin kanssa kaduilla ja kujilla? Sen olen aina tiennyt, että minun ei kannata edes yrittää valehdella, koska silmäni ja ilmeeni paljastavat minut ennen kuin olen päässyt lauseen loppuun. Minulle on selvinnyt, että omaan ns. tappavan kylmän katseen ja se säilähtää joskus hyvinkin nopeasti. En ole vielä päässyt selville, mikä pelko silloin minussa on vallalla. Olen kuullut, että vaikka olemukseni on pidättyväinen ja rauhallinen, se ei varsinaisesti ole kylmä. Kun puhun jostain aidosti innostukseni herättävästä asiasta, kasvojeni väri muuttuu, silmiini syttyy palo. "Näkisitpä itsesi nyt" sanovat monet, jotka ovat minut siinä tilanteessa nähneet. Ei minun tarvitse, koska tunnen sen, miltä silloin näytän: riemun hehku heijastuu kasvojeni peilistä.

Senkin tiedostan, että omaan laajan sanavaraston, jota käytän joskus hyvinkin taitavasti - ja myös satuttavasti. Etenkin suututettuna. Niitä tilanteita, joista ruoskin itseäni vielä vähän lisää... Joskus tuntuu, että olisi parempi olla kokonaan hiljaa, jotta ei satuttaisi ketään. Ei sanoisi mitään tyhmää.

Jos me mietimme kerran sitä, että mitä muut meistä ajattelevat, pitäisikö meidän auttaa toisiamme ja kertoa se useammin? Etenkin silloin, kun ajattelemme hyvää. "Rauhoitat minua läsnäolollasi", "näytät tänään hyvältä", "sun seurassa on hyvä olla", "teit hyvää työtä". Negatiivistakin, kun se tehdään rakentavasti. Sitä en itse osaa. Koska pelkään niin, että satutan. Siksi pidän mieluummin suun kii...

Voi olla, että jos ihminen ei tunne olevansa kaunis sillä hetkellä, hän ei sitä usko. Tai jos hän ei omasta mielestään tehnyt hyvää työtä, kehut menevät ohi korvien. Paitsi, että eivät mene. Silloin tietää, mitä muut minusta ajattelevat. Ja voi keskittyä siihen, mitä itse ajattelen itsestäni.

Saatan jopa rentoutua ja armahtaa itseni.



tiistai 14. huhtikuuta 2015

Palautuspiste


Tuulee kovaa, purjevene keikkuu. Luovimme vielä vastatuuleen. Ylimääräiset käännökset laittavat päätä vielä vähän lisää sekaisin. Veneessä liikkuessa kädet ja jalat ovat kovilla. Että pysyisi pystyssä. Kun katsoo veneen vierelle meren tyrskyjä, alkaa kuohuttaa. Samaistumista. Kun katsoo lattiaa, alkaa huimata. Mutta heti kun silmät hakeutuvat väkisinkin horisonttiin ja olo alkaa ensin rauhoittua, sitten palautua. Palautuspiste on löytynyt.

Meillä on elämässä ja arjessa monia erilaisia palautuspisteitä. Sellaisia, joissa elämä hetkeksi rauhoittuu, tunnekuohu jäähtyy, paha olo hetkeksi hellittää. Joissa oravanpyörä hetkeksi pysähtyy, kiire hidastuu. Osa niistä on tiedostettuja ja ääneen sanottuja: jokaiselle veneretkelle lähtevälle on varmasti sanottu, että jos tulee paha olo, siirrä katseesi horisonttiin. Toiset ovat osa biologiaamme. Kuten uni. Se tärkein. Jos on nukkunut yön huonosti, ei ole ehtinyt palautua. Jos huonoja öitä on useita peräkkäin, voimavarat hiipuvat sisäisen myllerryksen vain jatkuessa. 

Juoksija oppii nopeasti, että tunnin rasituksesta palaudutaan pitkään. Helposti pidempäänkin kuin päivä. Neljän tunnin maratoonista palaudutaan kolme viikkoa. Tästä näkökulmasta on hassua, että ajattelemme usein palautuvamme 11 kuukautta jatkuneesta arjen pyörityksestä lomalla, neljässä viikossa. 

O


Ystäväni kertoi eilen kuulleensa, että työstä tulisi palautua työajalla. Jäin miettimään asiaa. Kuulostaa jopa vaativalta. Entistä elämääni kun ajattelen, tuntuisi armolliselta, jos työstä voisi palautua viikonlopun aikana. Suurta onnea olisi, jos illat ja yöt riittäisi, olo olisi aamulla taas virkeä. Mutta että työn aikana... Ymmärsin, että omalla kohdallani se onnistuu, koska voin yrittäjänä määrittää työskentelytahtini. Silti yhä useammin kaipaan hetkiä, jolloin kaikki hetkeksi pysähtyy. Nollautuu.

Milloin niin käy? Juostessa, tietysti. Tätä kirjoittaessani huomaan ottavani välillä kahvikupin käteeni, nostavani katseen ikkunan kautta puiden välistä pilkottavalle merelle ja samassa pää hetkeksi tyhjenee... Kirjoittaminen, lukeminen, ajatusten siirtäminen toisaalle, käsityön ottaminen käteen... Tärkeitä nekin, mutta ne eivät varsinaisesti pysäytä. Ajatuksen juoksu muuttaa vain vähän muotoaan. 

Yksi arjen tärkeistä palautuspisteistäni on hengittäminen. Oikeammin oman tarkkaavaisuuteni kiinnittäminen hengittämiseen. Olisi ihanteellista, jos voisi meditoida 15-30 minuuttia päivässä. Olisi ihanaa tehdä monta muutakin asiaa päivässä. Jos toteuttaisi kaikki ihanteet joka päivä (ihonhoito, syöminen, liikkuminen, päiväunet, sosiaalinen elämä, puiden halailu...), iskisi ajanpuute ja stressi. Hyvinvoinnista tulisi pahoinvointia. Siksi ajattelen, että vähän on enemmän kuin ei mitään. Voin palautua, kun istun metrossa. Suihkussa. Liikennevaloissa, kaupan kassajonossa.

Kovilla kierroksilla käydessä riittää, kun suo hengitykselle hetkeksi huomionsa. Siirtää tarkkaavaisuutensa siihen. Edes sekunniksi. Ja taas mennään...
Mikä on sinun palautuspisteesi?









lauantai 11. huhtikuuta 2015

Murtumisia ja onnistumisia

Kuulema, kun ihminen valmistautuu johonkin suureen uuteen, hän käy läpi menneisyyttään. Sitä jo läpikäytyäkin. Vaihe vaiheelta, virhe virheeltä. Suhde suhteelta. Onnistumisiakin, jos niitä löytää. Näin on tässä osoitteessa tehty. Koko kevät. Zen-olotilassa tosin. Vähitellen on tullut tunne, että riittäisi. Olisin jo valmis siihen suureen uuteen. Eikös näistä aiheista ole puhuttu jo...  

Tämä teksti on kirjoitettu jo vuosi sitten:

"Yhdeksän vuotta sitten muurini murtui. Nyt vasta voin ja uskallan puhua siitä ääneen. Minulle tapahtui se, minkä aina ajattelin, että tapahtuu vain heikoille: paloin loppuun. Tai kuten itse sitä tilannetta kuvaan, juoksin päin seinää. En tiennyt kuka olin tai mitä halusin. Siinä olin koulutettuna, hyvätuloisena kaikenhaluamansasaamaantottuuneena katsomassa itseäni peiliin, tuijottaen tyhjyyteen...

Muistan sen tunteen. Kun tuijottaa sohvalta maaten valkoista seinää. En kuule mitään, en tunne mitään. Katson vain. Hämmästyneenä mutta voimattomana. Tyhjänä mutta niin täytenä. Vihaa, surua, ymmärtämättömyyttä... pelkoa, ahdistusta ja uhmaa... Kun mieli on ottanut vallan siitä, mihin muu minä ei enää pystynyt. Pakottanut pysähtymään, pohtimaan, ymmärtämään.

Mitä on ollut. Mitä on. Mitä olen.

Olin vain yhtä suoritusta ja saavutusta. Kriteereitä ja tavoitteita. Itselle asetettuja, ulkopuolelta opittuja, ulkoisten tekijöiden voimistamia. Tavallaan suoritin ihmiskokeen: jos tekee kaiken valveillaoloaikansa töitä, pitää aivojaan kierroksilla, ei nuku riittävästi, eikä anna muulle elämälle aikaa tai tilaa, on pian ihmisraunio. Vaikka kuinka olisi nuori ja voimissaan.

Minut mieli pysäytti. Totaalisesti. Myönnän ensin tapelleeni vastaan. Koska olin vahva, kyllä minun piti kestää. Pitkiksi venyneitä työpäiviä. Nuorella iällä, lahjakkaana tehtyjä projekteja. Vastuunkanto johtopäätöksistä, neuvonannosta. Taakka, joka oli pitkälti itse aiheutettua. Mutta ei kenenkään vastustama. "Olet niin hyvä kuin viimeinen juttusi", sanotaan. Olin. Sen parhaan raportin kirjoitin viimetöikseni sairaslomalta.  En kyennyt siihen kaikkeen, mitä vaadin itseältäni ja mitä organisaatio ympärilläni sen myötä vaati minulta. En kyennyt kertomaan, että voin huonosti. Koska ei vahva ja hyvä voi huonosti. Kunnes jokin romahdutti sisimmän. Ja onneksi niin kävi. Että muuri murtui, minä murruin. Että jouduin tilanteeseen, jossa oli pakko miettiä. Kuka olin. Mitä halusin.

***
Opin paljon. Itsestäni, armollisesta ja rakastavasta läsänäolosta, hetkessä elämisestä, onnellisuudesta, minuudesta. Vieläkin suoritan. Mutta teen sen vapaasta tahdostani, tietäen, että saatan joutua venyttää mukavuusalueeni rajoja. Annan tunteilleni vapauksia ja kuuntelen kroppaani. Jos jokin asia saa rintakehääni ahdistuksen möykyn syntymään, se saa jäädä elämästäni. Vastapainona olen löytänyt flow-tunteet. Sallin itseni ajautua moisiin. Ja olen myös huomannut niissä syntyvän energian kantavan moneen ja laajalti. Ennen kaikkea tiedän, että minun ei tarvitse käyttää aikaani kaikkeen tai mihintahansa ja armollisuuden nimissä voin yllättäen olla vain tekemättä mitään."


Kun asioita tuo päivänvaloon. Niistä puhuu. Pyytää toiselta ihmiseltä, että ymmärrä ja kuuntele. Voi olla, että käy niin. Että asia pienenee, siitä saa vallan.

Koska voi olla, että kun yrittää, onnistuu. 



torstai 26. maaliskuuta 2015

Kaikki on hyvin



Kaikki on hyvin. Kun sanon niin, leviää kehooni lämmin, rauhallinen tunne. Siitä tiedän, että se on totta. En vain toivo tai uskottele. Kaikki on hyvin, vaikka ei olekaan.

Töitä ehtisin tehdä enemmänkin, rakkauden täyttämiä hetkiä voisi olla useammin. Oikeastaan olen usein aika yksin. Polvi on kipeä, en voi juosta. Jännitän päivittäin, miten stoori "lapsuuden koti myyntikuntoon" saa jatkoa, mitä tänään talon alta löytyy. Kaikki suosikkikenkäni ovat loppuunkulutettuja. Eikä vieläkään kotini siivoudu itsestään. Laiskottaakin, mistä en entisenä työnarkomaanina saa itseäni moittia. Ja se raha... No niin, heh.

Silti minusta tuntuu, että kaikki on oikein hyvin. Juuri tässä ja nyt.

Elämä on jo jonkin aikaa tarjonnut mahdollisuutta tuoda menneisyydestä asioita murehdittavaksi ja märehdittäväksi. Ihan varmasti siellä on vielä jokin solu, hetki tai mutka, joka vaikuttaa siihen kuka nyt olen, jota en ole tarpeeksi tarkkaan miettinyt. Tai edes tiedostanut. Vaikeuksien ajattelu veisi mukanaan. Tulisi se tuttu ja turvallinen olo. Jossa läsnä on myös ahdistus, suru, pimeä. Se on turvallinen siksi, että siinä olotilassa saan koko minäni huomion itselleni. Kaikki energiani olisivat käytettävissäni. Pakko olla, koska muuten ei jaksa. Edes askelta.

Mutta nyt ei huvita lähteä mukaan siihen syöksyyn. Vaikka kuinka kultahansikkaiden muodossa niitä tarjotaan. Voin sovittaa, tunnustella. Hetken kuluttua haluan kuitenkin antaa ne pois ja todeta, kiitos ei. Juuri nyt ikävissä muistoissa kieriskely ei ole se, mitä tahdon tehdä. Saanko siis tehdä jotain muuta? Saanko lopettaa analysoinnin hetkeksi ja vain olla ja nauttia? Ajatella niitä ajatuksia, joita tulee ja menee. Jotka vievät kohti huomista. 

Jos suru ja ahdistus on ollut kauan mukana, niistä voi tulla turvasatamia. Kun on niiden valtaama, tietää, miten käyttäytyä. Ei tule yllätyksiä. Eikä pettymyksiä. Koska ei lähde mukaan mihinkään, mikä ei tunnu turvalliselta. Kun niille tietoisesti sanoo ei silloin kun niille ei ole varsinaista syytä, olo on kun huitoisi sankaripelaajana örkkejä pesäpallomailalla parhaassakin videopelissä - ja osuisi jokaiseen.

Juu ei. Nyt haluan käyttää kaiken energiani siihen, että huomaan ja tunnen, kun kaikki on hyvin. Haluan painaa mieleeni, miltä tämä tuntuu. Ja selvittää, mistä tätä olotilaa saa tilata lisää. Sillä aina ei tarvitse ajatella, mistä mikäkin johtuu. Voi myös vain olla ja nauttia.

Ja antaa itselleen luvan olla riittävän ehjä...

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Intuitiota ja pyytämistä

Olen ahminut kirjoja. Sellaisia, joista saan oivalluksia omaa elämääni ja minuuttani koskien. Jokainen kirja avaa uuden näkökulman. Jokaisesta saan jonkin uuden ajatuksen työstettäväkseni. Joskus lukeminen on oivalluksien ja heräämisien ilotulitusta. Sellaista, että herää into kokeilla kaikkia kirjassa esitettyjä tekniikoita ja heti. Uskoo lukemaansa niin, että kuvittelee elämänsä muuttuvan jo huomenna. Ja niin se muuttuukin, koska minä muutun juuri sillä hetkellä kun oivallan...



Niin minun kävi P. Peircen Intuitio -kirjaa lukiessa. Sen harjoitusten avulla voi löytää oman intuitionsa ja oppia käyttämään, kuuntelemaan sitä. Minulle tuo kirja oli johdanto siihen, miten pysähdytään ja opetellaan kuuntelemaan itseä. Huomasin pian, että jotain samaa - hengittämistä ja mielen tyhjentämistä, tietoista läsnäoloa - olin tehnyt jo juostessani. Tiedostamattani. Nyt päätin tehdä samoja harjoituksia myös paikallani. 

Etsiessäni intuitioni ääntä, löysin tavan rauhoittaa ja tyhjentää mieleni. Olotilan, jossa kaikki on hyvin. Jossa on vain valoa ja lämpöä. (On muuten jännää, kun alkaa huomata, että intuitio toimii...)

Intuition avulla voi myös pyytää. Kunhan osaa kysyä riittävän tarkasti. Ei riitä, että sanoo, että tahdon parisuhteen. Pitäisi osata määrittää, millaisen parisuhteen haluan ja millaisen ihmisen kanssa. Yhtäkkiä kaikki vitsini siitä, että minulla on 64 sivuinen nivaska kriteereitä potentiaaliselle puolisolle, eivät enää olekaan vitsejä. Fyysisessä maailmassa olen kranttu ja nirso. Intuition maailmassa pyytäessään maailman henkistä viisautta toteuttamaan toiveeni olenkin ihminen, joka osaa määrittää haluamansa erityisen tarkasti. Vähän liiankin hyvin. Mikä on siis totta, kysyy kriittinen ja unelmiini pettynyt minäni, miten minun pitäisi olla?



Ihmisenä olen kaiken ympäröimäni vaikuttama. Miljoonien ajatusten ja odotusten höykyttämä. On vaikeaa olla välittämättä siitä, mitä muut minusta ajattelevat tai mitä muut odottavat. Tätä läksyä olen opetellut kauan: tunnistamaan minän äänen ja elämään sen kanssa. Viime aikoina jos olen sanonut jonkin toiveen ääneen, olen usein jäänyt pohtimaan sitä, että haluanko sitä itse oikeasti. Vai haluanko siksi, että minun odotetaan haluavan. Että minun kuuluu tässä elämäntilanteessa, tässä yhteiskunnassa elävänä haluavan niin. Se, mitä intuitiopöllyissäni mietin ja pyydän onkin sitä omaa ääntäni, joka kumpuaa sydämestäni, minuudestani, sielustani. Se on puhdasta ja aitoa, jollen itse sitä muuksi muuta. 

"Mutta" on ihan mielettömän tehokas sana. Se saa meidät kuulostamaan kriittisiltä ja realistisilta, jalat maassa eläviltä. Siis älykkäiltä, täydellisiltä ihmisiltä! Mutta se myös estää meitä kokemasta ja tekemästä, toteuttamasta, elämästä. 

Me itse olemme se suurin este, miksi haaveemme ja unelmamme eivät toteudu. Vaikka emme varsinaisesti pelkäisi, jostain syystä värähtelemme toiveemme, ajatuksemme vastaisesti. Tutkiskellessani itseäni olen huomannut esimerkiksi, että vaikka kuinka osaan unelmoida siitä tunteesta, että vierellä on rakas ihminen, minussa elää pieni pelko. Samaan aikaan kun tunnen iloa, lämpöä ja riemua, kurkussani on pienen pieni kuristava tunne, rintakehääni painaa. Pienen pieni, mutta se on. Vastustava tunne. Mutta.

"Pyydä niin saat"-kirja (Esther ja Jerry Hicks) on johdattanut minua erityisesti tuohon maailmaan. Tunnistamaan tunteitani, vivahteita niissä. Pyytämään aika ronskistikin. Luomaan unelmieni ympärille positiivisten ajatusten ja tunteiden rykelmää. 

Tänään aamulla unelmoin. Kartanosta merinäkymällä. Auringon paistaessa istuisin pylväskaitein reunustetulla parvekkeella ja lukisin romaaneja. Joisin smoothieta. Meri kimmeltäisi auringon alla. Tietäisin, että kohta lähtisimME purjehtimaan. Tekisin ensin lenkin lähimaastossa, sen päälle pilatessarjan nurmikolla. SöisimME ulkona, patiolla. Aurinkovarjon alla. Höyrytettyä kalaa ja vihanneksia, lasi hyvää kuohuvaa päälle. 

Se tunne, kun vain unelmoi, eikä selitä. Ei kumoa unelmaa realismilla. Ei sano sanaa mutta. Ei haukkuisi itseä suureelliseksi, liian tavoitteelliseksi, materialistiseksi, huonoksi tai kykenemättömäksi. Silloin tuntuu, kuin se unelma jäisi oikeasti leijumaan ilmaan... Kehoon jää jännän kutkuttava, odottava tunne.

Minä haluan. Piste. Eikä muuta.

Vasta opettelen.

torstai 19. maaliskuuta 2015

Aika päästää irti...

Mennyt vuosi on ollut monella tapaa hyvin mielenkiintoinen ja merkittävä. Ennen kaikkea se on ollut sitä suhteessa itseeni. Liikunnan vihaajasta on tullut juoksija. Masennuksen jo kertaalleen voittanut on tipahtanut uudelleen kuiluun - ja noussut sieltä. Tuskainen sielu on osannut pyytää ja etsiä mielenrauhaa...



Vähitellen läpi pienten muutosten on tultu siihen pisteeseen, että on aika päästää irti. Tyylikonsultin ja Personal Shopperin hommat ovat vähitellen vaihtuneet toisiin haasteisiin. Niin voi käydä, että menettää kiinnostuksensa siihen, mikä aiemmin on ollut elämän keskipiste ja suurin intohimo. Nyt on aika pelastaa siitä se, mikä on pelastettavissa. Haluan edelleen nauttia vaatteista ja kengistä, itselläni. Haluan olla tyylikäs leidi. Ammentaa niistä itselleni voimaa ja iloa.

Miten paljon energiaa onkaan vapautunut sen myötä, että tekee itselle vaikeita päätöksiä. Ja kuinka rikkinäiseksi sitä päästääkään itsensä, kun niitä ei uskalla tehdä. Tämän prosessin aikana olen itkenyt taas enemmän kuin pitkään aikaan. Olen kysynyt - taas - ketä olen huijannut, kun luovun. Onko minulla siihen lupa? Olenhan kauan pitänyt kiinni siitä, että minun täytyy saada yrittää intohimoni parissa loppuun asti. Etten varmasti kadu. Etten luovuta liian helposti. Ja muuttuuko identiteettini nyt vai onko tämä vain minuuden kasvua? Pärjäänkö siinä, mitä kohden olen nyt kulkemassa?

Ne hetket, kun näen ihmisten kasvoilla oivalluksen ilon, vievät mukanaan. Se, että voin auttaa jotakuta elämässä edes muutamia askelia eteenpäin vain olemalla läsnä ja sanomalla, että "olet hyvä sellaisena kuin olet", palkitsee. Jospa voisinkin vaikuttaa osaltani siihen, että voimme paremmin ja haluamme kehittyä ihmisinä. Entäs jos edes joku pelastuu burn outin ikeeltä sillä, että puhun sen karmeudesta ääneen. Joku hakee ammattiauttajan apua ennen kuin hukkuu masennuksen kyyneliin.

Meditaatiosta on tullut osa elämääni. Teen sitä etenkin juostessa. Hengitän syvään, tyhjennän mieleni, sopivassa hetkessä unelmoin. Vaikka pelottaakin, etteivät ne toteudu. Mutta tiedostan, että vain uskaltamalla pyytää voin saavuttaa jotain sellaista, mitä oikeasti tahdon. Tiedän jo, että nostamalla katseeni maasta kohti taivasta saan hymyn kasvoilleni. Painamalla pääni jälleen alas, annan surujen ja huolien tulla. Ja että irtipäästämiseksi tarvitsen tilaa ja rauhaa kuunnella itseäni.

Ensimmäisen kerran olen tietoisesti ja vapaaehtoisesti pysähtynyt. Nytkin mieli lähetti pitkään merkkejään. Tällä kertaa ehdin jarruttaa ennen kuin oli ihan pakko...

Leideily muuttuu, mutta se jatkuu yhä :). Nyt se merkitsee enemmän kuin koskaan pienistä asioista ja hetkistä nauttimistä. Intohimojen etsimistä ja niiden toteuttamista. Tässä. Nyt.

perjantai 27. helmikuuta 2015

Milloin viimeksi...

Milloin olet viimeksi uskaltanut kysyä itseltäsi sen ison ja vaikean kysymyksen? Sen, jonka takia sisimmässäsi kalvaa tunne, että jokin on vialla, vaikka syy ei ole näkyvillä. Jonka olemassa olon tunnustaa kieltämällä. Koska jos sitä ei ajattele, se ei voi olla todellinen...


Entä sen, joka saa tulevaisuuden näyttämään kesäauringon säteissä kimmeltävältä merenaavalta: kiehtovalta ja kutsuvalta, mutta turvalliselta ihailtaessa vain laiturilta käsin. Josta ei ihan tiedä. Tuottaako se iloa ja hyvää oloa vai myrskyn pyörteitä. Josta saa selvää vain hyppäämällä veneen kyytiin ja ottamalla vastaan kohtalonsa. Ellei sitten halua jäädä laiturille unelmoimaan...

Taikka sen, joka aiheuttaa jännityksen kihelmöintiä vatsassa ja rintakehässä. Suupielet kääntyvät hymyyn, salaa. Jännittää. Se vain on niin kaukana. Tuskin voin nähdä niin kauas unelmiini. Vähän kyllä houkuttaisi tietää, onko se kaikki totta. Voisiko se olla minun? Tulisinko toimeen sen kanssa? Pärjäisinkö? Oikeasti? Minäkö? Ihan kohta jokin vetää takaisin maan pinnalle. Koska jokin mutka tulee kuitenkin matkaan. Mutta olisihan se kiva jos olisi...

Jos kysyn näitä kysymyksiä ihan vain tässä, yksin sohvalla löhötessä? Silloin kukaan ei kuulisi. Jos kukaan ei kuule, ei voisi olla vastauksia. Jos ei ole vastauksia. silloin ei voi tapahtua mitään. Tämä olisi siis turvallinen paikka kysyä. Hyvä! Olen vain kysynyt kysymyksiä hiljaa itsekseni, heittänyt ne ilmaan...

Vai olisinko onnellisempi, jos oikeasti kysyisin? Heittäytyisin ja antaisin vastauksille vallan tulla ja vaikuttaa. Olisiko minun helpompi olla minä, jos antautuisin kaikille mielessäni oleville piilotetuille kysymyksille ja käsittelisin ne? Pohtisin, järkeilisin, hankkisin tietoa, kuuntelisin sydäntä, luottaisin intuitiooni. Tietäisin.

Että olisin rohkea ja ottaisin vastaan vastauksia. Saattaisin pettyä - tai (pahimmassa tapauksessa) saavuttaa onnen... 







lauantai 21. helmikuuta 2015

Mitä minä haluan?

Vihdoin tiedän, mitä haluan, minne olen menossa. Ja mikä mieletön tunne tämä onkaan! Samppanjagaloppi soimaan, kuohuvaa laseihin, ilotulitukset taivaalle!!!



Mitä haluan elämältä? Kysymys, joka on pohdituttanut koko aikuisikäni. Ehkä ennen sitäkin. Valitsin aikoinani tietoisesti sosiologian, tieteistä lähinnä yleistietoa olevan, koska en tiennyt mitä halusin. Edellisen urani aikana annoin aina kesäloman kynnyksellä itselleni tehtävän selvittää, mikä olisi suuntana. Tiesin ja luotin siihen, että saan ympäriltäni tukea kulkea sitä kohti - kun vain keksisin merkkipaalun. Lomalta palasin aina yhtä tyhjin ajatuksin, tältä osin. 

Oli minulla haave, jota en pitänyt realistisena millään tavalla. Kohtalo puuttui peliin, pisti säännöt uusiksi ja tarjosi mahdollisuutta. Ilman sitä - hetkellistä tyhjiötä - en olisi siihen tietoisesti tähdännyt. Älysin sentään tarttua. Plan b tuli käyttöön ja on sen jälkeen tarjonnut minulle mahdollisuuden elää unelmaani. Kunnes tajusin, että unelmani ei välttämättä tarjoa minulle kaikkea. Se kysymys, mitä oikeasti tahdon elämältä hiipi jälleen vähitellen mieleeni...

Kun ajattelen tuota kysymystä, tunnen samaan aikaan pelkoa, jännityksen kihelmöintiä, epävarmuutta, mahdollisuuksia, tyhjyyttä. Ahdistusta. Kysymys saa minut turhautuneeksi: kuinka vaikeaa on muka tietää, mitä haluaa. Mahdollisuuksien moninaisuus ei ainakaan helpota tilannetta. Olen myös aktiivisesti niitä itselleni luonut. Osin siksi, että epätietoisena siitä, mikä on oma juttuni, olen kokeillut yhtä ja toista. Monikaan kokeiluni ei ole tuonut kaipaamaani onnea. Mutta nyt kun katson asioita taaksepäin, jokainen niistä on vienyt minua eteenpäin, on kasvattanut minua, vaikuttanut siihen missä olen nyt. Koska olen kokeillut, minun ei tarvitse ainakaan käyttää aikaani katumiseen tai entäs jos -ajatteluun. Olen iloinen, että olen uskaltanut avata avoimia ovia. Joskus voisin olla siinä asiassa rohkeampikin.

Kun mietin erilaisia unelmiani ja haaveitani, jotka ovat haluni ilmentymiä, mieleni alkaa hyvin nopeasti kehittää syitä, miksi moinen ei ole mahdollinen. Samaan aikaan kun toivon jotain, vastustan siis sen toteutumista itse. Ehkä pelosta hypätä tuntemattomaan. Epävarmuudesta, "eivät ne ole ennenkään toteutuneet"-kokemuksista, resurssien vaatimuksista. Ehkä mieli ennakoi jo, miten muut ihmiset lähellämme tulevat reagoimaan. Rationaalinen mielemme on hyvin kovaääninen, nopea käänteissään ja päättäväinen. Ja niin käy, että helposti me luovumme haaveistamme jo ennen kuin ne ehtivät sellaisiksi muodostua. 

Kroppamme ja tunteemme kyllä kertovat, mitä me haluamme, jos me vain malttaisimme ja osaisimme kuunnella. Usein meillä on siihen vain liian kiire. Itse olen näille merkeille ja tunteille ollut elämässäni usein täysin sokea. Kunnes kroppa on pysäyttänyt kokonaan ja pakottanut tajuamaan, että suuntani on väärä. Meillä kuitenkin on se kaikki tieto päätösten ja valintojen tekemiseen. Ei ole niin, että jossain olisi vielä jokin tuntematon luola, johon olisi piilotettu liuta elämäntarkoituksia, meille oikeita asioita. Ja ne siellä ilkkuvat, kun me emme löydä tietä niiden luo. Kaikki kysymykset ja vastaukset, joita nyt tarvitsemme, ovat jo meissä. Meidän täytyy vain uskaltaa kuunnella itseämme.

Kun ajattelemme jotain iloista asiaa, se tuntuu tietyssä kohdassa kroppaa. Jos ajattelemme ahdistavaa ja pelottavaa, tunne tuntuu jossain muualla tai ainakin toisella intensiteetillä. Jokin tunne ei välttämättä tunnu missään. Sekin on ok. Ainakin alkuun tunteiden sijainnin tiedostaminen kropassa voi olla hankalaa. Silloinkin tietoinen mielemme on puuttunut peliin: yritämme selittää itsellemme, että meitä tämä ei koske, tunteen pitäisi tuntua muualla kuin pikkuvarpaassa tai jotain muita ajatuksia, jotka estävät meitä ottamasta vastauksia vastaan. 

Jotta voimme kuulla, mitä tunnemme, on ensin pysähdyttävä. On oltava tilaa ja aikaa kuunnella. Sännätessämme päivittäin työpaikalta maitohyllyjen kautta pesäpalloharrastuksiin ja savityökursseille, emme oikeastaan ehdi edes kysyä, saati sitten vastata. Tämän alkuvuoden aikana olen tietoisesti raivannut elämästäni riittävästi tilaa, jotta voisin löytää suunnan. Ensin oli irtipäästettävä. Sitten armahdettava itseä, että saan vähän aikaa olla täysin etsijän roolissa. Luotettava siihen, että niitä vastauksiakin jossain vaiheessa tulee. Kysyin ja kuuntelin. Luovuin lisää niistä asioista, joiden ajattelu tuntuu siellä missä ahdistuskin. Vähitellen huomasin, että tiettyyn asiakokonaisuuteen liittyvät asiat tuottivat iloa ja hyvänolontunnetta. Toin niitä lisää tarkastelun alle... 

Samaan aikaan kun tunnen intoa ja iloa, tunnen myös pelkoa. Tällä kertaa en aio antaa sille sen suurempaa roolia. Olkoot ja yrittäkööt. Ehkä se on juttu, joka pitää sopivasti hereillä, aistit herkkinä.

Mutta se tunne, kun hymyilee - ei vain kasvoilla vaan koko kropalla. Voiko selkeämpää viestiä itselleen antaa. Tämä on nyt suuntaani. Tätä tahdon.