maanantai 6. elokuuta 2018

Ihana elokuu



Elokuu, lempikuukauteni. Silloin elämä alkaa. Pysähtyneisyys ja pakkonautinto ovat ohi. Tilalle tulevat raikkaat aamut, leppoisat pimeät illat. Katuvalojen lämpö. Orastava syksyinen muutos ja uudet harrastukset. Kukaan ei hetkeen valita väsymystä. Eikä ihan heti kiirettäkään.

Minulle elokuu on aina helpotus. Sori, mutta en ole heinäkuun fani. En ole pitkään aikaan ollut. Kaikki elämäni vaikeimmat ratkaisut ovat tapahtuneet kesä-heinäkuun vaihteessa. Siksi heinäkuusta on tullut toipumisen ja tietyissä tunteissa rypemisen aikaa. Yksinäisyyden kuukausi. Kuukausi, kun millekään asiantilalle ei mahda mitään, vaikka kuinka tahtoisi. Tähän suhtautumiseeni ei vaikuta sää. Tänä vuonna vain oli helteiden myötä entistäkin tukalampaa. Yleensä heinäkuun ajaksi vetäydyn omiin poteroihini. Jotta en ole muiden nautinnon tiellä. Laitan suuni kiini ja lasken päiviä, että kaikki on taas ohi. Vai voiko muka Suomessa sanoa ääneen vihaavansa heinäkuuta?



Siksi elokuu tuntuu aina kuin avaisi jälleen mahdollisuuksien ja toivon ikkunan. Niin se tuntui nytkin. Se tunne, kun saa vihdoin nukuttua. Matalammalta paistava aurinko ei ole sekään enää ihan niin vaativa. Tuntuu hyvältä laittaa taas mustaa päälle ja etsiä laatikoista muutenkin tummempia sävyjä. Sytyttää parvekkeen lyhtyyn kynttilä ja sen valossa lukiessa vetää vilttiä päälle. Lähettämiinsä viesteihin saa jälleen vastauksia. Asiat alkavat taas edetä ja kehittyä. Punaviinikin maistuu pimenevässä ja viilenevässä illassa niin hyvälle.

Ilmassa väreilee muutoksen mahdollisuus. Ja lupa tuntea erilaisia tunteita.

Yleensä elokuuni täyttää into ja odotus kaikesta uudesta. Tällä kertaa on toisin. Minulle on monelta eri taholta vihjattu, että ehkä voisi olla hyvä, jos en odottaisi enkä laatisi suuria suunnitelmia. Että mieli saisi vielä toipua ja kerätä voimia. Heinäkuussa oli helppoa elää vain tässä hetkessä. Uida kun teki mieli, uppoutua kirjojen tarinoihin, ommella kun halusi, ottaa unet kun tuntui siltä. Elokuun myötä myös mieli alkoi jälleen luoda hankalia rakennelmiaan. Juuri nyt pitäisi kuitenkin osata päästää irti paitsi menneistä myös tulevaisuudesta. Vaativista odotuksista, suunnitelmien laatimisen kiirehtimisestä. Tavoitteiden asettamisesta pilvilinnoihin ja itsensä ruoskimisesta niitä kohti.



Jotta minä, mieleni ja elämäni ehdimme mukaan. Jotta ehdin kuunnella itseäni ja tarpeitani. Sitä, mikä on minulle tärkeää ja mitä todella tarvitsen juuri nyt. Jotta laadin suunnitelmani, koska haluan. Jotta en valitsisi asioita, koska minun odotetaan tekevän niin. Jotta voin seisoa omassa arjessani vahvasti omilla jaloillani ja sanoa vielä nauttivani siitä. Arjesta. Kaikkine komplikaatioineen.

Ihana elokuu, kiva kun olet täällä!






maanantai 9. heinäkuuta 2018

Valon pilkahduksia


Meillä masennuksen kanssa taistelevilla on omat merkkimme, mistä tiedämme, että päivästä on tulossa hyvä. Tai ainakin parempi kuin sadasta edeltävästä. Se ensimmäinen päivä, kun tuntuu, että olen ehkä sittenkin hengissä, on kaikkein ihanin. Päivä, kun musta ei olekaan ihan niin musta, taakka harteilla on vähän kevyempi. Olo on kuin olisi pitkään pidättänyt hengitystään ja vihdoin sallii puhaltaa ilman ulos.

Se tuntuu vähän samalta kuin palaisi rakkaan harrastuksen pariin pitkästä aikaa. Kun yhtäkkiä muistaa, kuinka hyvältä jokin toiminne tuntuu. Tavallaan juuri niin tapahtuu: tässä välissä se sama toiminne on saattanut olla samanlaista tervanjuontia niin kuin kaikki muukin.

Minulle tuo merkki on ihana ilon tunne, joka nousee, kun mietin, mitä laittaisin päälleni. Vastaavasti se, että en jaksa enää kiinnostua, miltä näytän ja miten pukeudun, ovat minulle merkkejä kuiluun sulkeltamisesta.


En ole juhannusihmisiä, mutta yksi perinne minullakin on: kukkamekon tekeminen. Riippumatta siitä, millaista säätä luvataan. Tänäkin vuonna ostin kankaan ja hahmottelin mallia. Muistan vielä juhannusaattona miettineeni, että se mekko pitäisi tehdä. Pienintäkään inspiraation poikasta ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut. Jossain tuon pitkän viikonlopun aikana sentään piirsin kaavat. Ne ovat siitä asti lojuneet sikin sokin olohuoneessani.

Tänään ne pääsivät uudestaan pöydälle. Pitkästä aikaa teki mieli tehdä jotain käsillä. Tällaisina hetkinä ompeleminen on maailman ihaninta puuhaa: saumat muotoutuvat juuri niin kuin on suunnitellut, mieli malttaa tehdä kaiken ajatellen, ratkojaa ei juuri tarvita ja lopputulos saa itsensäkin hymyilemään. 

Parasta on se tunne, kun laittaa mekon päälleen ja se tuntuu paremmalta kuin yksikään mekko koskaan aiemmin. Yhtäkkiä sitä huomaa haluavansa laittautua muutenkin. Keksiä syitä lähteä ulos, pois kotoa. Ihan vain, jotta saa laittaa mekon päälleen ja korkkarit jalkaan. Ryhti suoristuu, väkisinkin nostaa katseensa nurkista ja kuopista. Juostessani portaita alas pihalle mietin, olenko heinäkuisille raiteille liian laittautunut. Ihmettelen sitä itsekin, koska en ajattele niin juuri koskaan.


Kokemuksesta tiedän, että takapakkeja tulee. Voi olla, että jo huomenna ollaan taas matkalla pohjamutiin. Silti nämä pienet valon pilkahdukset ovat niitä, joita tarvitsee eniten. Ne haluaa muistaa ja ne haluaa vangita sydämeen. Koska ne sytyttävät toivon. Että ehkä tulee vielä toinenkin päivä, kun haluaa laittaa mekon päälleen ja tanssahdella. Ehkä pian?


perjantai 29. kesäkuuta 2018

Itsemyötätunto on uusi musta


Itsemyötätunto on uusi musta ja sellaisena ihana ajatus. Tuntuu, että jos tällä hetkellä avaa minkä tahansa kirjan tai tekstin henkiseen kasvuun tai itsetuntemukseen liittyen, ei voi olla törmäämättä puheeseen itsemyötätunnosta. Sitä tarjotaan lääkkeeksi stressiin, onnellisuuden ja menestyksen avaimeksi, tasapainoisemman elämän siemeneksi. Kyse on siitä, miten me kohtelemme itseämme, hoidamme mieltämme ja kehoamme. Kuinka kuuntelemme tunteitamme, joilla on aina jokin viesti kerrottavanaan. Itsemyötätunto on ajatusten kokonaisuus, joka kätkee sisäänsä niin rakastavan armollisuuden itseään ja muita kohtaan, hetkessä elämisen, empatian, anteeksiannon, sisäisen motivaation (tee asioita, jotka tuottavat mielihyvää) ja mielenrauhan.

"Kohtele itseäsi, niin kuin kohtelet parasta ystävääsi." 

Tekstejä lukiessani olen usein jäänyt pohtimaan, kuinka itsemyötätunnon ajatukseen liittyy olennaisesti rauhoittuminen ja itsensä kuuntelu. Sen sijaan, että tarjoamme liudan innostavia ja inspiroivia asioita (niitäkin elämässä toki tarvitaan, paljon!), meidän pitäisikin suoda itsellemme useammin rauhoittumisen hetkiä: tiedostavaa kävelyä luonnossa, meditaatio- ja hengityshetkiä. Hetkiä, joissa sekä mieli että keho saavat levätä. Hetkiä, joiden aikana meillä on aikaa tunnistaa ja kuunnella tunteitamme ennen kuin juoksemme jo kohti seuraavaa elämystä varten.



Näin kesällä, kun tuntuu, että meillä on vain pari kuukautta aikaa kokea ja elää kaikki kesän riemut (tai jopa koko vuoden riemut), tuo ajatus rauhoittumisesta tuntuu vaativan erityistä itsekuria - ja itsemyötätuntoa. Mieli moittii siitä, ettei ole hyödyntänyt mahdollisuuksia tehokkaasti heti kun on viettänyt parvekkeella kirjan kanssa pidempään kuin tunnin. Tai jos lämpöisenä auringonpaisteisena päivänä päättääkin siivota kotona (koska mieli ja keho tarvitsee sitä enemmän kuin mitään) sen sijaan, että riemuiten hakeutuu saaristolaivoille tai minigolfradalle. Koska nyt on se hetki. 

On kiire iloita ja elää täysillä. Ja toisaalta: kun akut ovat aivan tyhjät, on vaikea pysyä käynnissä.



Itsemyötätuntoon liittyvä lepo ja rauhoittumisen tarve on hiipinyt omaan tietoisuuteeni kuluneen kevään aikana. Olen hyvin konkreettisesti saanut huomata, miten positiivisten ja kiinnostavienkin asioiden puskeminen voi uuvuttaa, jos mieli on jo väsynyt. Vähitellen olen oppinut sen johtuvan siitä, että innostuessaan keho käyttäytyy hyvin samoin kuin stressin kourissa. Vaikka innostuminen tuottaa positiivisia tunteita, se myös väsyttää. Siksi stressin vastapaino ei välttämättä olekaan superkivojen asioiden aktiivinen tekeminen vaan enemmänkin juuri hidastaminen ja hiljentäminen, jopa pysähtyminen.

Yrittäjäminälleni tämä onkin iso läksy. Sitä haluaisi ostaa itselleen mielenrauhaa istumalla päivittäin koneen ääressä edes yrittämässä tehdä jotain: suunnittelemassa nettisivuja, miettiessä syksyn kampanjoita, keräämässä tietoa potentiaalisista asiakkaista. Ajattelee, että ennen kuin bisneskset ovat koossa, en voi hengähtää.  Toisaalta uskottelee, että kaikki suunnittelu ja uuden luominen on niin kivaa, että se varmasti tuottaa mielihyvää ja siksi voimaannuttaa. Väsyneenä ja uupuneena huomaa kuitenkin vain hakkaavansa päätään seinään. Ideoita ei tulvi, mikään ei tunnu inspiroivan. On vaikea päästää irti ja antaa itselleen luvan vain olla. Hengittää. Kun edessä ei ole mitään varmaa.

Ja kuitenkin: vain antamalla itselleen aikaa ja rauhaa voin varmistaa, että tulevaisuudessa on jotain.

Viimeisimmän vakuutuksen rauhoittumisen vaikutuksesta olen saanut etsiessäni jumppaohjeita. Viime aikoina kertyneet kilot olisi kiva saada pois. Juokseminen, oleminen ja hengittäminen helpottuisivat. Itseä olisi mukavampi katsoa peilistä. Netistä löytääkin vaikka kuinka monia treeniohjelmia erilaisille vartalotyypeille. Omaa kehoa ja tuntemuksia useimpiin vartalokuviin verratessani tunnistan kiloni stressihormoonin aiheuttamiksi. Niille annetaan vain kaksi jumppaohjetta: 15 minuutin päivittäinen meditaatio tai rauhallinen jooga. Ei HIITtejä, intervallijuoksua, vuorikiipeilyä, porrasjuoksua, kymmenien kilometrien pyöräilyjä tai soutua. Ei mitään, mikä kyllä tuottaisi endorfiineja, mutta laittaisi myös ensin stressihormoonit hälyytystilaan. Enemmänkin tarvitsen lempeää kehoa ja mieltä rentouttavaa olemista.



"Kirja mukaan ja rannalle" on ollut usein kuulemani kehoitus. Sitä toteuttaessani mietin, että jääkö minulta koko kesä kokematta, jos vain istun merenrannalla tai parvekeloungessani. Ei jää. Koska kesä on juuri siinä, ympärilläni. Tunnen sen ihollani. Näen sen värit ja vihreyden, tunnen tuoksut. Ehkä jopa saan tallennettua sitä mieleni sopukoihin enemmän, kun tietoisesti olen ja hengitän sitä sisääni. 



Mieleeni palaa hetki viime elokuulta, Bellagiosta. Aamukahvi parvekkeella maisemana sininen järvi ja vuoret. Ihoni muistaa, miltä kostea lämpö tuntui. Korvani kuulevat aamiaishuoneen kahvikuppien kilinän ja ihmisten rauhaisen pulinan. Minun alkaa tehdä hirvittävästi mieli rapeaa vaaleaa sämpylää ja sen päälle kinkkua ja juustoa. Siinä järjestyksessä. Mietin, olinko ottanut edes kuvaa tuosta hetkestä (olin, ihme kyllä) ja miksi mieleni palaa juuri siihen. En pysty palauttamaan mieleni sopukoista moniakaan asioita, joita näin kävellessäni tuossa pienessä kaupungissa paikasta toiseen. Mutta muistan aamiaishetken lisäksi pari muuta, jolloin olen pysähtynyt katsomaan maisemaa ja hengittämään sitä itseeni.

Ne ovat mieleni voimakuvia. Kuvia, joihin palaan elämän koetellessa.
Juuri sellaisia tahdon tänä kesänä tallentaa mieleeni. Uusia ja monia. Ehkä niistä löytyy aikanaan myös inspiraation siemen. Kun mieli ja keho ovat siihen taas valmiita.

Itsemyötätunto on minulle tällä hetkellä sitä, että annan itselleni luvan vain olla siinä, missä tuntuu hyvältä. Annan itselleni luvan tehdä vain asioita, joita haluan tehdä. Kävelen hitaammin, jotta ehdin katsoa ympärilleni. Pysähtelen hengittämään ja aistimaan. Yritän tarjota keholleni ja mielelleni sitä, mitä ne juuri nyt tarvitsevat. Tällä hetkellä ne ovat tyytyväisiä varsin vähään: unella, ravinnolla ja rakkaudella mennään jo pitkälle.



p.s. Postauksen ensimmäinen kuva on Fotojoogan Vaikuttava kuva -valokuvausverkkokurssin satoa. Kurssilla mietittiin valokuvaamisen maailmaa omien tunteiden peilaamisen kautta. Tuon kuvan rakentaminen oli hyvin terapeuttista, kuten on sen katsominen



torstai 14. kesäkuuta 2018

Lukijamatka itseensä




Olen usein ihmetellyt kuunnellessani tai lukiessani menestyväksi itsensä brändänneiden ihmisten haastatteluja, mistä he ottavat ajan lukemiselle. Kaikki kun sanovat lukevansa paljon. Useita kirjoja viikossa. Kuvittelen itseni paljon lukevaksi, mutta hitaana lukijana yllän normiarjessa tuskin yhteen kirjaan kuukaudessa. Yleisin syy sille on ajan puute ja iltaisin nopeasti tuleva uni, TV:n helppous ylikuormittuneille aivoille tai jokin muu muka-syy.

Haluaisin lukea paljon. Etenkin tietokirjallisuutta. Se on minulle tärkeä keino itseni kehittämiselle ja uuden oppimiselle. Lukeminen vielä enemmän kuin kuunteleminen: jostain syystä asiat, jotka näen, jäävät mieleeni voimallisemmin kuin kuulemani. Kiinnostavien kirjojen valikoimani kasvaakin lähes joka kerran kun piipahdan Suomalaisessa tai avaan Adlibriksen. Siksi vierailua niissä on täytynyt rajoittaa jo lähes yhtä paljon kuin kenkäkauppojen ovien availua. 

Tunti päivässä pyhitettynä lukemiselle. Tai itsensä kehittämiselle. Mikä ihana ajatus! Kokeilin sitä jo aiemmin vuosia sitten. Oli ihana huomata, kuinka paljon uusia näkökulmia kertyi jo viikossa tällä systeemillä. Joskaan tenttikirjoihin, joista olisi silloin ollut vielä suurempi ammatillinen hyöty, into ei silloin ylettynyt. Eikä ylety nytkään.

Viimeisen parin kuukauden ajan elämä on tarjonnut mahdollisuutta kokeilla vastaavaa uudestaan. Lisäksi mieli janoaa pohdiskeltavaa, oivalluksia. Haluan ymmärtää itseäni ja mieltäni entistä paremmin. Oli siis aika aloittaa jälleen matka itseeni, kirjojen avulla. Luettavakseni onkin valikoitunut self-help-kirjallisuutta ja psykologista tietokirjallisuutta. 

Latte vaaleanpunaiseen mukiin, aamupala lautaselle ja niiden kanssa parvekkeelle. Se on ollut touko-kesäkuun ajan päiväni alku. Usein tässä vaiheessa aamua on vielä saanut kääriytyä vilttiin viileämpien öiden jälkeen. Parvekeloungessa on ihana herätä ja herätellä myös mieltä uusiin ajatuksiin.



Aloitin matkani Katri Syvärisen Löydä elämän taika -kirjalla. Se lupasi ratkaisuja suorittamisesta pois pääsemiseksi ja johdatti vauhdilla pohtimaan mielessä alati pyöriviä uskomuksia. Sen myötä huomasin pian kirjaavani niitä muistikirjaani. Viereen kirjoitin myös, mitä haitallisten uskomuksien sijaan minun pitäisi itselleni sanoa. Jaamme kirjoittajan kanssa monelta osin samanlaisen elämäntarinan. Siksi kirja varmasti vaikutti minuun niin voimakkaasti. Se kuitenkin valikoitui luettaavakseni puhtaasti intuitiolla: suhtauduin siihen ensin epäilevästi, mutta se suorastaan vaatikin tulla luetuksi vieraillessani kirjakaupassa. Ja hyvä niin.

Päästyäni lukemisen vauhtiin päätin avata kolmatta kertaa Frank Martelan Valonöörit. Se on aina kolahtanut. Mutta vasta nyt luin sen itselleni konkreettisia vinkkejä etsien. Sisäinen motivaatio ajatuksena puhutteli jälleen. Muistikirja täydentyi kutsumuskartalla ja kuvauksella unelmien päivästä, joka yllätti itsenikin. Emme selvästi olleet hetkeen jutelleet alitajuntani kanssa.

Laitettuani Valonöörien takakannen kiinni, ajattelin, että oli aika siirtyä tenttikirjoihin. Kävin hakemassakin yhdet. Kehityspsykologiaa. En kuitenkaan päässyt ensimmäistä kappaletta pidemmälle. Halusin jotain käytännöllisempää. Miten nuo tenttikirjat onkin kirjoitettu niin tenttikirjamaisesti?

Niiden sijaan tartuin Tara Langen Tikapuut rakkauteen -kirjaan. Olin jo luonut yhteyttä tunteisiini ja halusin lukea niistä lisää. Tämän kirjan olin ostanut vuosi sitten. Silloin puhe egosta oli liikaa. Elämästäni ja mielestäni vallan ottanut ego ei halunnut lukea siitä, kuinka se syrjäytetään. Nyt huomasin käyväni eri tunnetiloja lukiessani läpi. Häpeästä ja syyllisyydestä lukiessani nyökyttelin, että tuttua on. Vihan kohdalla sain kokea päivän kestäneet itkupotkuraivarit. Rakkaudesta lukeminen tuntui oudolta. Samalla taisin ensimmäistä kertaa todella ymmärtää, mitä tuolla paljon puhutulla egolla tarkoitetaan. Käytännössä kirja kuitenkin puhui tunnejumeista. Ymmärsin, että minulla on niitä paljon.



Jo tikapuiden ensimmäisillä askelmilla muistin, että on olemassa suosittu kirjan tunnelukoista (Kimmo Takanen: Tunne lukkosi), jonka kansikuvaa olen ohimennen vain vilkuillut. Sellainen oli toki saatava. Etsiessäni tietoa kirjasta, päädyin siihen liittyvälle nettisivuille. Rakastan kaikenlaisia testejä ja tietysti minun oli sivuilta löytyvä testi tehtävä. Jo ennen kuin kirja oli kädessäni. (Tähän pieni varoituksen sana: voi olla parempi, että tietää, mihin testi pohjautuu ennen kuin lukee sen tuloksia totuuksina itsestä.) Lopulta kirja oli tähän mennessä yksi voimallisimmista lukukokemuksistani. Sain paljon vastauksia, syvensin ymmärrystä siitä, miksi usein käyttäydyn niin kuin käyttäydyn. Ajatus siitä, että juttelen itselleni kuin vastuullinen aikuinen lapselle, tuntui ensin omituiselta ja sitten lohdulliselta. Lukkojen murtaminen pääsi alkuun, mutta siihen kuluu vielä paljon aikaa.

Lukkoja murtaessani mietin toistuvasti itsemyöntätunnon merkitystä. Lukemattomien kirjojen pinostani löytyi myös niitä koskeva kirja (Ronnie Grandell: Itsemyötätunto). Jo sen alkumetreillä olen havainnut, että tuo vastuullinen aikuinen itsessäni onkin juuri itsemyötätuntoa. On myös tuntunut lohdulliselta ajatella, että itsessä ei ole mitään vikaa, vaikka tunnenkin välillä paljon ns. negatiivisia tunteita. Niiden tavoitteena on vain varoittaa minulle jostain. Viestittää jostain. Niiden aie on hyvä, mutta lopputulema ei välttämättä. Minulla on vielä paljon opittavaa armollisuudesta ja myötätunnosta itseäni kohtaan.

Jännityksellä odotan, mihin mieleni seuraavaksi minua vie. Toinen kirja itsemyötätunnosta on jo tilattu. Josko sen jälkeen pääsisi vihdoin käsiksi onnellisuuteen? Toivon vain, että tämä lukuhimo ei laannu vielä pitkään aikaan. 




  

x

keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Ilon lähteillä




Muistan kun olin pieni, ehkä neljän tai viiden vanha. Eräs lauantai-ilta, saunan jälkeen, pyysin äidiltäni  kangasta. Halusin ommella itselleni hameen. Silloin en vielä niin ymmärtänyt kaavoista tai ompelukoneista. Enemmänkin minussa asui pieni cocochanel, joka ei pelännyt leikata kangasta noin vain, vaikka sängyn päällä tai portailla istuen.

Sain valkoisen kreppikankaan käyttööni. Muistan, kun istuin ja tein pienin käsin pistoja, isoja sellaisia. Isompia kuin harsittaessa. Mielessäni nähtävästi hienokin prinsessamekko. Lopputulos ei ehkä ihan ollut odottamani ja ommelten lujuus tuskin kesti yhtäkään leikkiä. Mutta siinä hetkessä on tapahtunut minulle jotain tärkeää.

Olen viime aikoina usein kysnyt itseltäni: pidänkö tästä oikeasti vai vain siksi, että minun kuuluu tai odotetaan pitävän. Että olen luonut sellaisen roolin, johon asia liittyy. Tai että hyvään elämään kuuluu pitää jostakin. Tuo muistikuva minusta ompelemassa hametta nousi siinä yhteydessä mieleeni. Hetkellä, kun mietin, että pidänkö oikeasti vaatteista vai kuvittelenko vain. Sitä ennen olin useampaan "mitä sismmässäni oikeasti tahdon" -kysymykseen vastannut sen enempää ajattelematta: "Suunnitella ja valmistaa haute couture -malliston."

Ja miten se menikään: se ensimmäinen mieleen tullut vastaus on usein aidoin ja rehellisin.

Instagram-virtani on täynnä kuvia haute couture -puvuista, upeista luomuksista Hollywoodista ja New Yorkista. Taitavien ja eleganttien pukeutujien asuja Milanosta, Pariisista ja Lontoosta. Voin katsoa kymmeniä kertoja peräkkäin videoita, joissa näytetään, miten haute couture -pukujen kirjailut tehdään. Kuinka tylli on pingoitettu puukehyksen väliin muodostaen pöydän ja kuinka jokainen helmi, kristalli ja paljetti kiinnitetään siihen käsin. Nopein, huomaamattomin pistoin. Nautin katsoessani Diorin tarinaa siitä, miten heidän ensi kauden mallistojen pitsit on ensin suunniteltu ja sitten - koneen avustuksella tosin - valmistettu.

Kuvia katsoessani tunnen puhdasta ihailua. Iloa ja lämpöä. Joskus pakahduttavaa kauneuden kaipuuta. Halua saada koskettaa kangasta, hivellä helmiä. Minulle niissä kuvissa on jotain, joka tuottaa suuresti energiaa ja positiivisia tunteita. Mutta en odota, että jaan tunteen kanssasi. Meillä kaikilla on omat pakahduttavien tunteiden lähteemme.



Kun elämä koettelee, itselle iloa tuottavista pienistä asioista tulee erityisen tärkeitä. Ne toimivat voimavaroina, voimaantumisen lähteinä. Koska niiden tuottama ilo kumpuaa sisältä. Se on iloa, jonka tuotamme itse.

Masennuksen keskellä ilon lähteitä joutuu joskus etsimällä etsimään. Ne saattavat olla unohtuneet tai hautautuneet. Kun yksi löytyy, se innostaa etsimään toista. Löydettyään niitä tahtoo vahvistaa, koska ne tuottavat hyvää oloa ja mieltä. Ne valelevat sielua. Kun niiden kanssa viettää aikaa, alkaa mieli vähitellen nähdä iloa myös muualla. Se muistaa, mikä on itselle hyväksi. Eivätkä ne toimi voimavaroina vain masennuksessa vaan arjessa yleensä. Kunpa sen vain aina muistaisi.

En tiedä, tulenko koskaan tekemään pukua haute couture -tekniikoin. En tiedä, riittääkö malttini siihen. Mutta tuo muisto ja sen herättämät tunteet auttavat itseäni ymmärtämään itseäni paremmin: kiinnostuksen kohteitani, unelmiani, turhautumisiani, jopa pettymyksiäni. Se kertoo minusta ja persoonastani jotain olennaista. Jotain sellaista, josta juuri nyt saan voimaa ja joka tuntuu aidolta.

Omalta.


keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Elämän kerroksia kuorimassa


 


"Tahtoisin kuoria elämääni, kerros kerrokselta. roolista rooliin. Tahtoisin riisua sen ihan pohjalle asti. Jotta löytäisin jälleen sen todellisen minän. Ytimeni.

Sanoin jo kuukausi sitten ymmärtämättä, mitä se oikein tarkoittaa. Minulla oli vain sellainen tunne. Tarve löytää jotain todellista ja oikeaa. Sitä ennen huomasin usein kysyväni itseltäni kohdatessani tuttuja ja tuntemattomia asioita: "Tykkäänkö tästä oikeasti vai vain siksi, että minun kuuluu tykätä tai se on hienoa?" 

"Onko meissä jotain niin pysyvää, että sellaisen voisi löytää?" Kysyi yksi.
"Mistä tiedät, että olet löytänyt todellisen minäsi?" Kysyi toinen. 
"Kyllä sen vain sitten tietää," vakuuttelin myös itselleni.

Itkun määrästä päätellen olin kuorimassa sipulia. Kunnes ymmärsin, ettei sipulista jää mitään, kun sen kuorii pohjalle asti. Latva-artisokka olisi kasviksista se parempi metafora. Lennosta vaihdoin mielikuvaksi jonkin kukan, pionin. Tiukassa nupussa olevan. Kun sen terälehtiä yksitellen avaa ja irrottaa, löytää lopulta jotain, joka pitää koko kukan kauneuden kasassa. Ytimen, johon kaikki kiinnittyy. Mielessäni se oli jotain pysyvää, vaikka sekin muokkautuu ja muuttuu. Ja on niin riippuvainenkin ympäristöstään. Juuristaan ja varrestaan ainakin.

Rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakasta, rakastaa...



Yhtäkkiä tahdoin kyseenalaistaa kaiken. Haluni kehittyä ja kehittää, rakkauteni muutokseen. Vaatteet intohimonani. Kirjoittamisen, ajattelun, puhumisen ja jakamisen merkityksen. Ymmärryksen ja näkemyksen. Oman osaamisen. Näin vahvuudet heikkouksina, heikkoudet vahvuuksina. Joskus jopa epäilen, olenko olemassa vai kuvittelenko vain. Että elämä onkin eräänlainen Matrix-elokuva ja minuun on vain ladattu tämä ohjelmisto, jonka myötä koen ja näen.

"Anteeksi, mutta missä pääsisin vaihtamaan ohjelmistoa, tämä ei ollutkaan mieluisa? 

Sillä raivatessani tietäni sisimpääni ymmärsin erään laulun sanoin: "Olen väsynyt kauniiseen kuluttavaan unelmaan. Olen kaipaus uuteen elämään, en paljon muuta." Se on nuoruudestani asti usein soinut mielessäni juuri silloin, kun olen eniten kaivannut muutosta.

Niin se muutos, joka minun pitäisi itse luoda ja ohjelmoida. Ellen halua, että elämä tekee sen puolestani. Silloin se ei välttämättä ole sitä, mitä haluan. Muutos, johon pitäisi ilolla antautua. Jonka kyytiin hyppäisin riemusta. Mutta onko pakko? Juuri nyt? Kun olen niin väsynytkin. Enkä edes tiedä, miltä muutosjunani näyttäisi.

Pionini terälehdet ovat tiukassa. Ne johdattavat minua kysymys kysymykseltä syvemmälle. Ne paljastavat altaan lukkoja, jotka pitäisi ensin hahmottaa ja sitten avata. Ne muistuttavat tunteista, joita en ehkä ole muistanut arjessani kohdata. Tilanteista, jotka ovat jättäneet sydämeeni arven. Ne kaikki ovat asioita, joiden takia nuo terälehdet pysyvät niin tiukassa ja jotka kääntävät niitä vielä niin sumppuun.  Niin, että minun on niiden alta vaikea nähdä itseäni. Niiden tehtävänä on suojella sisimpääni, mutta siinä samalla ne ehkäisevät todellista muutosta.



Sitten yllättäen istuessani kalliolla meren rannalla, ihaillessani auringon kimmellystä veden pinnalla, tunnen ensimmäisen sykähdyksen. Kuin olisin nähnyt pienen vilahduksen juuri siitä. Sielustani.

Ilon ja voiman hetki.

Tämä kukka on erikoinen. Se ei kuihdu, vaikka työ kestää. Ja kun se on nyhdetty paljaaksi, se löytää jostain voimaa kasvattaa uudet terälehdet. Yhdessä ne muodostavat kokonaisuuden, joka kukkii entistäkin kauniimmin, kevyemmin ja avoimemmin. Valoon päin. Niin kuin niin moni muu kukka niityllä.

Ihmekukkia ne kaikki.










perjantai 11. toukokuuta 2018

Eiku... Uskomuksia uusimassa



Avaan uuden muistikirjani. Mustavalkoisen. Sen, josta piti tulla bisneskirjani. Johon kirjoitan vain hienoja yritystäni kehittäviä ajatuksia. Muistiinpanoja tärkeistä neuvotteluista. Jonka sivuille piirrän upeita kaavioita prosesseista, kehityksestä ja tavoitteista.

Muistikirjan ensimmäiselle sivulle kirjoitan 'eheytymisen kirja'. Minusta pursuaa joukko asioita, jotka koen tärkeäksi kirjoittaa johonkin muistiin. Heti. Pysyvämmin kuin mille tahansa paperinkeräykseen päätyvälle A4:selle.

On tunne, että minun täytyy itselleni selittää, miksi otan kirjan tähän käyttöön. Miksi vaihdan sen tarkoitusta noin vain, lupaa kysymättä. Vaikka kukaan ei nähnyt eikä tiennyt. Omatuntoni silti soimaa. Ensimmäiselle varsinaiselle sivulle laitan päivämäärän ja selitän, että tarvitsen jotain, johon purkaa ajatuksiani. Ihan kuin ne kymmenet muut keskeneräiset, puolityhjät, iloisenväriset muistikirjat eivät riittäisi.



Etsin kynän, josta jää kaunis jälki. Se tuntuu tärkeältä. Koska minusta tuntuu, että olen jonkin hyvin merkityksellisen äärellä. Kirjoitan seuraavan aukeaman vasempaan yläkulmaan: uskomukset. Kynäni lentää kirjoittaen mieleni sopukoista ulos niitä ajatuksia ja ääniä, jotka uskottelevat minulle asioita. Että millainen olen, mitä osaan, millaista elämäni kuuluu olla. Tai oikeammin: miten huono ihminen olen, mitä en osaa ja mitä en ainakaan elämääni ansaitse. Kuulen niitä eri henkilöiden äänillä sanottuna. Tunnistan äänet. Myös omani. Sillä tuntuu olevan eniten asiaa.

En ole yllättynyt, kuinka paljon rajoittavia uskomuksia mielessäni on. Mutta yllätyn silti. Huomaan heti lokeroivani niitä. Asettavani tietyn tyyppiset uskomukset allekkain. Välillä nauraen. Sitten itkien. Elämäni tuntuu hetken hyvin rajoitetulta. Seuraavassa hetkessä ihmettelen, miten olen koskaan saavuttanut mitään, kun en koe ansaitsevani mitään hyvää.

Aukeama täyttyy hetkessä. Mietin, voinko käyttää samaan tarkoitukseen toisenkin.

Olenhan minä kuullut ja lukenut monet kerrat noista uskomuksista ja niiden rajoittavasta luonteesta. Että ne alitajunnassa pitävät bileitään ja estävät asioita toteutumasta. Olen kuullut sisäisistä äänistä, jotka pitäisi hiljentää (tai muuttaa toisiksi), jos haluaa ottaa elämän oikeasti omiin käsiinsä. Kun haluaa elää itsensä näköistä elämää, eikä taipua kaikkien muiden toiveisiin. Mutta olen ajatellut, ettei se puhe uskomuksista ole minua varten. Että kuitenkin tiedän saavani jotain, jos vain sitä kovasti haluan... Tai sitten en.



Piirrän kirjoittamieni uskomusten viereen ison nuolen. Nuolen viereen raapustan: "eiku..." Sitten kirjoitan, miten minun pitäisi itselleni puhua, mitä sisäisten äänien tulisi minulle hokea.

Että osaan, minulla on lupa, voin ja saan.
Että ansaitsen.
Niin kuin sinäkin.





maanantai 16. huhtikuuta 2018

Taukopaikka



Elämän risteys. Mielen risteys.

Usein mietin, miltä se risteys näyttää, johon olen majani pystyttänyt. Itselläni kun nämä risteyksessä olemiset eivät ole koskaan olleet piipahduksia. Enemmänkin seuraavaa suuntaa - ja merkkiä siitä, mikä on oikea - odotetaan pitkään. Kunnes askel myös tuntuu oikealta. Parempi valita tarkoin sija, jossa levätä.

Kauan sitten mielsin aina risteykseni Pariisin riemukaaren ympyräksi, josta lähtee tiet 10 eri suuntaan. Näin itseni istumassa monumentin juurella pohtimassa, mitkä puut ja parvekkeet seuraavaksi valitsisin. Olisiko mukavampi kulkea vilkkaampaa (ja meluisampaa) tietä vai kapeita kujia.

Minun pitäisi asua Pariisissa.

Joskus mietin, että entäs jos risteys onkin kiertoliittymä. Sellainen, jossa kaikki siihen saapuvat väistävät siellä jo olevaa. Ja josta lähtiessä täytyy näyttää vilkkua, jotta muut tietävät, minne olet menossa. Sellaisen keskellä olisi hyvä pysytellä teltassa ja katsoa iltaruuhkassa, kun toiset kiiruhtavat kohti elämäänsä.



Nykyisin mielikuvieni risteykset sijaitsevat metsissä, polkujen risteyskohdilla. Se on hassua, koska en varsinaisesti ole metsäihminen. Juoksen mielelläni metsäteillä, kunhan baana on riittävän leveä ja liukkaat kalliot, silmille läsähtävät havut, käsiä raapivat oksat sekä kulkua vaikeuttavat juurakot pysyvät katseluetäisyydellä.

Elämäni on jo opettanut, että sen tiet eivät ole suoria ja leveitä vaan enemmänkin kiemuraisia ja muhkuraisia. Kapeitakin kulkea. Polkuja. Mieleni risteyskohdat sen sijaan ovat isoja taukopaikkoja. Niissä istutaan havunneulasten peittämällä maalla, kuunnellaan hiljaisuutta ja huumaannutaan sammalten tuoksusta. Nuotiokin on. Elämän tuli. Toisinaan se roihuaa ja joskus myös hiillostelee, jos siihen ei ole hetkeen lisätty puita.

Miten valita uusi polku, kun kaikki lopulta näyttävät niin samalta? En minä valitsekaan. Sydämeni valitsee. Sitten kun on sen aika, tiedän. Silloin vain nousen ja lähden. Siihen asti voin rakennella vaikka käpylehmiä.






perjantai 16. helmikuuta 2018

Suuren oivalluksen äärellä


Tunnen sen heti herätessäni. Hiljaiseloa pitkään viettäneet kaksi aivosoluani ovat tänään saaneet näköetäisyyden toisiinsa. Ne vilkuilevat toisiaan kiinnostuneina kulmiensa alta samalla kun törmäilevät kallon seiniin. Tunne tuntuu hyvältä, itsekin piristyn. Tätä on odotettu.

Aamukahvin jälkeen ne aloittavat flirttailun ja kiehnäämisen. Eivät vielä edes lähesty toisiaan, mutta silmäpeli on todellinen. Pakkaan kaupungille mukaan muistikirjan, tietokoneen ja suunnittelulehtiön. Tästähän voisi jo tulla jotain. Päätän suoda niiden kohtaamiselle mahdollisimman hyvät olosuhteet. Siirryn siis johonkin, jossa inspiraatio yleensä kukkii: kahvilaan, ihmisten keskelle, kauniiseen ympäristöön kodin sotkujen keskeltä.

Iltapäivään mennessä soidinmenot ovat jo siinä pisteessä, että tartun kynään. Odotan. Ihan kohta, ihan kohta... Ajatuksia ja pieniä oivalluksia tipahtelee paperille, mutta ei vielä mitään järisyttävää. Yhdestä ajatuksesta on vaikea seurata toiseen. Irrallisia sanoja, jo loppuun kulutettuja lauseita, liian tuttuja termejä.

Sitten se loppuu. Kiehnäys. Rauha palaa pään sisään. Ei, ei vieläkään.
Ehkä huomenna.

tiistai 6. helmikuuta 2018

Pakoa Pariisiin?

Olen hassu. Olin valmis ompelemaan yön läpeensä, jotta saisin vaaleanpunaisen villakangastakin mukaan Pariisiin. Aikataulutin tätä päivää sen mukaan, miten paljon vuorikankaan ompeluun kuluisi aikaa. Helman voisin ommella vaikka vasta kohteessa, kiinnittää sen tähän hätään vain palttausnauhalla. Takki olisi kaunis, pariisilainen. Nauttisin. Jos se ei vain olisi liian kylmä. Katson epätoivoissani vuoroin säätiedotuksia ja vuoroin pitkin lattioita lojuvia kaavapapereita. Mietin, monta villatakkia takin alle mahtuisi, voisinko leventää hihaa niitä varten vielä vähän. 



Lunta, Pariisissa sataa lunta. Sovellus sanoo, että pakkasta 1 aste, mutta se tuntuu viideltä. Mieleen palaa muisto parinkymmenen (?!?!?!) vuoden takaa. Silloinkin siellä oli talvi ja niin kylmä, ettei nämä Suomen koviin pakkasiin tottuneet nuoret ladyt meinanneet tareta, vaikka oli pitkät takit, pipot ja kaikki. Ei siellä ulkona ollut kylmä, mutta sisällä.

Tuo untuvatakki tuossa kelpaa oikein hyvin. Vaikka jokainen soluni sanoo: ei Pariisiin mennä untuvatakissa. Nyt mennään. Joskus pitää antaa mieliteoille ja mielikuville periksi. Tyytyä käytännölliseen ja riittävän hyvään. En halua palella Pariisissa toista kertaa. Sen ensimmäisen kerran soluni muistavat liian hyvin.

Mutta korkkarit otan mukaani. Kahdet, jos toiset kastuu ja kolmannet sen toisen mekon kanssa käytettäväksi. Joku tolkku täytyy kuitenkin olla. 

Olen uuden edessä. Mitä se uusi on, sitä lähden etsimään Pariisin kahviloista. Tarvitsen hengähdystauon kaikesta, etenkin omasta elämästäni. Hetken, joka katkaisee oravanpyörän ja toivottavasti palauttaa luottamuksen omaan tekemiseeni. Luottamuksen itseeni. Tai ainakin antaa tilaa hengittää ja vain olla. Vie ajatukset toisaalle. Jotain.



Viime viikonloppuna siihen heräsin, vaikka olen jo tiennyt (liian) pitkään ja diagnoosikin oli taskussa: olen uupunut. Taas. Vaikka niin tiedän, mitä se on ja osaan siltä siksi suojautua. En osannut. Ihmisellä on hurja kyky selviytyä ja rämpiä eteenpäin, vaikka ei oikein enää kannattaisi. Silloinkin, kun sillä tuottaa itselleen vain lisää hallaa. Joskus on kuitenkin lopulta pysähdyttävä, annettava uupumuksen tulla. Toipuminen kun lähtee vasta siitä hetkestä, kun oman tilansa tunnistaa - ja tunnustaa. 

Joku sanoisi, että nyt pakenen Pariisiin. Itse sanon, että menen katkaisemaan päässä repeatinä soivan levyn. Masennuksesta ja uupumisesta saa ottaa loman, jos voi. Minulle se tarkoittaa menemistä paikkaan, jossa on paljon nautinnon lähteitä ja mahdollisimman vähän niitä toisia. Paljon positiivisia muistoja, mielikuvia mielenrauhasta ja ilosta. Itsensä ympäröimistä asioilla, jotka ovat kauniita ja mielihyvää tuottavia. 

Olemista jossain, jossa kukaan ei vaadi, odota, toivo eikä kehoita.