sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Uusi vuosi ja uudet tuulet



Uusi vuosi on ihan kynnyksellä. Odottaa vain, että elämme tämän yhden lyhyen valoisan hetken vielä ja sitten on sen vuoro. Tänään katsotaan sopivasti taaksepäin. Ja asetetaan toiveita ja tavoitteita tulevalle.

Viime vuonna tähän samaan aikaan ajattelin, että silloinen tuleva uusi vuosi 2017 olisi minulle paras ikinä. Olin monella tapaa uuden alussa. Viettämässä pyöreiden vuosien juhlavuotta. Edessäni oli projekti, joka oli kuin minulle luotu. Maratontreenit maistui. Uudet ideat pörräsivät päässä.

Vuodesta tulikin yksi raskaimmista ikinä, jonka myötä olen saanut jälleen huomata, kuinka nopeasti tasapainoinen, elämästä nauttiva ihminen voidaankaan vetää kuiluun, kun asiat ympärillä eivät ole oikeita. Sen myötä olen joutunut nöyrtymään ja pysähtymään jälleen itseni äärelle. Miettimään vakavasti, mikä on minulle tärkeää ja mikä tekee minusta onnellisen. Ja erityisesti: minkä asioiden kanssa voin hyvin.



Se tärkein oppi tältä vuodelta on: kuuntele sydämesi ääntä.

Niin tehdessä voi olla, että joutuu tekemään kipeitäkin, vaikeita ratkaisuja. On päästettävä irti. Tehtävä päätöksiä, joissa ei ole rationaalisesti, paperille kirjoitettuna mitään järkeä. Uskallettava tarttua jälleen uuteen, heittäytyä mukaan. Löydettävä voimaa takoa uusia ovia.

Jossain välissä menneen syksyn aikana löysin Netflixistä sarjan nimeltä When Calls the Heart, Sydämen kutsumus. Sen maailma ja erityisesti sanoma taisi olla juuri sitä, mitä kaikkein vaikeimpina hetkinä tarvitsin: kuuntele sydämesi ääntä ja tee niin kuin se sanoo. Siten päädyt itsellesi oikeiden asioiden pariin. Katson jaksoja yhä uudelleen ja uudelleen. Koska sarjassa elää toivo. Toivo rakkaudesta, paremmasta huomisesta, mahdollisuuksiin tarttumisesta. Toivo siitä, että toiveet toteutuvat.

Vuoteen 2018 katson hyvin toiveikkaana, uteliaana. Todellisuudessa olen ihan täpinöissäni!!! Kiitos uusien projektien, jotka ovat ilmaantuneet aivan tämän vuoden viime metreillä elämääni. Yksi - se jonka kanssa en meinaa pysyä nahoissani - on Tyylitellen.fi. Toteutamme sitä yhdessä Merjan kanssa. On ollut upeaa tutustua uuteen ihmiseen ja löytää hänen kanssaan sellainen yhteys, jonka myötä haluaa alkaa kirjoittaa uutta blogia. Luvassa on elämänmakuista keskustelua tyylistä, pukeutumisesta, mahdollisuuksista ja elämästä - ja kaikesta siltä väliltä. Tervetuloa mukaan matkallemme.



Mikä on ihmeellisintä: elämä ei päästä irti intohimoista. Viime vuonna ajattelin laittavani pisteen muodin maailmassa toimimiselle. Mutta siinä ei käynytkään niin. Muodin uhri onkin vielä syvemmällä intohimonsa pauloissa, vaikkakin hieman eri näkökulmasta asiaa nykyisin katsoen. Ja ne kaikki uudet suunnitelmani, nekin liittyvät muotiin. Tätä ihmetellessäni mieleeni nousee lause: "Saat sen mistä luovut."  Ehkä se todellakin on niin.

Ihanaa vuodenvaihdetta ja menestyksekästä Uutta Vuotta!

lauantai 23. joulukuuta 2017

Omannäköinen joulu

Mikä on joulu?



Mietin siivouksen keskellä. En kutsu sitä joulusiivoukseksi, koska tavoitteenani ei ole siivota sen enempää kuin varmistaa, että oloni on mukava. Sen verran, että kun tapaninpäivänä vihdoin voin kääriytyä viltin alle sohvalle lukemaan kynttilänvalossa hyvää romaania ja maistamaan erityisen hyvää punaviiniä, sotkut ympärilläni eivät häiritsisi hengittämistäni. Siivotessani kuuntelen joululauluja, koska useimmissa on kaunis melodia ja tunnelma. Tänä vuonna olen pysähtynyt kuulemaan myös laulujen sanoja.

"Näin sydämeeni joulun teen..."

Lapsuudessa rakastin joulua. Sen tunnelmaa ja tuoksuja, koristeita. Niin kuin lapsi rakastaa. Jossain aikuisiässä joulu muuttui ahdistavaksi. Joksikin, joka vain pitää suorittaa perinteitä toistaen. Vasta viime vuosina olen osannut pukea ahdistukseni sanoiksi: koska en tiedä miltä minun ikioma jouluni näyttäisi, en osaa nauttia niistä muistakaan. Ihminen, joka kaipaa koko ajan muutosta ja uudistusta ympärilleen ei osaa tukeutua perinteisiin, vaikka luokin niitä myös itse. Koska tässä vaiheessa vuotta ei ole enää voimia uudistaa, on helpompaa tehdä niin kuin on aina tehty.



"Arkihuolesi kaikki heitä" 

...soi täpötäydessä tavaratalossa. Lahjoista ja ostoksista stressaantuneet ihmiset kiukuttelevat ja etuilevat kassajonoissa. Hyllyt tyhjenevät. Tuote, jota ei äsken ollut, saattaa löytyä ihan toisesta paikasta. Lakritsitiskillä vielä voimissaan oleva myyjä tarjoaa maistiaista. Seuraava kassalla huokaa, kun ei enää muista, onko pyytänyt jo maksun vai ei. Kello on vasta kolme päivällä ja tavaratalo on auki vielä tunteja ennen yön lepoa. Toivotan voimia. Taidamme olla spesialisteja korvaamaan arkihuolet juhlahuolilla.

"...itsestäni etsittävä on mun joulurauha."

Joulu on antamisen juhla. Itse haaveilen siitä, että keksisin lahjaksi jotain nokkelaa - ja hankkisin sen hyvissä ajoin. Hihkuisin innosta, kun käärisin lahjaa pakettiin. Se paras hetki kuitenkin on, kun lahjan saaja avaa paketin ja ymmärtää ajatuksen taustalla. Siihen hetkeen kiteytyy paljon: ymmärrystä, halua toivoa toiselle hyvää, iloa, kanssakulkemista, rakkautta. Ehkä tämä ajatus on taustalla, kun jaksaa juosta vielä kolmanteenkin lelukauppaan tuijottamaan tyhjiä hyllyjä kaikki etukäteen laaditut budjetit jo ylittäneenä. Toive nähdä lapsen ilosta loistavat silmät.

Entäs ne 364 muuta päivää vuodessa: "miten muistan itselleni tärkeitä ihmisiä silloin?" kysyn mielessäni, kun ladon ostoskasseja viereiselle tuolille juodakseni kupillisen glögiä.




"Tonttu puoliksi unissaan
Ajan virtaa on kuulevinaan
Tuumii minne se vienee
Missä se lähde lienee"

Entäs jos tänä vuonna olisikin vain. Käyttäisi joulun ajan siihen, mihin monet laulutkin meitä kehoittaa: olemaan ja rauhoittumaan, pysähtymään. Hemmottelisi itseään nautinnoilla, joiden valmistus ei vie liikaa energiaa. Koristelisi ympäristöään juhlaan sen verran kuin se tuntuu hyvältä. Yhdellä kukalla tai isommalla kuusella - tai ei kummallakaan.

Varaisi runsaasti aikaa hengittämiseen, yksin ja yhdessä. Sanoisi itselleen, että joulu tulee, vaikka ei tekisi mitään...

"...viivy vielä pieni hetki, vaikka onkin pitkä retki."


Ihanaa, omannäköistä joulua!





lauantai 16. joulukuuta 2017

Irtipäästämässä

Vuosi sitten Kodin Kuvalehdessä julkaistiin juttu tarinastani. Hymyilevän ladyn päällä huusi otsikko: "Aina ei tarvitse olla kympin tyttö." Halusin kaikkien tietävän, että työelämää voi järjestää niin, ettei kenenkään tarvitsisi palaa loppuun.

Kodin Kuvalehti 14/2016

Tuo juttu kirjoitettiin silloisen uuden elämän alussa, yhtenä projektin tärkeimpänä päivänä. Aamulla oli julkaistu lehdistötiedote. Siinä samalla, kun uppouduin kertomaan omaa tarinaani, olin koko ajan valmiudessa vastaamaan toimittajien kysymyksiin. Muistan ristiriidan, joka värisi kehossani.

Tänään istun sohvalla villasukat jalassa kahvia juoden ja luen juttua kuin se olisi kirjoitettu itselleni elämän ohjenuoraksi. Jälleen umpikujaan joutuneena, umpiväsyneenä, kykenemättömänä katsomaan vasemman lisäksi myös oikealle. Katson kuvia, kuin ne olisivat vieraasta ihmisestä otetut. Elämä on jälleen muistuttanut, mitä minussa tapahtuu, kun kunnianhimo ottaa niskalenkin intohimosta. Mitä minulle tapahtuu, jos unohdan elämäni tärkeimmän ihmisen eli itseni ja oman hyvinvointini. Millaisen taakan omille hartioilleen asettaakaan, jos ei ymmärrä, että ysi on useimmiten ihan riittävän hyvä ja enemmänkin.

Kunnianhimo haluaisi vain muuttaa olemassa olevaa asiantilaa, sisältäpäin. Mukautua ja mukauttaa. Intohimo huutaa, ettei sille silloin jää tilaa hengittää. Kunnianhimo kertoo, että irtipäästäminen olisi luovuttamista, kykenemättömyyttä, heikkoutta. Intohimo itkee, koska se ei pääse käyttämään luomisvoimaansa - ja rohkeuttaan. Minuuteni vahvuuksia ja heikkouksia.

Kuva: Maria Malmi

Lopulta on ajautunut niin syvälle tunneliin, että on myönnettävä itselle, että tällä tavalla en löydä perille. En löydä mihinkään. On uskallettava pysähtyä ja kääntyä toiseen suuntaan.

On päästettävä irti. Vaikka pelottaa ja hävettää - ja helpottaa.

Sillä hetkellä, kun henkisesti päästää irti, maailma avautuu uudestaan. Ideoita tulvii mieleen. Näkee likaisenkin ikkunan läpi harmaana lainehtivan meren. Maistaa kahvin maun. Vähitellen uskaltaan kokeilla, josko haluaisin innostua uudestaan. Jos jokin niistä asioista, jotka aiemmin ovat tuottaneet iloa, tuottaisivat sitä nytkin. Keho saa levätä, koska sen ei tarvitse olla koko aikaa valmiudessa. Hampaita ei tarvitse purra yhteen. Aivojen ei tarvitse koko aikaa tuottaa ratkaisuja. Mieli saa olla välillä tyhjä.

Se ymmärtää, että miettiä voi myös vasta huomenna.

Kuva: Maria Malmi

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Muistilista





Kirjoitan keittiöni isoon liitutauluseinään: minä.
Jotta muistaisin huomennakin aamukahvia juodessani elämäni tärkeimmän ihmisen. Sen, josta pitäisi myös pitää huolta, jonka toiveita kuunnella, askeleita tukea. Sen tyypin, jonka ansiosta oma elämäni sujuu. Sen, jonka hyvinvointi luo ympärilleen hyvinvointia. Hymy hymyä. Sen, joka on päävastuullinen siitä, miltä oma elämäni näyttää, tuntuu ja maistuu.

Sen alle kirjoitan: mieli.
Jotta muistan, että joskus on hyvä laittaa ensin pää kuntoon, sitten vasta keho. Ilman mielen tasapainoa, keho käy kierroksilla ja käyttää paljon ylimääräistä energiaa uomissaan pysymiseen. Keho tuntee mielen ailahtelut nahoissaan - eikä meinaa pysyä perässä siinä, mikä oli juuri tänään se oikea mielipide. Yhdessä ne huutavat hengähdyshetkiä, palautuspisteitä, arjen pieniä nautintoja. Salaa unelmoivat olemisen olotilaan pääsystä.

Kirjoitan tauluun kolmanneksi: koti.
Jotta muistan, että kodin kuuluisi olla muutakin kuin vain varasto, vaatteiden vaihtopiste, tankkauspiste ja unikulma. Sen tulisi olla tyyssija uusiutumiselle, elpymiselle ja eheytymiselle. Paikka, jossa saa olla kaikkine tunteineen ja ajatuksineen, rauhassa. Jossa voi vapautuneesti hengittää. Joka tarjoaa raamit omalle olemiselle. Jossa elää nautinto. Kun se ei enää sitä ole, on aika tehdä jotain toisin. Tuoli ja taulu kerrallaan muuttaa elämänsä tärkeintä ympäristöä sellaiseksi, että minun ja mielen on hyvä olla.

Sitten kirjoitan vielä: rakkaus.
Jotta muistan, että jos en rakasta itseäni sellaisena kuin olen, on vaikeaa ottaa rakkautta vastaan - ja rakastaa muita.



sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Identiteettimyrsky

Eräänä päivänä kesken puheen tulen sen sanoneeksi: "En enää tiedä, kuka olen." Samalla ymmärrän: olen keskellä identiteetin muutosprosessia.



Olen ollut pitkään tietoinen siitä, että minussa asuu kaksi tasavahvaa persoonallisuutta: luova, yksityiskohtiin joskus jumittuva tekijä ja päämäärätietoinen isojen linjojen ajattelija - jopa johtaja. Elämässä valintojen tekeminen niin, että nuo molemmat voisivat olla yhtä aikaa läsnä, on ollut hankalaa. Helpompaa on ollut valita toinen vallitsevaksi, kuten personallisuustestitkin ovat ehdottaneet. Viimeksi kun tuo johtaja minussa oli vallalla, voin huonosti. Niin huonosti, että halusin hänet sulkea mieleni sopukoissa pimeään tyrmään, josta hän ei pääsisi enää ruoskimaan jo ruoskittua.

Päätin, että olen luova ja olen tekijä. Siten pystyin olemaan myös itselleni armollinen ja lempeä - toisille ihmisille myös. Tuon päätöksen myötä myös annoin itselleni luvan olla tavoittelematta korkeuksia, unelmoimatta liikoja. Tämä hetki ja tekeminen riitti. Aina välillä vastaan tuli tilanteita, jolloin johtajan päättäväisyydestä ja ongelmaratkaisukyvystä oli hyötyä. Silloin lainasin niitä ominaisuuksia. Mutta hokien edelleen tiukasti - olen tekijä - samalla kun lisäsin lukkoja johtajan tyrmän kaltereihin.

Identiteetti ei muutu helposti, se kasvaa ja kehittyy. Mutta toisinaan elämässä tulee vastaan tilanteita, haasteita ja mahdollisuuksia, joissa huomaakin tarvitsevansa täysin toisenlaisia vahvuuksia. Silloin ensin alkaa etsiä itsestään taitoja ja kehittää osaamistaan. Opettelee uuden aihealueen. Kunnes huomaa, että myös näkökulmaa ja sitä, miten itsensä näkee ja kokee, pitäisi muuttaa. Vain siten voi päästä sopusointuun uuden tilanteen kanssa. Oma mukavuusalue siirtyy toisaalle - epämukavuusalue samalla.

Koska ammatillamme on edelleen niin suuri merkitys elämässämme ja myös identiteetin rakentajana - siinä, miten näemme itsemme - muutokset työmaailmassa vaikuttavat vahvasti identiteettiimme.

Minussa elävän kaksikon valtasuhde on jälleen muuttumassa: johtaja minussa on astumassa esiin, luovan tyypin vetäytyessä taakse. Se pelottaa. Pelottaa niin, että en meinaa haluta antaa prosessille mahdollisuutta. Pelottaa, koska historiani muistuttaa, että viimeksi samainen prosessi toiseen suuntaan oli raju. Se vei voimat. Muutos voi järisyttää perusolemustani, tapaani olla ja elää, ihmissuhteitani ja arkeani. Sen myötä tavoitteeni ja unelmani vaihtuvat toisiksi. Näkemykseni siitä, millaista on hyvä elämä, saa uusia merkityksiä ja näkökulmia.

Ollessani parhaillani keskellä suurinta myrskyä, mielessäni vain pyydän: hei johtaja, älä unohda tuota luovaa tyyppiä ja hänen herkkyyttään - sinä tarvitset sitä vielä.

lauantai 7. lokakuuta 2017

Olla omanlainen, olla erilainen

Kuva: Maria Malmi


Olla omanlainen, olla erilainen.
Olla toiselle kuitenkin samanlainen, kaikille toisenlainen.
Kertoa kuka on ja suojata se kaikkein haavoittuvin osa, joka kertoo kuka on.

Pitää rajoistaan kiinni. Olla joustava.
Mukautua ja mukauttaa. Säilyä ja säilyttää. Kehittyä ja kehittää.
Arvostaa ja suojella.
Hyväksyä ja tulla hyväksytyksi. 
Mutta päästää irti.

Kunnioittaa sitä, mitä on, mutta toivoa jotain ihan muuta.
Asettaa tavoitteita, vaikka tämän päivän haasteet ovat jo liikaa.

Uskoa omaan osaamiseensa ja tekemiseensä kyseenalaistaen keinojaan.
Nähdä kokonaiskuva yksityiskohtia hioen.
Olla kriittinen, rakentava, kehittävä - armollinen ja riittävän hyvään tyytyvä.

Olla oma itsensä silloinkin, kun olisi helpompaa olla joku muu. 
Olla joku muu silloinkin, kun olisi viisasta olla oma itsensä.

Kääntää toinen poski, vaikka sattuu, mutta kipua ei tarvitse sietää.
Olla positiivinen vaikka suo upottaa ja lamppu on pimeässä tunnelissa palanut loppuun.
Välttää vaikeuksia, mutta vahvistua vastoinkäymisistä.

Rakastaa itseä, muttei olla itserakas.
Nostaa omaa erinomaisuuttaan esille, kunhan ei jalustalle eikä näkyväksi.
Tehdä lähimmäisille hyvää, muttei unohtaa sitä, mikä itselle on tärkeää.
Pysyä itselle ja omille arvoilleen uskollisena. Kunhan sopeuttaa niitä tarpeen tullen.

Elää elämää täysillä tänään, kun huomisesta ei tiedä. 
Unelmoida huomisesta, mutta todellisuuden realiteeteissa tiukasti pysyen.

***

Emme me ainakaan ole tätä helpoksi itsellemme tehneet. 




lauantai 16. syyskuuta 2017

Entä jos sanoisin joo?




Piirrän paperille portaat ja kymmenen askelmaa. Ylimmän portaan kohdalle kirjaan ajatuksia siitä, millainen olisi unelmaelämäni. Ranskalaisin viivoin. Osa on niitä samoja, jotka ovat aina olleet. Kynä raapustaa ne tottuneesti, kyseenalaistamatta paperille. Sitten mieleen nousee kysymys työstä, jonka kohdalla huomaankin sisimpäni viestittävän minulle jotain. Surua, haikeutta, epävarmuutta - kaukaisuutta. "Onko tämä yhä unelmani?" kysyn. Kynä pysähtyy, kohta jää tyhjäksi.

Viimeisen vuoden aikana olen opetellut sanomaan ei. Ihan vain varmuuden vuoksi. Jo ennen kuin kuulen ehdotusta loppuun. Olen halunnut suojella itseäni - ja erityisesti unelmaani. Koska olen päättänyt saavuttaa sen ja erityisesti päättänyt, että se on minulle parasta mitä voi tapahtua.

Mutta elämä ei mene niin. Että vain asettaa unelman ja siten toteuttaa sen. Joskus kaikki muuttuu yhdestä puhelinsoitosta ja siihen muutokseen vastaa joo, koska haluaa sitä. Tarkistamatta ensin, palveleeko muutos omia tavoitteita ja unelmia. Niin kauan kun asettamiensa tavoitteiden polku on vielä näköpiirissä, vannottaa itselleen, että tämä nyt valitsemani tie, vaikka se ei olekaan se suorin, vie kyllä lopulta sinne minne haluan. Kunnes huomaa, että ei se viekään. Se viekin ihan toiseen suuntaan.

Olenko eksynyt vai onko täällä uusilla poluilla apajia, jotka minun pitäisi nähdä?



Toinen jalkani minusta haluaa kulkea tätä uutta polkua. Katsoa minne se vie. Se on jotenkin tuttukin. Osaan sitä kulkea. Toinen jalka olisi onnellisempi siellä tavoitteen polulla. Se haikailee ja muistuttaa, että et sinä tätä halunnut. Et sinä tätä skenaariota piirtänyt vielä vuosi sitten paperille. Tämän uuden reitin kivetkin tuntuvat inhottavilta, kuusen oksat lämähtelevät kasvoille.

Kun ilo siitä, mitä on ja surun pukuun pukeutunut haikailu toisesta ovat yhtäaikaa läsnä ja kävelevät käsikkäin, lopputuloksena on mieli, joka yhtä aikaa iloitsee keltaisista lehdistä ja raivostuu ruskeista. Joka riemastuu järveen juostessa vesipärskeistä ja harmistuu, kun ne tuntuvat kylmiltä. Joka ihailee maisemaa ja manaa mukulakiviä. Joka samalla maistaa kitkerän ja makean - ja väittää sitä tasapainoiseksi.



Ymmärrän nyt olevani laivassa, jossa on paljon kiinnostavaa, minulle sopivaa tekemistä. Luulin, että se laiva vie minut unelmieni rantaan. Että lyhyen seilauksen jälkeen vain hyppään laivasta pois ja alan elää unelmaani. Mutta se laiva kulkeekin toiseen suuntaan. Suruni ja haikeuteni tulee siitä, että unelmien ranta on koko ajan kauempana. Näen siitä enää pienen vilauksen.

On viimeinen hetki päättää, hyppäänkö laidan yli ja uin unelmieni rannalle takaisin. Vai sanonko laivalle kyllä. Teen siitä oman paikkani, keskityn sen tuottamiin tehtäviin ja haasteisiin haikailematta muualle. Mutta luottaen siihen, että kun sen aika on, laivan reitti vielä lipuu läheltä tuota rantaa ja voin silloin hypätä matkasta - jos se yhä tuntuu tärkeältä.

On aika tarkistaa tavoitteet ja kartta, jolla kulkee.
Entä jos sanoisinkin välillä joo?

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Missä haluan kehittyä?

Meillä on paljon taitoja. Kaikilla meistä. Olemme kartuttaneet niitä päivästä yksi. Monet auttavat meitä tekemään työmme. Toisista saamme erityistä palautetta myös muilta. Jotkut ovat vain arkipäivää, niiden ansiosta arkemme pyörii. Sitten on niitä taitoja, jotka tarjoavat meille ainakin silloin tällöin flown kokemuksia. Taitoja, joissa haluamme kehittyä, joihin liittyy tiedon ja oppimisen jano. Taitoja, joita haluamme käyttää lisää.



Ympärilläni on juuri nyt paljon nelikymppisiä. Osa juuri täyttänyt, osa tätä yhtä elämän rajapyykkiä (kriiseistä päätellen) lähestyviä. Monet heistä kysyvät itseltään, mitä haluavat työelämältä ja elämältä. Kuin juuri näihin vuosiin kuuluisi kyseenalaistaa oma olemisensa ja taitonsa.

Me nelikymppiset olemme saavuttaneet jo paljon. Monet meistä on edennyt menneiden n. 15 työvuoden aikana pidemmälle kuin vanhempamme koskaan. Koska meistä suurin osa on opiskellut, olemme jo ainakin kerran tehneet valinnan siitä, mitä taitoa lähdemme kehittämään ja minkä ympärille rakennamme työelämämme. Jotkut meistä on ehtinyt kyseenalaistaa tämänkin päätöksen jo monta kertaa. Onneksi se on nykyisin mahdollista. Olemme saaneet käyttää taitojamme, kehittää niitä - ja vähitellen on tullut vastaan kysymys, mitä sitten. Seuraavat asemat työelämässä ovat joko kaukana, vaatisivat paljon työtä ja opiskelua. Tai ne eivät muuten herätä innostusta vastuillaan tai työnkuvallaan. Sitä jotain uutta, sisältöä elämään, täytettä luontaiseen tarpeeseen oppia uutta (ajattelen, että se on ihmiselle luontaista, lapsista näin päättelen...) etsitään harrastuksista, kädentaidoista, opiskeluista, uudesta ammatista, uusista ihmissuhteista - jostain.

Työn tai elämän ei tarvitse tuottaa flowta koko ajan - jos se tuottaa, ollaan helposti kierteessä, jossa leijumisen tunnetta janotaan jatkuvasti. Pian mikään ei tunnu miltään. Motivaation näkökulmasta tekemisen pitäisi olla riittävän kiinnostavaa, mutta myös sopivan haastavaa. Jos osaamme jokin asian hyvin, kokemus sen tekemisestä vaikka silmät kiinni tuottaa hetkellisesti mielihyvää, mutta alkaa ajan myötä tuntua puulta. Toisaalta jos haasteet ovat liian suuret, ne lamauttavat heti alkuunsa: matka niiden saavuttamiseksi tuntuu liian pitkältä vaikka kuinka rakastaisikin matkustamista. Haasteet ruokkivat kehittymisen tarvetta ja asettavat tavoitteita.

Olen itsekin ajatellut pitkään, että tie intohimon, hyvän elämän luo löytyy vastaamalla kysymykseen "mikä tekeminen tuottaa minulle mielihyvää". Olen ollut vakuutunut siitä, että pelkkä osaaminen ei riitä, tekemisestä täytyy saada myös iloa. Olen viime ajat ollut projektissa, jossa olen saanut käyttää laajasti osaamistani. Motivaationi on kuitenkin ollut jos ei kateissa niin vaihtelevaa. Siitä huolimatta, että saan muilta kiitosta tekemisestäni. Sisimmässäni olen kuitenkin kaivannut jotain muuta.

Kunnes saan mikin käteeni. Tarkoituksen pitää 15 minuutin johdanto. Ensimmäiset sanat tulevat opetellusti. Sen jälkeen päätän luopua käsikirjoituksesta ja puhe alkaa soljua. Tästä nautin. Tätä haluan lisää, tässä haluan kehittyä paremmaksi. Pienessä hetkessä unohtuu se kaikki muu, joka on tuntunut enemmän vain työltä.

Jos se olennainen kysymys ei olekaan, missä olen hyvä - vaan missä haluan yhä kehittyä?

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Tervetuloa Kesä!

Hei moi Kesä,

Kiva kun olet täällä. Olethan sinä jo, koska parvekkeeni mansikatkin punertuvat ja ilta-aurinko lämmittää loungeani. Tässä parvekkeella on hyvä olla. Rauhaisaa ja viihtyisää. Kaunista. Luulen, että tapaamme täällä usein, vaikka yrittäisitkin välillä murjottaa ja työntää minua pois.

Kun en kykene asettamaan pitkän ajan tavoitteita, voin hyvin ajatella vain lyhyen tähtäimen suunnitelmia. Mitä minä odotan sinulta, Kesä?



Rauhaa odotan, mielenrauhaa. Että näkisin kaiken kauneutesi. Että osaisin nauttia hetkistä kanssasi. Niistäkin, kun vuodatat kaiken rankkasateena niskaani tai jyrähtelet mennessäsi. Mutta vielä enemmän niistä, kun suodatat ilta-auringon valon puiden lehtien läpi ja puhdistat mieleni. Tässä istuessani, vaikka vesi on kaukana, voin kuulla sen liplattavan. Hellien ja hyväillen, rauhoittaen. Koska vesi ja ilta-aurinko liittyvät mielikuvissani aina yhteen.

Toivon, että ensin annat minun levätä. Ilman pakonomaista kiirettä kerätä mahdollisuuksia kokemuksiin, joita talvella ei ole. Toivon, että pysäyttäisit minut ja kehoni myös. Hengittämään ja nauttimaan. Vähitellen ujuttaisit lämmön kaikkiin ajatuksiini. Jotta voisin aikanasi huomata ideoiden taas syntyvän, tavoitteiden asettuvan, unelmien koostuvan - elämän asettuvan raiteelleen.

Haluaisin, että myötäsi saisin taas kosketuksen minuuteni syvyyksiin. Analysoivaan, pohdiskelevaan, oivaltavaan minääni, joka tahtoo oppia ja kehittää uutta. Siihen pieneen tyttöön, joka kesäisin juoksi paljain jaloin hiekkatietä uimaan ja polski kauan, vaikka oli ihan liian kylmää vettä. Siihen, joka nosti rapuja käsin purosta, vaikka pelotti - pimeä metsä ympärillä ja rapujen sakset. Joka vähän vanhempanakin voi istua vaikka kuinka kauan tuijottamassa järvelle tai merelle antaen ajatusten tulla ja mennä, pääasiassa mennä. Siihen, joka pyyhkii aina kesän tullen ompelukoneestaan pölyt, ostaa uuden kaavapaperirullan ja nauttii luomisestaan. Vaikka ulkona paistaisi aurinko. Ja joka syö joka päivä jäätelön. Koska voi.

Ja sitten kuitenkin odotan jo elokuun iltoja, vaikka pitäisi ensin elää sinut, Kesä. Odotan, että saan laittaa jälleen mustan mekon päälleni, aloittaa jotain uutta. Koska tiedän olevani silloin ehjempi, kokonaisempi, tasapainoisempi, valmiimpi, rauhaisampi - viisaampi. Kiitos sinun.

Kesä, tervetuloa. Olethan ihana.





lauantai 20. toukokuuta 2017

Totuuden hetket





Istun aamukahvilla ja pitkästä aikaa hymyilen. Nautin. Viikkojen jälkeen jokin liikahtaa sielussani. Idea, innostuksen pilkahdus. Voin kuulla, kuinka aivoissani solut liittyvät yhteen tuottaen uutta. En siis ole niitä kaikkia turhatutumisen keskellä vielä tuhonnut. Jokin ilon pulpahdus tapahtui jo muutama päivä sitten istuessani ystävän kanssa maailmaa parantaessa. Kesken puheen silmiini syttyi valo, kehoni täytti odotuksen ja innostuksen tunne. Se ei jäänyt meiltä kummaltakaan huomaamatta. Se hetki ei mennyt huomaamattani ohi. Olin siitä täysin tietoinen.

Hetkiä ja tunteita, joissa elää totuus. Joilla on tarkoitus osoittaa sormella meille tärkeitä asioita - ja jotka muistuttavat kaipuusta. Niitä, joissa tietää ihan tarkkaan, mitä pitää tehdä. Sumuinen mieli ei niitä välttämättä aina huomaa. Kiireinen arki peittää ne helposti alleen. Koska seuraava hetki on jo niin tulossa... Tänä aamuna takerrun tähän, vietän hetken jos toisen. Keitän kolmannenkin latten. Nautin kaikista hulluista ideoista, jotka tanssivat piirileikkiä mielessäni. 

Minä elän ideoista ja inspiraatiosta, luovuudesta. Elän unelmista. Ilman niitä olen vain suorittava kone. Kone, joka joskus yskähtelee ja tuottaa pahaa ääntä. Joka ylikierroksille siirtyessään ja lämmetessään voi toimia arvaamattomasti. Usein se kuitenkin tikkaa tasaisen varmaa laatua. Kone, joka kaipaa toisinaan öljyä ja voitelua, vuosihuoltoa. Ja jonkun valvomaan ainakin etäältä, että käyn. 

Mutta en tahdo olla kone.

Toisinaan mietin, miksi aitoja ideoita, luovuutta ja inspiraatiota ei voi tuottaa keinotekoisesti. Itsellänikin on ainakin matkalaukullinen erilaisia työkaluja mielen järjestämiseen ja työstämiseen. Ehkä toinenkin. Kuitenkaan kun mieli on laskeutunut sumuun ja koneen on-näppäintä painettu, niistä mikään ei tunnu hyvältä tai pätevältä. Ei osaa ottaa käteensä sitä oikeaa kirjaa, joka tällä kertaa auttaisi navigoimaan sumusta pois. Ei vaikka kuinka olisi kouluttautunut coachiksi ja tietäisi kokemuksestaan, mikä se sumu on ja miten sieltä pääsee pois.

Pitää vain odottaa. Että ensin tulee ajatus ja sitten ymmärrys. Lopulta myös ratkaisu.

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Tyhjyydestä

Kun elämämme täyttää ilo, toivomme, että osaisimme nauttia ja ottaa siitä kaiken irti. Kun elämämme täyttää suru, kuulemme usein, että kohtaa se ja anna sille aikaa. Älä pakene. Stressiäkin suositellaan arkipuheissa vain kestämään. Kunhan tiedämme, milloin se loppuu ja miten se pidetään hallinnassa. Pelotkin kehotetaan vain kohtaamaan, jotta voisimme ne käsitellä - ja voittaa.



Kun on tyhjä olo, emme osaa olla. On kiire täyttää se tavoitteilla, odotuksilla, toiveilla. Etsiä väen väkisin sen jonkin jo poistuneen, valmistuneen tai täydeksi tulleen tilalle jotain, jotta ei vain tarvitse olla tyhjä. Emme me kehoita ystäväämme nauttimaan tyhjyydestä. Viettämään siellä hetkiä rauhassa, jotta voisi tulla jälleen täydeksi. Enemmänkin otamme tuolin hänen viereensä, vedämme syvään henkeä ja sitten kysymme: mitä se jokin voisi olla, joka veisi tyhjyyden pois? Käännämme hänen apunaan jokaisen kiven, jotta tyhjyyteen tulisi edes jotain.

Tyhjässä olotilassa saattaa tehdä kaikkea mahdollista täydentävää. Shoppailla ja juhlia. Etsiä vierelle ketä-vain-ihmisiä. Hypätä hullunrohkeasti epämukavuusalueelle. Aloittaa uusi harrastus, uusi käytäntö, uusi muistikirja, uusi dieetti, uusi opiskelu, uusi kädentaito...

Tyhjyydessäkin vain pitäisi osata olla. Hetken ilman tavoitteita ja tahtomisia. Tuntea projektittomuuden autio kailotus sisikunnassa. Se tuntuu siltä, kuin istuisi juuri tyhjennetyn kirjaston lattialla. Vain pieni, pois vietyjen kirjojen tarinoiden värinä täyttää tilan. Se ei kuulosta eikä tunnu miltään. Mutta se on. Muisto siitä, että juuri on tapahtunut jotain suurta. Yhdistettynä tietoisuuteen siitä, että kohta jotain uutta suurta alkaa tapahtua.

Tarvitsemme tyhjyyttä. Niin kuin matkaaja tarvitsee levähdyspisteitä. Ylivirittyneet aivomme tarvitsee sitä. Kuumina käyvät tunteemme myös. Luovuutemme perusta on olemisen olotilassa, johon laskeutuminen on niin vaikeaa. Ilman tyhjyyttä moni idea olisi jäänyt syntymättä, moni teko tekemättä.

Miksi sieltä on aina niin kiire pois?

torstai 16. maaliskuuta 2017

Arvot hyvän elämän kriteereinä

"Mikä muu sinulle on elämässäsi tärkeää kuin..." Kysymys tunkeutuu tietoisuuteeni läpi kyynelten ja niiden muodostaman suojamuurin. Reaktiostani tiedän heti, että tämä on juuri se, joka aloittaa päässäni jälleen eräänlaisen legopalikoiden uudelleenjärjestäytymisen. Päässäni rätisee, kun hermoradat, assosiaatioketjut tai mitkä lie yhdistyvät jälleen toisin. Mieli skannaa varastohyllyjään etsien laatikkoa, jossa lukee päällä: "Tärkeää!" Olen kysymyksestä yllättynyt. Kuin se olisi jotenkin täysin uusi ja ennen kuulumaton. Vaikka olen kuullut sen usein ja kysynyt sitä itsekin. Itseltäni ja muilta. Olemme ytimessä. Puhumassa arvoista.


Arvot ovat itse itsellemme asettamia hyvän elämän kriteereitä. Ne ovat uskomuksia siitä, miten mielestämme elämää tulisi elää, miten asioiden tulisi olla. Ajattelemme niiden olevan pysyviä, koska ne muuttuvat hitaasti. Osa arvoistamme tulee kotoa, kasvatuksen myötä. Osa ympäröivästä yhteiskunnasta ja sen kulttuurista. Nekin me muokkaamme mielessämme vähitellen itsellemme sopiviksi. Standardeiksi, joita vasten väistämättä peilaamme kaikkea kokemaamme, jokaista valintaamme ja ratkaisuamme.

Arvot muuttuvat matkalla, mutta eivät kovin heppoisin perustein. Jotta jostakin asiasta tulee itselle arvo, se täytyy kokea erityisen tärkeäksi, elämää olennaisesti määrittäväksi, hyvän elämän kokemusta lisääväksi. Jotta arvo muuttuisi toiseksi, tarvitaan paljon tietoa ja omakohtaista kokemusta. Muutoksen tärkeys täytyy itse tuntea ja kokea.

Kun elämä järkkyy, tapahtuu jotain, joka on vastoin omia arvoja. Perustaa heilutetaan. Joudumme turvattomuuden tunnemyrskyyn. Sen myötä joudumme joko hyväksymään ristiriidan tai muuttamaan jotain - usein arvojamme, jos itse asiantilaa emme voi. Koska ympäristö on täynnä kilpailevia arvoja, hypääminen omien arvojen vastaiseen elämään on helppoa. Maailma on houkutuksia täynnä. Jokin toinen arvoympäristö kun voi tuoda meille enemmän hetkellistä ihailua ja arvonantoa, jopa rakkautta ja onnea. Kokemamme sisäinen ristiriita saa meidät kuitenkin lopulta joko siitä luopumaan tai - muuttumaan.

Mitä enemmän ihmettelen omia elämäni kriisejä ja vaikeita valintatilanteita, sitä merkityksellisimmiksi koen arvojen roolin niissä. Pinnallinen käytöksen tai ajattelun muutos saattaa toimia ensiapuna. Mutta todellinen muutos ja eheytyminen alkaa vasta, kun löydetään ratkaisu, joka on omien arvojen mukainen. Kyynelten loppuminen ei riitä. Täytyy tietää, miten ne saadaan jatkossakin pysymään poissa.

Omien arvojen vastainen elämä väsyttää. Se turhauttaa ja katkeroittaa. Jopa sairastuttaa. Olemme erilaisia siinä, kuinka kauan mielemme kestää sisäistä ristiriitaa. Usein pitkittyneeseen väsymykseenkin etsitään syitä läheltä: nukuin huonosti ja liian vähän. Vaikka todellisuus voi olla, että elää itseään vastaan, joka on uuvuttavampaa kuin ajattelemmekaan. Silloin pieni hetki tärkeän asian parissa ei enää riitäkään palauttamaan energiatasoja. Tarvitaan suurempia muutoksia.

Kun elämä hymyilee ja omaa onneaan hehkuttaa, on helppo nähdä yhteys tapahtumien ja omien arvojen välillä. Elämä sujuu juuri niin kuin on toivonut. Unelmat kertovat arvoistamme. Niiden toteutuminen siitä, että myös maailma tarjoaa meille sillä hetkellä arvojemme mukaista elämää.

Arvojen äärelle harvoin pysähtyy silloin, kun elämä sujuu. Enemmänkin kiinnostumme niiden tarjoamasta ymmärryksestä ja turvasatamasta vasta, kun elämä on jo heitellyt. Niihin tutustuminen vaatii itsensä tutkailua. Uskallusta kuunnella itseä. Kykyä erottaa se, mitä on siitä mitä muut haluavat olevan. Halua vastata kysymykseen rehellisesti: mikä on minulle tärkeää?

Vastaus voi yllättää. Mutta sen löytäminen voi mahdollistaa jälleen sen, että ponnistaa arjen haasteisiin vakaalta maalta, mielihyvää kokien.












keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Se toinen minä

Hei sinä  siellä peilissä. Sinä, jolla on tyhjät silmät ja hymytön naama. Mihin sinä piilotit sen toisen. Iloisen, tasapainoisen, unelmoivan, haaveilevan? Se oli tässä vielä puoli vuotta sitten. Minne hänet karkoitit?



Hän joo halusi muutosta. Meni tyhmänä kertomaan sen kaikille, asettui odottamaan. Kunnes se muutos tuli ja hän heti tajusi, että tilausta olisi pitänyt tarkentaa. Olitko se sinä irvistelijä siellä peilissä, joka toit tämän muutoksen? Tajusit tilaisuutesi tulleen. Näit mahdollisuuden jälleen ottaa minusta vallan. Bitch.

Olen 10 vuotta taistellut sinua vastaan. Puhunut, syönyt lääkkeitä, tehnyt erilaisia harjoituksia, istunut terapioitavana ja coachattavana, etsinyt ilon lähteitä heinäsuovasta, keksinyt ratkaisuja... vain, jotta sinä katoaisit. Häipyisit kuin tuhka tuuleen. Koska sinun kanssa minä en jaksa. Sinä olet kova. Sinä et ymmärrä. Sinä ruoskit minua tekemään enemmän, vaatimaan enemmän, odottamaan enemmän silloinkin kun olen jo polvillani itkuni voimasta.

Sinä kuvittelet, että hyvä asema, parempi työ ja raha ovat avain onneen. Sinä myös kuvittelet, että vain olemalla yliosaaja, parempi kuin kukaan muu, elämässä pärjää. Mutta olen minä pärjännyt ilman sinuakin. Paremmin kuin hyvin. En välttämättä noissa asioissa, mutta niissä, mitkä olen kokenut tärkeiksi. Kuten ihmissuhteet. Hymyileminen, Tunteminen. Merkityksellisten asioiden tekeminen. Minä itse.

Ja sinä tiedät, että minä, joka nyt puhun, olen todellinen minä. Minä haluan mielenrauhaa. Haluan iloita ja nauttia elämästä. Haluan kokea ja nähdä. Minä haluan välittää siitä, mitä laitan suuhuni, aamulla päälleni. Minä haluan voida nauttia ihmisistä ympärilläni. Maistaa samppanjan pähkinäisyyden, tuntea juoksun flown, ajautua ompelun ja musiikin vietäväksi. Ja kyllä, me molemmat tykkäämme mustasta, mutta minä en välittäisi siitä harsona kasvoillani. Muurina sydämeni ympärillä.

Miksi sinä tulit? Miksi et vain voinut pysyä poissa?
Ja miten ihmeessä kykenit ottamaan vallan niin nopeasti? Juuri kun olin sinut unohtanut...

perjantai 10. helmikuuta 2017

Yksinkertaistamisen ihanuudesta




Minulla on meneillään yksinkertaistamisen kausi. Haluaisin kovin vedellä mutkia suoriksi. Kiteyttää ja suoraviivaistaa ajatteluani - ja myös toimintaani. Kysyä vain kolmen sanan kysymyksiä. Tai tiivistää ajatteluani viiden sanan lauseiksi, kahden lauseen virkkeiksi. Piirtää koko liiketoimintani yhdeksi kukaksi. Kiteyttää koko liiketoiminnan suunnitelma 10 askeleiseksi portaikoksi.

Yksinkertaistamisen kautta mielen kaaos helpottuu. Elämä näyttää hallittavammalta, askeleet pienemmiltä, moni tavoite saavutettavissa olevalta. Asioista tulee järkeenkäyviä ja ymmärrettäviä. Mahdollisia. Jotkut näyttäytyvät jopa helppoina, itsestäänselvinä: "Eihän se niin vaikeaa voi olla."

Kun puhutaan yksinkertaistamisesta elämänhallinnassa tai bisneselämässä, itsestä tuntuu usein naiivilta. Kuinka paljon teen hallaa bisnesajattelulle, jos tiivistän sitä vähän. Tai oman elämäni ajattelulle; mitä jätän huomioimatta? Molemmat kuitenkin ovat monisyisiä ja niin, ongelmia täynnä. Itsekin tuhansia tunteja molempien pohditaan käyttäneenä, vivahteita analysoineena ja raportoineena. Yrittäen löytää neulaa heinäsuovasta. Keksiä jonkin piilossa maanneen nanokokoisen pointin, joka ratkaisee koko yhtälön ja jonka ansiosta maailmaan saadaan rauha. Tai ainakin omaan mieleen.

Ja kuitenkin, loppujen lopuksi, kolme pientä kysymystä oman itsensä ja elämänsä ajattelussa vie jo pitkälle:
  1. Kuka minä olen? 
  2. Mitä minä haluan?
  3. Mikä on minulle tärkeää?
Minkä tahansa bisneksen taas pitäisi perustua seuraaviin ajatuksiin:
  1. Kannattaa myydä kalliilla, ostaa halvalla.
  2. Myynti on ratkaisujen tarjoamista ongelmiin.
  3. Asiakaslähtöisyys on asiakkaiden kohtaamista (siellä missä he ovat).

Ja jos vielä mietin omaa työelämääni ja tyytyväisyyttäni siinä voin kysyä itseltäni:
  1. Teenkö oikeita asioita?
  2. Teenkö oikeita asioita oikealla tavalla?
  3. Teenkö oikeita asioita oikeiden ihmisten kanssa?
Ja jotta kehitys ei pysähtyisi, voisi tyytyväisyyden
tilassa lisäksi kysyä: missä haluan tulla paremmaksi?

Kun puheesta jättää pois hienot korulauseet, että-jotta-koska-kun-jos-mahdollista-epäröinnit, vaikeasti ymmärrettävät sanat, elämä alkaa näyttäytyä hyvin yksinkertaisena. Samalla puheesta (tai ajattelusta) tulee hyvin voimallista ja vaikuttavaa, asioiden merkityksellisyyttä korostavaa. Eteenpäin vievää.

Jospa elämän hienous perustuukin sen yksinkertaisuuteen? Siitä huolimatta, että se on monisyistä ja vivahteikasta. Onni lepää niissä pienissä hetkissä, jotka kulloinkin saavat meille hymyn huulille. Tai tuo meille hetkellisen armon vieden meidät olemisen olotilaan. Oivalluksen siemenissä. 

"Aamulla herään, illalla menen nukkumaan. Siinä välissä on vain täydellisiä hetkiä, jotka seuraavat toinen toisiaan."


lauantai 4. helmikuuta 2017

Tervetuloa uusi tulevaisuus!

"Tulevaisuus määrittää, miten menneisyyttä tulkitsemme." Lause, joka muutti elämäni ja jota olen kirjoituksissani jo monta kertaa toistanut. Toivo vahvistuu toistoista. Tuon lauseen kuulin istuessani ensimmäistä päivää LTI:n Ratkaisukeskeinen coach -koulutusohjelmassa. "Olen vihdoin oikeassa paikassa" kirjoitin Facebookiini kun vain kaksi tuntia oli koulutusta takana - ja monen monta edessä. Tuossa hetkessä preesenselämästään ja tähän hetkeen jämähtäneisyydestään ylpeä avautui unelmoimaan ja katsomaan tulevaisuuteen. Ja samalla asettautui järjestykseen se, jolle niin monien elämänohjeiden mukaan on pitänyt kääntää selkänsä: menneisyys.



Meillä ihmisillä on tarve puhua todellisuudesta. Siihen kuuluu menneisyys. Se sisältää paljon onnistumisia. Olemme ennenkin käyttäneet luonteemme vahvuuksia hyödyksemme, oivaltaneet, tehneet oikein. Ne kaikki samat voimavarat ovat myös jatkossa käytössämme, kunhan ne vain tunnistamme ja hyväksymme. Menneisyyttään voi katsoa kriittisin silmin, jolloin saattaa nähdä paljon mustaa, vääriä valintoja, pelkoa ja epäonnistumista. Tai sitä voi katsoa armollisin silmin, jolloin näkeekin, miten paljon on vuosien varrella tehnyt hyvää, oppinut ja onnistunut.

Olen aina ollut muutoksen puolella. Ehkä jopa niin, että en ole aina halunnut elää tätä hetkeä, koska olen toivonut sen pian muuttuvan. Mutta en ole siihen aina uskonut. Motivaatio on jäänyt vaillinaiseksi. Silti muutos on aina mahdollisuus! Jokainen etsii ja löytää oman reittinsä siihen. Maan, meren tai ilman kautta. Vaikka jokainen luo oman polkunsa, silti helpompaa on, kun sillä taivaltamiseen löytää kumppaneita, kanssamatkustajia, joille voi omasta onnistumisestaan jakaa. Miten saan heidät pysymään matkassa? Aiemmin saatoin ajatella, että tarjoamalla kuuta taivaalta, maallisen mammonan ja avautuvien uusien asemien kautta. Nyt ymmärrän paremmin, että usein yksi pieni sana - kiitos - riittäisi.

Juuri nyt tiedän olevani uuden kartan reunalla. En malta odottaa, että pääsen luomaan unelmakuvia, jotka paljastavat arvoni ja sisimmän tahtoni. Sen tiedän, että olen lähdössä johonkin, jota voi pitää erityistä luovuutta vaativana prosessina. Coachina - jollaiseksi valmistuin - tulen kysymyään usein ihmeistä. Jos en tiedä mitä kysyä kysyn, mitä pitäisi kysyä seuraavaksi. Opettelen ajamaan itseni not knowing -tilaan, joka on haastavaa kaiken muka tietävälle. Luotan siihen, että monet kiperät tilanteet elämässäni voin muuttaa vain hölläämällä omaa mieltäni ja vaihtamalla näkökulmaa. Se miten asioita kysyn ja esitän vaikuttaa vastapuoleen. Rakennan siltoja, heittäydyn välillä turistin osaan, jotta näen laajemmin. Ja tiedän, että ihmiset tietävät itse, mikä heille on parasta. Jatkossakin haluan muistaa, että minä hallitsen omaa aikaani - se tuntuu yrittäjästä hyvältä. Ja erityisesti: jokainen oppilas ja opettaja on toisilleen aina opettaja  ja oppilas.



Tulevaisuuden stressijanaa katsellessani toivon sen olevan vain pientä, mukavaa värähtelyä. Olen kuin pieni lapsi lelukaupassa. Silmäni kiiltävät innosta, sydän pamppailee mukana. En meinaa maltaa olla paikallani. Ja niin pitääkin olla. "Ihminen syttyy siitä, kun hän puhuu itseään kiinnostavista asioista."  Enkä vain puhu, ajattelin elää edelleenkin omien arvojeni mukaisesti.

Koulutuksen myötä yhden taikateatterin verhot sulkeutuvat. On aika nousta itse estradille. CocoStyle on jo vaihtunut Cocomind:ksi. Pian sen voi kertoa kaikille. Sen myötä haluan tulevaisuudessa olla mukana auttamassa tavoitteiden asettamista ja niihin pääsemistä. Taksikuskina tai vierellä kulkijana. Kysyjänä ja tukijana. Uskon valajana, arvoista keskustelijana.