lauantai 16. syyskuuta 2017

Entä jos sanoisin joo?




Piirrän paperille portaat ja kymmenen askelmaa. Ylimmän portaan kohdalle kirjaan ajatuksia siitä, millainen olisi unelmaelämäni. Ranskalaisin viivoin. Osa on niitä samoja, jotka ovat aina olleet. Kynä raapustaa ne tottuneesti, kyseenalaistamatta paperille. Sitten mieleen nousee kysymys työstä, jonka kohdalla huomaankin sisimpäni viestittävän minulle jotain. Surua, haikeutta, epävarmuutta - kaukaisuutta. "Onko tämä yhä unelmani?" kysyn. Kynä pysähtyy, kohta jää tyhjäksi.

Viimeisen vuoden aikana olen opetellut sanomaan ei. Ihan vain varmuuden vuoksi. Jo ennen kuin kuulen ehdotusta loppuun. Olen halunnut suojella itseäni - ja erityisesti unelmaani. Koska olen päättänyt saavuttaa sen ja erityisesti päättänyt, että se on minulle parasta mitä voi tapahtua.

Mutta elämä ei mene niin. Että vain asettaa unelman ja siten toteuttaa sen. Joskus kaikki muuttuu yhdestä puhelinsoitosta ja siihen muutokseen vastaa joo, koska haluaa sitä. Tarkistamatta ensin, palveleeko muutos omia tavoitteita ja unelmia. Niin kauan kun asettamiensa tavoitteiden polku on vielä näköpiirissä, vannottaa itselleen, että tämä nyt valitsemani tie, vaikka se ei olekaan se suorin, vie kyllä lopulta sinne minne haluan. Kunnes huomaa, että ei se viekään. Se viekin ihan toiseen suuntaan.

Olenko eksynyt vai onko täällä uusilla poluilla apajia, jotka minun pitäisi nähdä?



Toinen jalkani minusta haluaa kulkea tätä uutta polkua. Katsoa minne se vie. Se on jotenkin tuttukin. Osaan sitä kulkea. Toinen jalka olisi onnellisempi siellä tavoitteen polulla. Se haikailee ja muistuttaa, että et sinä tätä halunnut. Et sinä tätä skenaariota piirtänyt vielä vuosi sitten paperille. Tämän uuden reitin kivetkin tuntuvat inhottavilta, kuusen oksat lämähtelevät kasvoille.

Kun ilo siitä, mitä on ja surun pukuun pukeutunut haikailu toisesta ovat yhtäaikaa läsnä ja kävelevät käsikkäin, lopputuloksena on mieli, joka yhtä aikaa iloitsee keltaisista lehdistä ja raivostuu ruskeista. Joka riemastuu järveen juostessa vesipärskeistä ja harmistuu, kun ne tuntuvat kylmiltä. Joka ihailee maisemaa ja manaa mukulakiviä. Joka samalla maistaa kitkerän ja makean - ja väittää sitä tasapainoiseksi.



Ymmärrän nyt olevani laivassa, jossa on paljon kiinnostavaa, minulle sopivaa tekemistä. Luulin, että se laiva vie minut unelmieni rantaan. Että lyhyen seilauksen jälkeen vain hyppään laivasta pois ja alan elää unelmaani. Mutta se laiva kulkeekin toiseen suuntaan. Suruni ja haikeuteni tulee siitä, että unelmien ranta on koko ajan kauempana. Näen siitä enää pienen vilauksen.

On viimeinen hetki päättää, hyppäänkö laidan yli ja uin unelmieni rannalle takaisin. Vai sanonko laivalle kyllä. Teen siitä oman paikkani, keskityn sen tuottamiin tehtäviin ja haasteisiin haikailematta muualle. Mutta luottaen siihen, että kun sen aika on, laivan reitti vielä lipuu läheltä tuota rantaa ja voin silloin hypätä matkasta - jos se yhä tuntuu tärkeältä.

On aika tarkistaa tavoitteet ja kartta, jolla kulkee.
Entä jos sanoisinkin välillä joo?