sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Missä haluan kehittyä?

Meillä on paljon taitoja. Kaikilla meistä. Olemme kartuttaneet niitä päivästä yksi. Monet auttavat meitä tekemään työmme. Toisista saamme erityistä palautetta myös muilta. Jotkut ovat vain arkipäivää, niiden ansiosta arkemme pyörii. Sitten on niitä taitoja, jotka tarjoavat meille ainakin silloin tällöin flown kokemuksia. Taitoja, joissa haluamme kehittyä, joihin liittyy tiedon ja oppimisen jano. Taitoja, joita haluamme käyttää lisää.



Ympärilläni on juuri nyt paljon nelikymppisiä. Osa juuri täyttänyt, osa tätä yhtä elämän rajapyykkiä (kriiseistä päätellen) lähestyviä. Monet heistä kysyvät itseltään, mitä haluavat työelämältä ja elämältä. Kuin juuri näihin vuosiin kuuluisi kyseenalaistaa oma olemisensa ja taitonsa.

Me nelikymppiset olemme saavuttaneet jo paljon. Monet meistä on edennyt menneiden n. 15 työvuoden aikana pidemmälle kuin vanhempamme koskaan. Koska meistä suurin osa on opiskellut, olemme jo ainakin kerran tehneet valinnan siitä, mitä taitoa lähdemme kehittämään ja minkä ympärille rakennamme työelämämme. Jotkut meistä on ehtinyt kyseenalaistaa tämänkin päätöksen jo monta kertaa. Onneksi se on nykyisin mahdollista. Olemme saaneet käyttää taitojamme, kehittää niitä - ja vähitellen on tullut vastaan kysymys, mitä sitten. Seuraavat asemat työelämässä ovat joko kaukana, vaatisivat paljon työtä ja opiskelua. Tai ne eivät muuten herätä innostusta vastuillaan tai työnkuvallaan. Sitä jotain uutta, sisältöä elämään, täytettä luontaiseen tarpeeseen oppia uutta (ajattelen, että se on ihmiselle luontaista, lapsista näin päättelen...) etsitään harrastuksista, kädentaidoista, opiskeluista, uudesta ammatista, uusista ihmissuhteista - jostain.

Työn tai elämän ei tarvitse tuottaa flowta koko ajan - jos se tuottaa, ollaan helposti kierteessä, jossa leijumisen tunnetta janotaan jatkuvasti. Pian mikään ei tunnu miltään. Motivaation näkökulmasta tekemisen pitäisi olla riittävän kiinnostavaa, mutta myös sopivan haastavaa. Jos osaamme jokin asian hyvin, kokemus sen tekemisestä vaikka silmät kiinni tuottaa hetkellisesti mielihyvää, mutta alkaa ajan myötä tuntua puulta. Toisaalta jos haasteet ovat liian suuret, ne lamauttavat heti alkuunsa: matka niiden saavuttamiseksi tuntuu liian pitkältä vaikka kuinka rakastaisikin matkustamista. Haasteet ruokkivat kehittymisen tarvetta ja asettavat tavoitteita.

Olen itsekin ajatellut pitkään, että tie intohimon, hyvän elämän luo löytyy vastaamalla kysymykseen "mikä tekeminen tuottaa minulle mielihyvää". Olen ollut vakuutunut siitä, että pelkkä osaaminen ei riitä, tekemisestä täytyy saada myös iloa. Olen viime ajat ollut projektissa, jossa olen saanut käyttää laajasti osaamistani. Motivaationi on kuitenkin ollut jos ei kateissa niin vaihtelevaa. Siitä huolimatta, että saan muilta kiitosta tekemisestäni. Sisimmässäni olen kuitenkin kaivannut jotain muuta.

Kunnes saan mikin käteeni. Tarkoituksen pitää 15 minuutin johdanto. Ensimmäiset sanat tulevat opetellusti. Sen jälkeen päätän luopua käsikirjoituksesta ja puhe alkaa soljua. Tästä nautin. Tätä haluan lisää, tässä haluan kehittyä paremmaksi. Pienessä hetkessä unohtuu se kaikki muu, joka on tuntunut enemmän vain työltä.

Jos se olennainen kysymys ei olekaan, missä olen hyvä - vaan missä haluan yhä kehittyä?

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Tervetuloa Kesä!

Hei moi Kesä,

Kiva kun olet täällä. Olethan sinä jo, koska parvekkeeni mansikatkin punertuvat ja ilta-aurinko lämmittää loungeani. Tässä parvekkeella on hyvä olla. Rauhaisaa ja viihtyisää. Kaunista. Luulen, että tapaamme täällä usein, vaikka yrittäisitkin välillä murjottaa ja työntää minua pois.

Kun en kykene asettamaan pitkän ajan tavoitteita, voin hyvin ajatella vain lyhyen tähtäimen suunnitelmia. Mitä minä odotan sinulta, Kesä?



Rauhaa odotan, mielenrauhaa. Että näkisin kaiken kauneutesi. Että osaisin nauttia hetkistä kanssasi. Niistäkin, kun vuodatat kaiken rankkasateena niskaani tai jyrähtelet mennessäsi. Mutta vielä enemmän niistä, kun suodatat ilta-auringon valon puiden lehtien läpi ja puhdistat mieleni. Tässä istuessani, vaikka vesi on kaukana, voin kuulla sen liplattavan. Hellien ja hyväillen, rauhoittaen. Koska vesi ja ilta-aurinko liittyvät mielikuvissani aina yhteen.

Toivon, että ensin annat minun levätä. Ilman pakonomaista kiirettä kerätä mahdollisuuksia kokemuksiin, joita talvella ei ole. Toivon, että pysäyttäisit minut ja kehoni myös. Hengittämään ja nauttimaan. Vähitellen ujuttaisit lämmön kaikkiin ajatuksiini. Jotta voisin aikanasi huomata ideoiden taas syntyvän, tavoitteiden asettuvan, unelmien koostuvan - elämän asettuvan raiteelleen.

Haluaisin, että myötäsi saisin taas kosketuksen minuuteni syvyyksiin. Analysoivaan, pohdiskelevaan, oivaltavaan minääni, joka tahtoo oppia ja kehittää uutta. Siihen pieneen tyttöön, joka kesäisin juoksi paljain jaloin hiekkatietä uimaan ja polski kauan, vaikka oli ihan liian kylmää vettä. Siihen, joka nosti rapuja käsin purosta, vaikka pelotti - pimeä metsä ympärillä ja rapujen sakset. Joka vähän vanhempanakin voi istua vaikka kuinka kauan tuijottamassa järvelle tai merelle antaen ajatusten tulla ja mennä, pääasiassa mennä. Siihen, joka pyyhkii aina kesän tullen ompelukoneestaan pölyt, ostaa uuden kaavapaperirullan ja nauttii luomisestaan. Vaikka ulkona paistaisi aurinko. Ja joka syö joka päivä jäätelön. Koska voi.

Ja sitten kuitenkin odotan jo elokuun iltoja, vaikka pitäisi ensin elää sinut, Kesä. Odotan, että saan laittaa jälleen mustan mekon päälleni, aloittaa jotain uutta. Koska tiedän olevani silloin ehjempi, kokonaisempi, tasapainoisempi, valmiimpi, rauhaisampi - viisaampi. Kiitos sinun.

Kesä, tervetuloa. Olethan ihana.