keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Ilon lähteillä




Muistan kun olin pieni, ehkä neljän tai viiden vanha. Eräs lauantai-ilta, saunan jälkeen, pyysin äidiltäni  kangasta. Halusin ommella itselleni hameen. Silloin en vielä niin ymmärtänyt kaavoista tai ompelukoneista. Enemmänkin minussa asui pieni cocochanel, joka ei pelännyt leikata kangasta noin vain, vaikka sängyn päällä tai portailla istuen.

Sain valkoisen kreppikankaan käyttööni. Muistan, kun istuin ja tein pienin käsin pistoja, isoja sellaisia. Isompia kuin harsittaessa. Mielessäni nähtävästi hienokin prinsessamekko. Lopputulos ei ehkä ihan ollut odottamani ja ommelten lujuus tuskin kesti yhtäkään leikkiä. Mutta siinä hetkessä on tapahtunut minulle jotain tärkeää.

Olen viime aikoina usein kysnyt itseltäni: pidänkö tästä oikeasti vai vain siksi, että minun kuuluu tai odotetaan pitävän. Että olen luonut sellaisen roolin, johon asia liittyy. Tai että hyvään elämään kuuluu pitää jostakin. Tuo muistikuva minusta ompelemassa hametta nousi siinä yhteydessä mieleeni. Hetkellä, kun mietin, että pidänkö oikeasti vaatteista vai kuvittelenko vain. Sitä ennen olin useampaan "mitä sismmässäni oikeasti tahdon" -kysymykseen vastannut sen enempää ajattelematta: "Suunnitella ja valmistaa haute couture -malliston."

Ja miten se menikään: se ensimmäinen mieleen tullut vastaus on usein aidoin ja rehellisin.

Instagram-virtani on täynnä kuvia haute couture -puvuista, upeista luomuksista Hollywoodista ja New Yorkista. Taitavien ja eleganttien pukeutujien asuja Milanosta, Pariisista ja Lontoosta. Voin katsoa kymmeniä kertoja peräkkäin videoita, joissa näytetään, miten haute couture -pukujen kirjailut tehdään. Kuinka tylli on pingoitettu puukehyksen väliin muodostaen pöydän ja kuinka jokainen helmi, kristalli ja paljetti kiinnitetään siihen käsin. Nopein, huomaamattomin pistoin. Nautin katsoessani Diorin tarinaa siitä, miten heidän ensi kauden mallistojen pitsit on ensin suunniteltu ja sitten - koneen avustuksella tosin - valmistettu.

Kuvia katsoessani tunnen puhdasta ihailua. Iloa ja lämpöä. Joskus pakahduttavaa kauneuden kaipuuta. Halua saada koskettaa kangasta, hivellä helmiä. Minulle niissä kuvissa on jotain, joka tuottaa suuresti energiaa ja positiivisia tunteita. Mutta en odota, että jaan tunteen kanssasi. Meillä kaikilla on omat pakahduttavien tunteiden lähteemme.



Kun elämä koettelee, itselle iloa tuottavista pienistä asioista tulee erityisen tärkeitä. Ne toimivat voimavaroina, voimaantumisen lähteinä. Koska niiden tuottama ilo kumpuaa sisältä. Se on iloa, jonka tuotamme itse.

Masennuksen keskellä ilon lähteitä joutuu joskus etsimällä etsimään. Ne saattavat olla unohtuneet tai hautautuneet. Kun yksi löytyy, se innostaa etsimään toista. Löydettyään niitä tahtoo vahvistaa, koska ne tuottavat hyvää oloa ja mieltä. Ne valelevat sielua. Kun niiden kanssa viettää aikaa, alkaa mieli vähitellen nähdä iloa myös muualla. Se muistaa, mikä on itselle hyväksi. Eivätkä ne toimi voimavaroina vain masennuksessa vaan arjessa yleensä. Kunpa sen vain aina muistaisi.

En tiedä, tulenko koskaan tekemään pukua haute couture -tekniikoin. En tiedä, riittääkö malttini siihen. Mutta tuo muisto ja sen herättämät tunteet auttavat itseäni ymmärtämään itseäni paremmin: kiinnostuksen kohteitani, unelmiani, turhautumisiani, jopa pettymyksiäni. Se kertoo minusta ja persoonastani jotain olennaista. Jotain sellaista, josta juuri nyt saan voimaa ja joka tuntuu aidolta.

Omalta.


Ei kommentteja: