Aika päästää irti...
Mennyt vuosi on ollut monella tapaa hyvin mielenkiintoinen ja merkittävä. Ennen kaikkea se on ollut sitä suhteessa itseeni. Liikunnan vihaajasta on tullut juoksija. Masennuksen jo kertaalleen voittanut on tipahtanut uudelleen kuiluun - ja noussut sieltä. Tuskainen sielu on osannut pyytää ja etsiä mielenrauhaa...
Vähitellen läpi pienten muutosten on tultu siihen pisteeseen, että on aika päästää irti. Tyylikonsultin ja Personal Shopperin hommat ovat vähitellen vaihtuneet toisiin haasteisiin. Niin voi käydä, että menettää kiinnostuksensa siihen, mikä aiemmin on ollut elämän keskipiste ja suurin intohimo. Nyt on aika pelastaa siitä se, mikä on pelastettavissa. Haluan edelleen nauttia vaatteista ja kengistä, itselläni. Haluan olla tyylikäs leidi. Ammentaa niistä itselleni voimaa ja iloa.
Miten paljon energiaa onkaan vapautunut sen myötä, että tekee itselle vaikeita päätöksiä. Ja kuinka rikkinäiseksi sitä päästääkään itsensä, kun niitä ei uskalla tehdä. Tämän prosessin aikana olen itkenyt taas enemmän kuin pitkään aikaan. Olen kysynyt - taas - ketä olen huijannut, kun luovun. Onko minulla siihen lupa? Olenhan kauan pitänyt kiinni siitä, että minun täytyy saada yrittää intohimoni parissa loppuun asti. Etten varmasti kadu. Etten luovuta liian helposti. Ja muuttuuko identiteettini nyt vai onko tämä vain minuuden kasvua? Pärjäänkö siinä, mitä kohden olen nyt kulkemassa?
Ne hetket, kun näen ihmisten kasvoilla oivalluksen ilon, vievät mukanaan. Se, että voin auttaa jotakuta elämässä edes muutamia askelia eteenpäin vain olemalla läsnä ja sanomalla, että "olet hyvä sellaisena kuin olet", palkitsee. Jospa voisinkin vaikuttaa osaltani siihen, että voimme paremmin ja haluamme kehittyä ihmisinä. Entäs jos edes joku pelastuu burn outin ikeeltä sillä, että puhun sen karmeudesta ääneen. Joku hakee ammattiauttajan apua ennen kuin hukkuu masennuksen kyyneliin.
Meditaatiosta on tullut osa elämääni. Teen sitä etenkin juostessa. Hengitän syvään, tyhjennän mieleni, sopivassa hetkessä unelmoin. Vaikka pelottaakin, etteivät ne toteudu. Mutta tiedostan, että vain uskaltamalla pyytää voin saavuttaa jotain sellaista, mitä oikeasti tahdon. Tiedän jo, että nostamalla katseeni maasta kohti taivasta saan hymyn kasvoilleni. Painamalla pääni jälleen alas, annan surujen ja huolien tulla. Ja että irtipäästämiseksi tarvitsen tilaa ja rauhaa kuunnella itseäni.
Ensimmäisen kerran olen tietoisesti ja vapaaehtoisesti pysähtynyt. Nytkin mieli lähetti pitkään merkkejään. Tällä kertaa ehdin jarruttaa ennen kuin oli ihan pakko...
Leideily muuttuu, mutta se jatkuu yhä :). Nyt se merkitsee enemmän kuin koskaan pienistä asioista ja hetkistä nauttimistä. Intohimojen etsimistä ja niiden toteuttamista. Tässä. Nyt.
Vähitellen läpi pienten muutosten on tultu siihen pisteeseen, että on aika päästää irti. Tyylikonsultin ja Personal Shopperin hommat ovat vähitellen vaihtuneet toisiin haasteisiin. Niin voi käydä, että menettää kiinnostuksensa siihen, mikä aiemmin on ollut elämän keskipiste ja suurin intohimo. Nyt on aika pelastaa siitä se, mikä on pelastettavissa. Haluan edelleen nauttia vaatteista ja kengistä, itselläni. Haluan olla tyylikäs leidi. Ammentaa niistä itselleni voimaa ja iloa.
Miten paljon energiaa onkaan vapautunut sen myötä, että tekee itselle vaikeita päätöksiä. Ja kuinka rikkinäiseksi sitä päästääkään itsensä, kun niitä ei uskalla tehdä. Tämän prosessin aikana olen itkenyt taas enemmän kuin pitkään aikaan. Olen kysynyt - taas - ketä olen huijannut, kun luovun. Onko minulla siihen lupa? Olenhan kauan pitänyt kiinni siitä, että minun täytyy saada yrittää intohimoni parissa loppuun asti. Etten varmasti kadu. Etten luovuta liian helposti. Ja muuttuuko identiteettini nyt vai onko tämä vain minuuden kasvua? Pärjäänkö siinä, mitä kohden olen nyt kulkemassa?
Ne hetket, kun näen ihmisten kasvoilla oivalluksen ilon, vievät mukanaan. Se, että voin auttaa jotakuta elämässä edes muutamia askelia eteenpäin vain olemalla läsnä ja sanomalla, että "olet hyvä sellaisena kuin olet", palkitsee. Jospa voisinkin vaikuttaa osaltani siihen, että voimme paremmin ja haluamme kehittyä ihmisinä. Entäs jos edes joku pelastuu burn outin ikeeltä sillä, että puhun sen karmeudesta ääneen. Joku hakee ammattiauttajan apua ennen kuin hukkuu masennuksen kyyneliin.
Meditaatiosta on tullut osa elämääni. Teen sitä etenkin juostessa. Hengitän syvään, tyhjennän mieleni, sopivassa hetkessä unelmoin. Vaikka pelottaakin, etteivät ne toteudu. Mutta tiedostan, että vain uskaltamalla pyytää voin saavuttaa jotain sellaista, mitä oikeasti tahdon. Tiedän jo, että nostamalla katseeni maasta kohti taivasta saan hymyn kasvoilleni. Painamalla pääni jälleen alas, annan surujen ja huolien tulla. Ja että irtipäästämiseksi tarvitsen tilaa ja rauhaa kuunnella itseäni.
Ensimmäisen kerran olen tietoisesti ja vapaaehtoisesti pysähtynyt. Nytkin mieli lähetti pitkään merkkejään. Tällä kertaa ehdin jarruttaa ennen kuin oli ihan pakko...
Leideily muuttuu, mutta se jatkuu yhä :). Nyt se merkitsee enemmän kuin koskaan pienistä asioista ja hetkistä nauttimistä. Intohimojen etsimistä ja niiden toteuttamista. Tässä. Nyt.
Kommentit