lauantai 31. joulukuuta 2016

Kiitos 2016!

Vuoden 2016 viimeinen aamukahvi.

Hetkellisesti tuntuu siltä, että mikään ei ole muuttunut. Sitten avaan Instagram-tilini, jossa olen pitänyt koko vuoden kuvapäiväkirjaa. Huomaan pian, että elämäni on ollut täynnä kaunetta ympärilläni, upeita ja merkityksellisiä hetkiä ihanien ihmisten kesken, hyvää ruokaa ja juomaa, hymyssä suin tehtyjä juoksulenkkejä, kokemuksia ja elämyksiä.




Käperryn sohvannurkkaan miettimään hieman tarkemmin. Tämä on ollut coachingin vuosi. Itseni ja muiden. Olen saanut olla monen kasvutarinassa mukana ja tahdon sitä olla tulevaisuudessakin. Erilaisten portaikkojen, asteikkojen ja listojen - sekä keskustelujen - kanssa vietettyjen hetkien ansiosta itsellä on harvinaisen vahva näkemys siitä, miten elämä on kehittynyt. To do -listalta on monta asiaa pudonnut pois, yhä useammin tilalle kirjaantunut ajatus "nauti siitä, mitä sinulla on." Sen myötä luottamus elämään on vahvistunut entisestään. Kuten myös ajatus siitä, että laadulla ja ilolla on paljon suurempi merkitys kuin määrällä.

Menneen kevään ja kesän elin luovuuspuuskassa. Tuli kirjoitettua ja ommeltua. Vuosi 2016 jääköön muistiin siis aikana, jolloin kirjoittaminen palasi elämääni ja opin vihdoin kaavoittamaan trikoomekon. Kaiken luomisvimman keskellä minulla oli hyvin vahva intuitio siitä, että elämäni tulee merkittävällä tavalla muuttumaan syksyn aikana. Oli melkein kiire saada muu elämä sitä varten valmiiksi. Niin tulikin. Se ei ehkä muuttunut niin kuin olin unelmoinut. Joskus nurkan takaa tulee vastaan jotain, jota ei ole osannut pyytää, mutta jonka äärelle on pysähdyttävä. Se uusi veikin lopulta hyvin vahvaan kamppailuun itseni kanssa. Kysymys, jonka kuvittelin jo ratkaiseeni eli "Mitä minä tahdon työelämältä" alkoikin pyöriä päässä kovalla voluumilla. Sen myötä jouduin kyseenalaistamaan suuntani, tapani tehdä, uskomukseni ja arvoni.



Ja opin: jos jotakin ei tee sydämellään, siihen ei kannata lähteä mukaan vaikka kuinka tarjottaisi kuuta taivaalta. Ja toisaalta: on oltava uskollinen itselleen ja omille arvoilleen, jotta sydämellä voi olla mukana.

Kun ensi yönä avaan uuden kalenterin, minulla on hyvin vahva tunne siitä, minne olen menossa ja millaisia ovia avaan. Sen myötä yksi osa-alue elämästäni palaa harrastukseksi, iloa vapaa-aikaani tuottamaan. Niin olen kuvitellut tekeväni jo monta vuotta, mutta aina hairahtanut. Koska aiemmin tunne päätöksen oikeellisuudesta ei ole ollut näin vahva. Tämänkin myötä muistan taas, että on katsottava asiat loppuun, jotta ne voi hyvillä mielin kääriä muistojen arkkuun.

Kiitos vuosi 2016 - olit ihana ja armollinen!

perjantai 4. marraskuuta 2016

Hei sinä, 20-vuotias minä





"Rakas 20-vuotias minä,

Terveisiä täältä, 19 eletyn ja koetun vuoden päästä. Olet niin kaunis ja viaton. Uhoa ja naiiviutta täynnä. Ja sinulla on kiire, niin kiire. Oppia ja päästä johonkin. Haluaisit niin olla aikuinen, mutta et tiedä, mitä kaikkea menetät ryhtymällä sellaiseksi. Ja tiedätkö, elämä avaa ovia vain siinä järjestyksessä kuin sen pitääkin. Siispä sinulla on aikaa elää ja kokea. Joten malta hetki, jos toinen.

Tulet kokemaan paljon. Surua ja iloa. Asioita, joita et koskaan haluaisi kokea. Ja niitä toisia. Sinulla on vahva tahto. Sen kanssa kannattaa olla varovainen. Hyvin usein nimittäin saat tahtomasi. Silloinkin kun et sitä ehkä oikeasti halua. Sinun olisi hyvä heti opetella erottamaan se, mitä tahdot siksi, että sinun kuuluu tahtoa siitä, mitä tahdot oikeasti. Sydämesi kertoo sen, jos vain kuuntelet. Tai oikeastaan mielesi. Se on se lämmin tunne, joka leviää kehoosi, kun ajattelet jotain sinulle aidosti tärkeää. Joskus se melkein pakahduttaa. Se on ihan ok. Opettele nauttimaan siitä.

Ajattelet, että ulkoiset seikat kertovat menestyksestäsi ja hamuat niitä siksi. Vasta myöhemmin opit, että menestys on täysin riippuvaista omista arvoistasi ja siitä, miten menestyksen määrittelet. Opit vähitellen ymmärtämään, että kaikki tapahtuu vain tässä ja nyt. Voi kun oppisit sen ennen kuin on liian myöhäistä. Kerron sinulle salaisuuden: sen sitkun jälkeen tulee vain uusi sitkun. Onni löytyy paljon lähempää ja se on löydettävissä helpommalla, jos vain pysähdyt ja kuuntelet - itseäsi.

Opit helposti. Kuluttajien käyttäytymisestä, ilmiöistä, maailman tilasta, liiketaloudesta, siksakista. Ja ainoa asia, minkä toivoisin sinun oppivan hyvin on rakkaus. Että osaisit rakastaa ja antaisit muiden antaa sinulle rakkautta. Etkä vain romanttisessa mielessä vaan muutenkin. Ja siinä samalla ymmärtäisit, että työn ja uran merkitys elämässä on vain n. 1/6. Jos kerran haluat sen numeroina. Ne vievät ajastasi kaiken, minkä niille annat. Mutta ne eivät täytä eivätkä määrittele sinusta senkään vertaa.

Olet herkkä. Sinulla tulee olemaan vaikeuksia sen asian kanssa. Et oikeastaan edes tunnista, kun sinulle sanotaan, että olet herkkä. Assosioit sen pitkään heikkouteen. Et halua olla sellainen. Mutta herkkyys on tärkein ominaisuutesi, monella tavalla. Joskus sinun täytyy osata olla yhtä aikaa luja, mutta herkkä. Että aistit ympärilläsi asioita ja osaat siksi tehdä niin jämptejä päätöksiä. Silloin ymmärrät. Herkkyys tarkoittaa myös sitä, että tunnet, suuria tunteita. Sekin on ok. Nauti niistä.

Koe ja rakasta enemmän, ajattele vähemmän. Valitse miehesi ja asuntosi sydämellä, työsi intohimolla. Etsi ympärillesi ihmisiä, joiden kanssa olet samalla aaltopituudella. Joiden kanssa voit kokea ja nauttia elämästä. Jotka tukevat sinua ja joiden seura tuottaa sinulle iloa. Luota intuitioosi - se on harvoin väärässä. Muista, että uni ja ruoka ovat ystäviäsi, eivät vihollisiasi. Ole uskollinen sille, kuka olet ja mitä tahdot. Opettele tuntemaan itsesi. Se vie sinua eteenpäin.

(Niin, ja sinulla tulee olemaan myöhemmin 80 paria kenkiä. Voit hyvin käyttää opintotukesi ruokaan!)

Olet ihana juuri sellaisena kuin olet. Ja sinä pärjäät, vaikka joskus yrittäisit vähän vähemmän.

Love you,



"





Mitä sinä kirjoittaisit 20-vuotiaalle minällesi?

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Valokuvattavana itseään hyväksymässä

"Minusta ei saada hyviä kuvia." Lause, joka on usein lipsahtanut omiltakin huulilta juuri ennen kuin kamera napsahtaa. Ajatus ja tunne välittyy kuvaan ja niin: jälleen maailmassa on yksi kuva, jossa näytän - omasta mielestäni - kamalalta. Hetkeä ennen on asettauduttu. Yritetty nostaa leukaa, kääntää päätä, vetää vatsaa sisään. Peittää elämän jälkiä. Toivottu valokuvaajalta, että ottaisi kuvan, jossa näytän nuoremmalta, laihemmalta, virkeämmältä - paremmalta. 

kuva: Maria Malmi

Olen ammattini kautta saanut tutustua valokuvaamisen maailmaan eri näkökulmista. Toisinaan minusta on tehty juttuja lehtiin, jolloin olen ollut valokuvattavana. Ammattilehtikuvaaja on parissa kymmenessä minuutissa räpsinyt 250 kuvaa. Lehteen valikoitua kuvaa katsoessani olen usein miettinyt: "Ihanko oikeasti tämä oli niistä paras?" Toisaalta olen ollut stailaamassa kuvia. Huolehtinut siitä, että jos malli liikkuu, vaate edelleen hänen päällään näyttää hyvältä. Seurannut sivusta ammattimaista poseerausta. Asento, hymy ja hienoeleistä liikehdintää kameran tahdisssa: 'räpsräpsräps'. Sellainen on mielikuvani myös tilanteista, kun minusta pitäisi ottaa edustuskuvia, omaa pr:ääni varten. Voi olla, että huolella rakennetun kuvausasetelman ansiosta kuvia ei tarvita kuin muutamia. Loput hoitaa photoshop. Kuvasta tulee hieno, kansikuvamainen. Mutta esittääkö kuva silloin todella minua?

Valokuvattavana oleminen on monellakin tavalla terapeuttista. Yksi keino lisää tutustua itseensä. Antautua ikuistettavaksi juuri sellaisena kuin on. Tarjota kuvalle tarinaa ja sen kertojaksi persoonaansa. Elää hetki sen epävarmuuden kanssa, miltä näyttää. Miellytänkö valokuvaajan silmää vai haluaako hän tarkentaa sittenkin taustaan? Se on pelottavaakin. Kelpaanko minä kuvattavaksi? Entäs jos kamera ei varsinaisesti rakasta minua? Taustalla jylläävät kaikki pohdinnat omasta ulkonäöstä ja sen mahdollisista vioista. Eivät kai nekin tule mukaan kuvaan? 

Kuva: Maria Malmi

Kun kuulin ystäväni, joka on nähnyt minut niin ilossa kuin kivussa, ryhtyneen valokuvaajaksi, aloin suunnitella kuvaustilannetta. Emme olleet nähneet vuosiin, joten jännitti, vieläkö yhteytemme oli olemassa: voinko luottaa häneen? Emme myöskään olleet aiemmin nähneet toisiamme näissä rooleissa - jos nuoruushuumassa otettuja kuvia ei lasketa mukaan. Toisaalta tiesin hänen jo persoonana olevan sellainen, joka vaatisi lempeästi, kehuisi rohkaisevasti, pyrkisi rentouttamaan tunnelmaa kaikin tavoin - ja tarvittaessa malttaisi odottaa, että haluan näyttää itseni kameralle. 

Halusin kuvaushetken, jossa olisin varmasti tilanteesta nauttiva, en niinkään peloissani vatsaa ja poskia sisään vetävä. Näin mielessäni kauniin kuvaushetken syksyisessä puistossa, jo hieman kylmän auringon valaistessa maahan pudonneita keltaisia lehtiä. Mielikuva tarjosi myös loistavan tekosyyn tehdä itselleni uusi iltapuku. Sellaisen, jossa olisi laahus pitsistä, joka istuisi täydellisesti ja jossa minun olisi hyvä olla. 

kuva: Maria Malmi

Olin toivonut etukäteen, että kuvia käsiteltäisiin mahdollisimman vähän. Virheitäni ei tarvitsisi peittää ja poistaa. Tämä osaltaan asettaa kuvaajallekin haasteita. Hänen pitäisi joko ottaa paljon otoksia, jotta edes jotkin onnistuvat (hyväksymme ne molemmat). Tai sitten keskittyä katsomaan niitä kohtia minussa, joiden takia mahdollisesti hylkäisin kuvat (olettaen, että tietää ne). Piirteitä itsessäni, joita en hyväksyisi, vaikka ne olisivatkin totta. Ja kuitenkin kuvaajan pitäisi ensisijaisesti keskittyä valoon, kuvan rajaamiseen, tarkentamiseen ja muuhun tekniseen. Miten hän voisi ajatella siinä samalla minun fiksaatioitani? Tein itse meikin ja kampauksen, jotta näyttäisin varmasti minulta. Niin ihanaa hemmottelua kun toisen laitettavana oleminen onkin. Pyysin mukaan 'kuvausassistentin', jotta voisin kerrankin keskittyä vain näyttämään kauniilta ja esittelemään pukuani. 

Parituntinen kuvaushetkemme oli maaginen. Mitä pidemmälle se eteni, sitä vähemmän muistin enää kameran olemassaoloa. Siitä huolimatta, että poseerasin sille. Hymyilin - jopa nauroin, mitä en koskaan tee kuvissa. En jaksanut välittää puistossa kulkevista muista ihmisistä, jotka varmasti kummastellen tuijottivat minua pitsiunelmassani ohi mennessään. Unohdin jopa täristä kylmän merituulen vaikutuksesta, joka vähitellen kulkeutui luihin ja ytimiin - ja sai nenäni kiiltämään. 900 kuvaa myöhemmin olimme molemmat vakuuttuneita, että "kyllä se täydellinen otos on jo olemassa."

Kuva: Maria Malmi

Kun luottamus kuvaajan kanssa on saavutettu, valokuvattavana on helppo olla. Silloin tietää, että kuvaaja on puolellasi. Hän haluaa vangita linssilleen sinut mahdollisimman hyvässä valossa, ei ketään muuta. Siksi hän ohjaa valonsäteitä osumaan sinuun, jotta hehkuisit. Tarvittaessa hän jopa kääntää auringon kasvoillesi. Hän miettii varjoja, jotta ne tukisivat sinua. Hän muistuttaa leuan asennosta, jotta et päätä liikuttaessasi vahingossa aiheuta itsellesi neljättä leukaa. Ja vinkkaa ryhdin säilyttämisestä, koska tietää, että muuten moitit lopputuloksia sen puuttumisesta. Hän heittää vitsin, kun haluaa vangita aidon naurun. Ja kertoo usein ja monta kertaa, että kuinka kauniilta näytätkään. Koska silloin kerrot sen itse myös kameralle.

Niin, kamera ei valehtele. 

Meidän on usein vaikea hyväksyä omaa peilikuvaamme. Vielä vaikeampaa on hyväksyä itsestä otettuja kuvia, Mitä luontevampi kuvaustilanne on, sitä luonnollisemmalta lopputulos näyttää. Joskus näkemämme totuus ei tunnukaan hyvältä. Koska itseä katsoo jo varautunein ja tietyin ajatuksin latautunein silmin. Tai koska ei halua hyväksyä miltä näyttää.

Näen lopputulokset, kuvat. Ensin silmäni hakevat vain niitä otoksia, joissa olen omasta mielestäni täydellinen: todellisuutta hoikempi, ryhdikäs, rypytön ja puvun helmakin hienosti lehtien päälle asettautunut. Sitten katson niitä kuvia, jotka valokuvaaja on valinnut. Silloin näen itseni. Kiitos valojen ja varjojen näen, kuinka minut on esitetty kauniissa ympäristössä. Sana "kaunis" kumpuaa spontaanisti huuliltani. Se olen minä. En ole täydellinen. Luomiakin selkä täysi, kyynärpäät ryppyiset ja käsivarret alleilla varustetut. Mutta se olen minä ihanassa puvussani. 

Kuva: Maria Malmi

Kuvat eivät vastaa odotuksiani, koska en ole laihempi tai kauniimpi kuin olen. Siksi voisin raivoissani itselleni siitä, miltä näytän, heittää kaikki juuri tehdyt kuvat roskiin.

Kuvat ovat paljon enemmän kuin odotin. Koska ne saavat minut tarkastelemaan itseäni ja tarjoavat minulle mahdollisuutta hyväksyä itseäni piirre kerrallaan... Kunhan katson niitä armollisin silmin.

Kuvissa esiintyvälle ihmiselle tahdon sanoa: "olet kaunis!"
Meistä jokainen tarvitsee kuulla sen toisinaan itseltään. 


Valokuvat: Maria Malmi, www.mariamalmi.com

maanantai 5. syyskuuta 2016

Yrittäjyydestä

Tänään vietetään yrittäjän päivää. Lisäksi yritykseni - esikoiseni, kuten tavataan sanoa - täytti vastikään 10 vuotta. Yrittäjyys on viime aikoina ollut paljon mielessäni. Siksi suon sille muutaman sanan...




Oma yrittäjätarinani sai alkunsa mahdollisuudesta. Elämän tarjoamasta sellaisesta. Olin irtisanoutunut edellisestä työstäni ja vietin kesääni totaalisen uupuneena. Varmana siitä, että jäisin jaksamisestani viimeistään psykologisissa testeissä kiinni, jos rekrytointiprosesseissa niin pitkälle pääsisin. Pari kuukautta mietin, mitä haluaisin elämässä tehdä. Jo aiemmin olin huonoina päivinä (joita oli riittänyt) haaveillut muoti- ja vaatealan töistä ja niihin valmistavista kursseista Euroopassa. Koska olin itse irtisanoutunut, minulle lankesi työttömyyskorvauksiin 3 kk karenssi. Halusin kuitenkin tehdä jotain. Menin Suomessa stailistikurssille, joka sopivasti alkoi "lomani" päätyttyä. Sen ensimmäisellä viikolla pääsimme muotinäytöksen takahuoneeseen työharjoitteluun. Se oli erilaisuudellaan terapiaa mielelleni ja sielulleni. Samalla tutustuin yhteen nykyisistä pääyhteistyökumppaneistani, joka pian vihjasi, että keikkoja voisi olla, mutta mieluiten toiminimen kautta laskutettuna. Alalla normaali käytäntö.

Samaan aikaan kaivoin mielestäni kaikki ne mietelmät ja haaveet yksityisasiakkaiden auttamisesta pukeutumiskysymyksissä ja mietin, voisiko se olla päätuotteeni itseäni markkinoidessa. Pian kerroin kampaajalleni, että pohdin personal shopper -yrityksen perustamista. Hän soitti minulle seuraavana päivänä ja kysyi: "Mulla ois sulla asiakas, otatko?" Hetken änkytettyäni vastasin: "Kyllä kiitos, otan."

Ilman tarkempia suunnitelmia, ilman rahoitusta. Itse asiassa - koko yritystä ei ollut edes paperilla karkeina suunnitelmina vielä olemassa. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mihin olin lähdössä. Välillä mietin, onko oikein vieläkään. :D (Enkä suosittele kenellekään lähteä yrittäjäpolulle näin.)

Sanon usein, että yrittäjyys on ennen kaikkea matka itseensä. Minään johtajana, ideoiden toteuttajana, ongelmien ratkaisijana, työntekijänä, asiakassuhteiden hoitajana. Minä ottamassa vastaan palautetta - ruusuja ja risuja. Minä keksimässä nopeasti uusia suuntia, jos aiemmat tuntuvat päätyvän umpikujaan. Minä selviämässä taloushuolien aiheuttamasta stressistä. Minä yksin vastuussa kaikesta - hyvässä ja pahassa.

Vähitellen se kaikkein ankarin ja vaativin pomo löytyikin joka aamu omasta peilistä katsomassa suoraan silmiin.

Jos yrittäjän elämä toisinaan vaatii ja varastaa energiaa, se myös palkitsee. Se tunne, kun saa itse suunnittelemastaan ja toteuttamastaan palvelusta ensimmäisen kerran hyvät palautteet ei unohdu koskaan. Se kaikki kiitos on vain minun!  Polttoainetta, jolla jaksaa seuraavat hetket. Juuri se buusti, jonka joskus tarvitsee tuoteideoita suunnitellakseen - ja seuraavia asiakkaita himpun verran paremmin palvellaakseen. Vastapuolena on, että myös risut on kannettava itse. Totuus joskus satuttaa. Niissäkin hetkissä voi joko huutaa itselleen pää punaisena - tai päättää ottaa opiksi. Suosittelen jälkimmäistä.



Yrittäjyydellä voi rikastua, mutta lopulta vain harvalle käy niin. Suuri osa mikroyrittäjistä elää vain himpun toimeentulorajan yläpuolella. Sen minkä he mahdollisesti häviävät rahassa ja sen mukanaan tuomassa elintasossa, he voittavat elämän sisällössä. Myös minulle yksi tärkeimmistä tekijöistä yrittäjyydessä on se, että saan viettää aikaani, kehittää itseäni ja osaamistani, työskennellä minulle tärkeiden asioiden parissa. Itse asiassa teen lähes yksinomaan asioita, joista pidän ja jotka tuottavat mielihyvää. Poikkeuksena kirjanpito, jota en ole vieläkään ymmärtänyt ulkoistaa.

Yrittäjäkausi on ollut tärkein opettajani, kaikessa. Se on laittanut asioita tärkeysjärjestykseen. Auttanut minua tunnistamaan arvojani ja vahuuksiani. Heikkouksiakin, totta kai. Niihin on myös helppo puuttua, kun on itse vastuussa kaikesta. Ne kun ovat vain kehityskohteita. Samalla tavalla kuin uhat ovat asioita, jotka pitää ensin kohdata ja hyväksyä, sitten jotenkin joko kääntää vahvuuksiksi tai ottaa muuten haltuun. Ympäristön, maailman puheenaiheiden, trendien, yleisen mielipiteen seuraaminen on yrittäjälle erityisen tärkeää: silloin on mahdollisuus ennakoida muutoksia siinä sosio-ekonomisessa systeemissä, jossa toimii.

Juuri nyt tunnen yrittäjyyteni olevan jonkinlaisessa risteyskohdassa. Oppivuodet alkavat olla takana, oppirahojakin on maksettu. Vasta nyt tunnen oikeasti olevani valmis kääntämään katseeni siihen, mistä välillä tuntuu olevan vaikea puhua, mutta joka on lopulta olennaisinta yrittäjyydessä: rahaan. Minulla on koko ajan ollut useampia tukijalkoja ja parhaillani mietin, miten niitä päivitän. Mitä lähden kehittämään ja vahvistamaan? Tulisiko joistain luopua? Olisiko näköpiirissä aivan uusia? Miten kehitän tuotteitani ja toimintaani niin, että raha olisi jatkossa ystävä, tuki ja turva? Ei vain se, jonka perässä hädissäni juoksen.



Yrittäjyys kun on kuitenkin ennen kaikkea asenne. Suhtautumistapa itsensä ja maailman kehittämiseen. Se on halua yrittää ja onnistua, menestyä. Oppia virheistä, tahtoa nousta jaloilleen kerta toisensa jälkeen. Se on vilpitöntä halua tarjota asiakkaalle jotain sellaista tuotetta ja palvelua, josta uskoo hänen hyötyvän. Samalla kun elää ja toteuttaa omaa intohimoaan.(Ja toivoo, että joku maksaa siitä.)

Mitä yrittäjä tarvitsee menestyäkseen? Hyvän tuotteen. Ripauksen hulluutta, hurja määrä tahtoa ja sisua - ja uskoa. Asiakkaita ja sparraajia, vierellä kulkijoita, kuuntelijoita. Päälle vielä rutkasti onnea.





torstai 11. elokuuta 2016

Entäs jos mikään ei muutu?

Työkalut ja keinot? Eiköhän niitä jonkin verran löydy, koko elämähän on niitä haalittu.
Into ja halu? Oh yes! Haluatko sinäkin?
Mutta uskonko? En.



Päädyn tähän samaan keskusteluun usein ajatellessani muutosta. Minulla on suuri halu kokea elämässäni muutos, monessa asiassa, iso sellainen. Tervetuloa vaikka heti. Ovi on auki. Eikä minulla mene aikaa kauaa edes pakata: mekot on hetkessä mytätty vaikka jätesäkkeihin, jos niin kiire tulee. Ainoa kriteerini sinulle - muutos - on, että viet minut jonnekin uuteen, kauniiseen, oletettavasti parempaan ja minulle mielihyvää tuottavaan. Jos viet taaksepäin: seuraava ovi, ole hyvä, olen juuri nyt rannalla.

Minulle syksy on aina aloittamisen ja uuden aikaa. Siksi en meinaa malttaa odottaa elokuuta, koska haluan jo tietää, mitä se tuo tullessaan. Mielessäni syksyllä kaikki alkaa, keväällä loppuu. Tässä mielessä elän luonnon kiertokulkua vasten. Kesä, jolloin luonto käy hyvin lyhyessä ajassa läpi mielettömän muutos- ja kasvuprosessin, onkin itselle pysähtymisen ja staattisuuden aikaa. Tuntuu, ettei silloin tapahdu mitään. Koska en ole vieläkään antautunut sille ajatukselle, että kesä olisi se ainoa hetki, jolloin eletään ja kerätään mielen sopukoihin mahdollisimman paljon elämyksiä, jotta talvi jaksetaan. Oma historiakin vahvistaa tunnetta: jos kaikki on aina alkanut elokuussa ja loppunut viimeistään kesäkuussa, ei osaa odottaa muuta. Heinäkuusta tulee silloin olemisen olotilalle pyhitetty, hengähdyskuukausi.

Muutokseen tarvitaan tahtoa ja tekoja. Tekojen tekemiseen tarvitaan myös taitoja. On helppo sanoa muutosta toivoville, että "ole rohkea, tee pieniä tekoja tavoitteesi suuntaan, sieltä se muutos tulee". Mutta jos usko siihen, että nuo pienet teot toisivat muutoksen mukanaan, puuttuu, sitä pysyy paikoillaan kuin patsas. Kyyniset ajatukset luikertelevat paikalle kuin kyy: vaarallisen hiljaa ja viekkaasti. "Miksi uskoa huomisen ihmeeseen, jos sitä ei tänäänkään tapahtunut?" Jos omaa elämäänsä taaksepäin tarkastellessa ei löydä mitään muutosuskoa vahvistavaa, jaksaako sitä oikein edes toivoa?



Omassa mielessäni käymäni keskustelu halusta muutokseen ja uskosta sen toteutumiseen jatkuu usein näin:
"Kaipaisin jotain merkkiä tai osoitusta, että muutos voi tapahtua, kun sitkeästi yritän ja toivon. Edes jotain pientä. Etten usko taas turhaan."
"Oletko tehnyt sen muutoksen eteen jotain?"
"Omasta mielestäni olen, mutta en ehkä tarpeeksi. Eivät ne ole johtaneet mihinkään, vain pettymykseen."
"Oletko varma?"
"Olen."
"Oletko tehnyt oikeita asioita?"
"Nonni, taas olen tehnyt vain virheitä, vääriä juttuja."
"Jos kokeilisin vielä?"
"Miksi?"
"Tekisit jotain toisin, vaihtaisit näkökulmaa?"
"Ei se kuitenkaan johda mihinkään. Ei ole ennenkään johtanut."
"Mikä saisi sinut uskomaan, että muutos voi tapahtua."
"No jos näkisin tai kokisin sen suuntaisia merkkejä..."

Elämä muuttuu joka hetki, pienin askelin. Usein odotamme sitä suurta, ravisuttavaa muutosta niin kiivaasti, että emme huomaa niitä pieniä asioita, jotka voisivat toimia uskoamme vahvistavina merkkeinä. Vasta jälkikäteen ymmärrämme, miksi tiettyjä asioita tapahtui. Mitkä kaikki asiat veivät oikeaan suuntaan. Eikä se suunta ole välttämättä se ensin haluamamme.

Minulla on vahva tunne siitä, että syksyllä elämäni muuttuu. On ollut jo pitkään ja olen sen mukaan itseäni ohjelmoinut. Heinäkuun hengähdyksessä tunnetta epäilee, koska ei näe mitään merkkejä tulevasta. Mieli ei niitä tarjoa eikä tajua, koska se on jo ennalta aikataulutettu olemisen olotilaan. 

Mutta nyt on jo elokuu. Entä jos mikään ei muutukaan? 











torstai 16. kesäkuuta 2016

Luovuuden puuskassa


Rakastan olla luova.

Tai ehkä luova on väärä sana. Toimeenpaneva? Ideat näkyväksi tekevä! Sellainen, joka nousee heti sohvalta ja alkaa toimia, kun idea tulee mieleen. Ja jonka päässä syntyy uusia ideoita jo ennen kuin edellinen on viety loppuun. Ensimmäisen valmistumista sopivasti kiirehtii, jotta toista voi pian aloittaa. Yöt nukkuu hyvin, koska kaikki polttoaine on armollisella tavalla kulutettu päivän aikana loppuun. Paitsi silloin, kun idea syntyykin viime hetkellä ja sen toteutuskeino jää pyörimään mieleen. Kuten viime yönä mietin, miten tänään syntyviin valkoisiin shortseihin saisin ujutettua jonkin jännän kullanvärisen jujun. Nappeina tai vetoketjuina. Ei malta nukahtaa, vaikka tietää sen olevan nopein keino siirtyä aamuun ja toteutukseen.

Ja kuinka kaikki tapahtuu puhtaasti innosta, ei huolesta. Ei pakosta tai stressistä. Siitä yksinkertaisesta syystä, että ideoita pursuaa mielen sopukoista ja ne kaikki tuntuvat hyviltä, toteutuskelpoisilta. Joidenkin kanssa malttaa hetken, jotta ne saavat jalostua. Toisten kanssa toivoisi voivansa jo hehkuttaa maailmalle: katsokaa, mitä sain aikaa!



Tätä on kuulkaa odotettu. N A U T I N!

Mikä parasta, en sunnuntaina välttämättä vielä tiedä, mille elämän osa-alueelle seuraavan viikon luovuus- tai toimeliaisuuspuuska kohdistuu. Itseäkin jännittää, kun miettii, mitäköhän seuraavaksi mieli tuottaa ja minkä kanavan se valitsee välittäjäkseen. Vieläkö ommellaan vai käännytäänkö jo jonkin toisen laitteen puoleen. Nettisivut pitäisi ainakin uusia, yritän vaivihkaa mielelleni vihjata. Voisiko ne olla seuraava kohde?

Joku miettisi maanisuutta. Toinen flowta. Itse mietin, kuinka suuri onnellisuuden lähde on, kun saa toteuttaa itseään ja tehdä niitä asioita, joista ilo syntyy. Ettei tarvitse odottaa toteutukselle sopivaa aikaa. Pyytää keneltäkään lupaa. Ottaa vain kankaan käteen ja ompelee, avaa tietokoneen ja kirjoittaa, kameran käteen ja kuvaa. Pohtimatta sitä, riittääkö huomisellekin mietittävää. Murehtimatta etukäteen sitä, milloin tämä kaikki loppuu, koska on niin suuri tahto elää ja kokea tämä juuri nyt.

Jos tämä on sitä kuuluisaa elämän virtaa, niin kiitos, pidetään tilaus jatkuvana... :)





lauantai 21. toukokuuta 2016

Maltti tuli kylään

Viikon sana: maltti. Olen muistuttanut siitä itseäni menneinä päivinä useammin kuin kerran. Tarjonnut sitä myös muille vastaukseksi - tai oikeammin ratkaisuehdotukseksi - huolta herättäviin kysymyksiin. Hetimullekaikkinytpitiollajoviimeviikolla-ihmiselle vaikea paikka. Pää täynnä ideoita. Yrityksenkin näkökulmasta tuntuisi pitkästä aikaa olevan edes hailakan vihreä valo päällä, mahdollisuuksien vaaleanpunainen matto levitettynä. Omat voimavarat: mahtavat!


Nyt on otettava vasara ja saha käteen, ymmärrän. Mutta rakenna maltilla, sanon. Kaikki mahdollisuudet uudelle kasvulle ovat juuri nyt olemassa, kuulen. Olotila, jossa uskoo, että lopputulos on moninverroin hienompi ja palkitsevampi kun tien rakentaa rauhassa. Kun etenen tietoisesti. Ajatuksella ja itsevarmasti, mutta nauttien. Ei vain maalia kohden silmät kiinni sohaisten vaan jokaiseen tekoon ja siirtoon luottamuksella suhtautuen.

Ensin oli laatu. Sitten tuli maltti. Voisiko yksinyrittäjällä parempia ohjenuoria olla? Tilanteessa, jossa kassa sanoo, että juokse jo. Tee mitä tahansa, mutta tee. Myy vaikka itseäsi, jos tuotetta et osaa - tai se ei myy. Sen sijaan, että panikoituisi ja ahdistuisi, ehkä myös pettyisi tuloksettomuuteen, ottaakin riskin ja samalla yhden askeleen taaksepäin. Rauhoittuu. Valaa itseensä uskoa. Omaan osaamiseensa, tuotteeseensa, näkemykseensä. 

Mietitään tavoite, konkreettisen realistinen. Ei mitään maailmanvalloituspuheita, ollaan parhaita hehkutuksia. Vaan sellainen, jonka pystyy kuvittelemaan todeksi ja tuntemaan tapahtuneeksi sisimmässään. Sellainen, jonka yhteydessä voi sanoa, että vaihtoehtoa ei ole, koska sellaista ei itselleen myönnä. Kuitenkin riittävän kova, jotta pistää vipinää kinttuihin. Tai ainakin aivosoluihin. Missä olen puolen vuoden päästä? Miten laadukasta elämäni silloin on? Missä muutos, joka tulee tapahtumaan, ensisijaisesti näkyy? Mielessäni, asiakkaiden hymyssä vai pankkitililläni - vai niissä kaikissa?

Määritellään sitten, missä ollaan nyt. Nähdään mahdollisuudet, saavutettavuus. Mietitään, mikä olisi ensimmäinen askel tavoitetta kohden ja otetaan se. Mutta vasta huomenna, koska tänään ei sovi. Yön yli harkittuamme teemme kaiken laadukkaammin ja siksi määrätietoisemmin. Virheettä, aikaa säästäen, kaiken tiedostaen - nauttien - teon seuraukset ymmärtäen. 

Kyllä minä opin, kunhan maltan opetella. Keksin loistavan ratkaisun ongelmaan. Järjestän aikaa toteuttaa. Löydän kokonaisuuteen punaisen langan. Ymmärrän sovellettavuuden. Kunhan uskon ja annan itselleni aikaa. Ja muutokselle kans. 

Annan asioille aikaa tapahtua

Maltti on tullut kylään. Taidan sisustaa sille huoneen. Niin hyvää pataa ovat mielenrauhan ja laadun kanssa. Kolmistaan kulkevat, käsikynkässä kohti seuraavaa leiriä. Matkalla tavoittavat ja ottavat rauhaisan iloiseen ryhmäänsä mukaan uupumuksen, pettymyksen, luovuttamisen ja lopulta myös kiireen. Yhdessä kapuavat kohti huippua. Käsi kädessä, hymy huulilla...




perjantai 22. huhtikuuta 2016

Elämäni elokuvaa arvioimassa

Sormet tanssivat näppäimistöllä. Teksti soljuu ruudulle melkein itsestään. Pitkälle prosessoituja ajatuksia. Läpeensä käytyjä kokemuksia ja tapahtumia. Niitä, joista kuvittelisin jo kaikki mehut puristaneeni ulos. Syntyy sivuja, täyteen kirjoitettuja. Punaista lankaakin olen kieputtelemassa rivien väliin. Olen toteuttamassa yhtä unelmaani: oman tarinani kirjoittamista mustalla valkoiselle. Voi olla, että se tallentuu vain tietokoneen muistiin. Unohtuu heti, kun viimeinen piste on paikoillaan. Mutta jo se, että tarina etsiytyy ulos alitaljunnan ja mielen sopukoista, tuntuu eheyttävältä. Merkitykselliseltä.


Ensimmäistä kertaa tuntuu, että katselen menneisyyttäni kuin elokuvaa. Vierailijana, ulkopuolisena katsojana, tarkkailijana, pienen välimatkan päästä. Oman elämäni kaukosäädin kädessä. Itse voin päättää, missä kohdin painan pause-näppäintä voidakseni tutkailla pysähtynyttä tilannekuvaa tarkemmin. Pääasiassa annan tarinan kuitenkin soljua. Myötähäpeä saa peittämään silmät ja korvat, niin kuin toisinaan Frendejä seuratessani. Välillä naurattaa, oma hassu, yksinkertainen elämäni. Jotkut asiat olisivat voineet jäädä tallentumatta, mietin. Mutta nekin ovat osa tarinaa, kuljettavat sitä eteenpäin. Jotkin kohdat ovat yhä niin kipeitä, että 100x eteenpäinkelauskaan ei tunnu olevan riittävän nopea. Ei tarvitse pysähtyä, sanon itselleni, koska kaikella on aikansa. Myös kivulla ja sen läpikäynnillä.

Nyt ymmärrän. Syitä ja seurauksia, kokonaisuutta. Ymmärrän myös, mitä tarkoitetaan tunteiden tarkastelemisella objektiivisesti. Ikään kuin minkä tahansa tunteen voisi ottaa muovailuvahamaisena möykkynä käteensä ja tutkailla sitä kaikista mahdollisista näkökulmasta. Tunnustella ja tuoksuttaa sitä - ja lopulta heittää pois. Taidan tämän jälkeen uskoa yhä vahvemmin siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Jokaiselle menneelle hetkelle, etenkin myönteisesti tähän hetkeen vaikuttaneelle, luon tarkoituksen nykyisyydestä käsin. Käyttäen kehysteoriana karttaa, jonka avulla olen suunnistamassa tulevaisuuteen. Siten elämä näyttää ketjuna ymmärrettäviä, merkityksellisiä, tarkoituksenmukaisia, tavoitteellisiakin tekoja. Ei vain summittaisena haahuiluna tai kauhutarinana, jollaiseksi sen mielessäni usein kuvittelen.

Siinä samalla syntyy ymmärrys nykyisyydestä. Entäs jos nykyelämäni on juuri siksi niin sirpaleista ja hajanaista, että se tyydyttää siten parhaiten minuuteni eri puolia? Säntäilemällä ja yrittämällä hyödynnän vahvuuksiani tasapuolisesti. Annan erilaiselle osaamiselleni mahdollisuuksia tulla käytetyksi. Siten tunnen olevani tasapainossa. Mikään persoonani osa-alue ei jää nurkkaan itkemään. Ne vetävät toisiaan mukaan tanssiin. Tarjoavat toisilleen soolovuoroja. Tukevat toinen toisiaan, jotta voin kehittyä kokonaisena, ihmisenä. Näin kirjoitettuna kuulostaa hyvinkin multipersoonaiselta meiningiltä. Mutta se tuntuu kaikkea muulta, mieltä rauhoittavalta.

Elokuva on pitänyt ensin saada valmiiksi, jotta sitä voi katsella. Johonkin kohtaan on pitänyt filmi katkaista ja kirjoittaa 'the End'. Jatko-osan kuvaukset on kannattanut aloittaa heti, kun kaikki näyttelijät ovat paikalla ja viimeiset juonenkäänteet vielä hyvin muistissa. Elokuvan katselu vaatii asettumista aloilleen. Muuten se on vain taustahälinää ja satunnaisia tilannekohtauksia. Juoni jää silloin hajanaiseksi. On istuuduttava alas, pysähdyttävä, rauhoituttava elokuvan äärelle. Jottei häiritse muita ja voi uppoutua. Jokainen elokuva jättää monta kysymystä avoimeksi päättyessään, useat eri tulkinnat vaihtoehtoiseksi, tulevaisuuden määrittelemättömäksi. Mutta se on ruokkinut mielikuvitusta ja tarjonnut selityksen loppukohtaukselle.

Elokuvaa ei useinkaan jaksa katsoa looppina, koko aikaa perätysten. Kun se on katsottu, se laitetaan odottamaan seuraavaa katseluhetkeä. Joitain ei katsota enää koskaan uudestaan. Niistä on riittänyt ammennettavaa tämän hetken tunteisiin vain kerran. Tai voi olla, että ne ovat jättäneet kerralla meihin niin vahvan vaikutuksen, että muistamme ne aina. Elokuva istutetaan dvd-koteloon ja laitetaan hyllyyn odottamaan. Jossain vaiheessa se lähtee ehkä kiertoon. Emme tarvitse sitä enää.

Myös oman elämän elokuvan äärelle on pysähdyttävä, tarinalle on antauduttava. Jotta näkee ne kaikki vivahteet ja juonenkäänteet, joita tarinaan on kirjoitettu. Mutta kun elokuva on katsottu, sen voi laittaa pois. Odottamaan hetkiä, jolloin tarvitsee vahvistusta juonenkäänteistä tai suunnanmuutoksista, täydellisiä repliikkejä toistettavaksi jatko-osassa. Silloin siihen palataan. Ei välttämättä edes katsoen koko elokuvaa. Kohtaus, joka alkaa hetkestä 01:58:02 riittää. 'The End'  palauttaa nykyhetkeen. Täynnä ymmärrystä siitä, miksi siitä on tullut sellainen kuin se on.

Juuri nyt katselen oman elämäni elokuvaa. Kriittisenä ja armollisena. Analysoin sitä ja sen yksityiskohtia. Kirjoitan siitä kuvausta, arviointia ja oivalluksia. Moni asia tuntuu hyvältä. Että pystyn tarkkailemaan jotain vahvasti kokemaani niin objektiivisesti. Että pystyn sitä kirjoittamalla taltioimaan.

Että tunnen vahvasti, kuinka juuri nyt on kaikelle tälle oikea aika.




tiistai 5. huhtikuuta 2016

"Mä en osaa mitään"

Tänään se iski, ajatus: "mä en osaa mitään." Lamauttava, romahduttava, polvilleen pakottava. Uskomus, joka kumpuaa jostain alitajunnasta ja jolla ei ole todellisuusperää. Järki ei todista mitään tuota ajatusta puoltavaa. Aamulla oli mitä onnistunein asiakastapaaminen. Itsensä ja osaamisensa kehittäminen on elänyt viime aikoina todellista kultakautta. Eilen lähti veropaperitkin harvinaisen pienen väännön, tavattoman vähäisten kyynelten saattelemana eteenpäin. Elämä on ollut naurua, pää pystyssä kävelyä, nautintoa. Ja silti mieli hokee juuri tässä ja nyt lausetta:"en osaa mitään."



Se tuntuu absoluuttiselta. Tyhjyydestä kumpuavalta. Keuhkoja riivaavalta, hengitystä tihentävältä. Se on uskomus, jonka tarkoitus on viestittää minulle jotain. Suunnan tarkistamisesta, olosuhteiden muuttamisesta. Mistä tiedän? Koska tämä ajatus ja tunne on tuttu. Yleensä se on ollut merkki ahdistuksesta. Nyt vasta ymmärrän, että sillä on aina ollut tehtävänsä laajemmassa kuvassa.

"Mä en osaa mitään" kertoo omien odotusten ja toteutuman välisestä etäisyydestä. Joko siitä, että omat tavoitteet ovat livahtaneet liian kauas ja niiden saavuttaminen tuntuu toivottamalta. Tai siitä, ettei ole tyytyväinen omiin aikaansaannoksiin, yrittämiseen, otettuihin askeleihin. Näin sanoessani myönnän, että toivon kaiken olevan pian toisin, mutten malttaisi odottaa. Kuukautta tai vuotta, jonka moni muutos tarvitsee tapahtuakseen. 

Se on se pieni takapakki tiellä menestykseen, joka saa tarkistamaan realiteetit ja resurssit. Se, joka muistuttaa, että välillä on laskeuduttuva olemisen olotilaan, ennen kuin voi taas pyrkiä ja toimia. Tehdä ja toteuttaa. On hengitettävä välillä, jotta jaksaa taas. 

Minulla on toinenkin lause, jota alitajunta välillä syöttää. En ole onneksi pitkään aikaan sitä kuullut. "Tahdon kotiin". Kuulin sitä aikoinani paljon, vaikka olisin ollut jo kotona. Kyse on toiveesta ja tarpeesta päästä sellaiseen olotilaan, jonka liittää kotiin: on turvassa, lämpimässä, rakastettu, ymmärretty, rauhassa...

Alitajunta taitaa syöttää meille viestejä, jotka on joskus tulkittava. Ne eivät välttämättä tarkoita sanasta sanaa sitä, mitä kuulemme. Joskus tarvitaan pitkäkin tarkastelujakso ennen kuin todellinen merkitys paljastuu. "Mä en osaa mitään" voisi olla myös itseä rankasti ruoskiva, aliarvioiva, kaikkea muuta kuin armollinen hokema. Sellainen, joka syö lopunkin virran, lopettaa pienenkin yrittämisen. Sen verran itsesääliin taipuvainen olen, että tuohonkin tulkintaan taipuisin, helposti. Hankalaksi ja pelottavaksi se muuttuu, jos siihen uskoo. Jos saa järjen mukaan leikkiin todistamaan, että niin todella on...

Kokemuksesta olen oppinut, että oikea viesti on: laita jälleen jalat maahan ja maadoitu. 
Etsi oman tekemisesi sydän.






torstai 24. maaliskuuta 2016

Tulevaisuuskuvia ja uudelleentulkintoja

Minäkin vanhenen. Vaikka täytänkin aina vain ja taas 25. Tänä vuonna aloitan uuteen orientoitumista heti. Seuraavan kerran kun on eilisen kaltainen päivä, kymmenluku elämässäni vaihtuu. Ikäkriisistä kyselee moni. Jos on kriiseillyt jo koko vuosikymmenen, tarvitseeko enää? Silti väkisinkin miettii. Mitä on jo saavuttanut, mitä seuraavaksi tahtoo? Onko jotain, mikä jää kokonaan kokematta, jos sitä ei seuraavien 364 päivän aikana toteuta? Onneksi vain muutama ovi painuu raolleen. Mikään ei vieläkään kokonaan sulkeudu. Monen monta on vasta avautumassa.


Tulevaisuus määrittää sen, miten menneisyyttä tulkitsemme. 

Yksi lohdullisimmista ja rohkaisevimmista lauseista, jonka olen pitkään aikaan kuullut.

On jännää, miten erilaisia asioita menneisyydestä poimii, kun niitä tarkkaileekin merkkeinä siitä, miten todennäköisesti onnistun luomaan haluamani tulevaisuuden. Usein kun on niin, että sillä hetkellä, kun olemme vasta asettamassa tavoitteitamme, olemme jo tehneet jotain sellaista, mikä on vienyt meitä oikeaan suuntaan. Pienten, jo otettujen askelien tunnistaminen vahvistaa mielikuvaa, että meillä on tavoite. Se myös vahvistaa uskoamme, että kykenemme haluamamme matkan sen luo taittamaan.

Voi olla, että pienet onnistumisemme ovat tapahtuneet kokonaan toisella elämänalueella. Siksi emme heti näe, että ne hyödyttäisivät juuri asetettua tavoitetta. Mutta niitä tarkkaillessa ja pohtiessa voikin löytää hyviä muistuttajia, kuinka olemme ennekin olleet rohkeita, uteliaita, virheistä oppivia, päämäärätietoisia, innostuneita, sitkeitä, armeliaita, uudelleen jaloilleen nousevia, kävelemään oppivia - osaavia onnistujia.

Samalla monet asiat saattavat saada mielessämme uuden tulkinnan. Uudenlaisen aseman. Jokin, joka aiemmin on näyttäytynyt ja tuntunut epämääräiseltä haahuilulta ja päättämättömyydeltä nouseekin omassa arvoasteikossa ykköseksi. Sen, joka on tuntunut vain vievän liikaa energiaa tuottamatta riitävästi mielihyvää mieltää joksikin, joka on opettanut eniten sitkeydestä ja päättäväisyydestä. Mahdollistanut tämän hetken hyvän olon.

Omalla kohdallani yksi tuollainen uudelleenmäärittelyn kohteena oleva ominaisuus on moniosaaminen - joidenkin mielestä monilahjakkuus. Niin kuin se on minua harmittanut, että en osaa mitään täydellisesti, montaa kyllä hyvin. Hamuamalla omaan osaamiskansioon kaikkea ja vielä jotain muuta, minusta on tuntunut, etten vain osaa päättää. Olen usein ollut ahdistunut siitä, etten löydä sitä omaa juttuani. Etten tiedä, mikä minusta tulee isona.

Nyt kun katson taaksepäin, huomaan rakentaneeni itselleni melko tietoisestikin laajan kokemus- ja osaamispohjan. Sellaisen, jonka ansiosta työpäiväni eivät oikeasti ole toistensa kaltaisia. Jonka myötä voin tehdä melkein mitä haluan. Joka vielä antaa uskoa sille, että kykenen ottamaan haltuuni melkein asian kuin asian niin tahtoessani. Aiemmin ajattelin, että tämä on huono juttu. Etten pysty keskittymään mihinkään. Rääpin vain keikkoja sieltä täältä. Ei ole kunnon myytävää tuotetta. Eikä oikein vakuuttavaa osaamista. Mistään.

Juuri tällä hetkellä tuo moniosaaminen tuntuu siltä, mihin on helppo lähteä uusia tulevaisuuskuvia luomaan. Se tuntuu betonilta jalkojeni alla. Kaiken kivan alulta ja juurelta. Suurelta mahdollisuudelta, jota kohtaa tunnen kiitollisuutta. Joltain sellaiselta, joka hyvin vahvasti määrittää paitsi minua myös sitä, mitä haluan elämältäni.


Tänä pääsiäisenä ajattelin hieman coachata itseäni ja miettiä, miltä haluaisin elämäni näyttävän ja tuntuvan, kun vuoden päästä lepuutan korkokengistä väsyneitä, mennyttä ja alkavaa vuosikymmentä juhlineita jalkojani sohvalla. Minulla on tutina, että tuo moniosaaminen on isossa roolissa miettiessäni, mitä sellaista minulla jo on, jotka mahdollistavat haluamani elämän toteutumisen. Ja minkä pienen pienen teon voin tehdä heti huomenna, joka vie minua ihanne-elämääni kohti?

Sitten sen teen. 

"I am forty but fabulous" - se tulee olemaan teemani. Olkoot tämä paras 39 vee -vuoteni ikinä. :)




maanantai 21. maaliskuuta 2016

Kun tyylikonsultti konmaritti vaatekaappinsa

Viime postauksessa haaveilin siitä, että vaatekaappini olisi siivottu ja kaikki turha poistettu. Että se olisi laatua täynnä: vain oman tyylisiä ja käytössä olevia vaatteita. Tyylikonsulttina ja pukeutumisneuvojana sellainen pitäisi kaiketi kaappini olevan aina. Edellisestä läpikäynnistäkään ei ole kauaa ja silloin vaatetta poistui. Ihan oikeasti, sitä poistui! Silti minulla on ollut tunne, että kaappini on liian täynnä...

Kuulin itseäni ja toivettani. Heti postauksen jälkeen törmäsin monessa eri ympäristössä tällä hetkellä kovasti maailmalla leviävään, trendikkääseen KonMari-metodiin. Japanilaisen Marie Kondon kehittelemään kodin järjestelymenetelmään, jossa tavaroita pohditaan siitä näkökulmasta, tuottavatko ne iloa. Kun kampaajani kertoi konmarittaneensa (mikä sana!!) vaatekaappinsa, en voinut muuta kuin käydä heti kampaajatuolista lähdettyäni ostamassa tuon salaperäisen kirjan. Vaaleanpunainen opus, joka lupaa elämään muutosta. 

Ja kun jokin lupaa muutosta, kunhan vain toimii tietyllä tavalla, olen niin mukana! ;)

Lukiessani ensin naureskelin. Sitten huolestuin masentuneista sukkahousuistani, koska olin säilyttänyt ne aivan väärin. En lainkaan kunnioittaen, tehdystä työstä jalan ja kengän välissä kiittäen. Kirjan luki hetkessä, se vei mukaan. Jotain psykologista siinä on. Halu kokeilla menetelmää erityisesti vaatteisiin kasvoi loppua kohden. Lopulta vain odotin, että olisi sopiva hetki vaatekaapin konmarittamiseen. En millään uskonut, että se voisi tapahtua vain muutamassa tunnissa (eikä kohdallani tapahtunutkaan). Luulen, että Marie ei ole nähnyt näin isoa vaatekaappia (vaikka onkin)... ;)


Perjantai-illan iloksi raahasin kaikki vaatteeni olohuoneeseen yhteen läjään. Yksitellen otin vaatteen käteen ja tunnustelin, tuoko se minulle iloa. Ne, jotka eivät tuoneet lajittelin roskiin heitettäviin ja tavalla tai toisella kierrätettäviin. Roskiin päätyivät lähinnä rikkinäiset ja totaalisen kulahtaneet. Monia rakkaita, mutta sittemmin iloa tuottamattomia vaatteita halailin ja pussailin. Kiittääkseni niitä siitä, mitä ne ovat elämääni tuoneet.

Löysin paljon yhtymäkohtia siihen, miten tähän asti olen ajatellut vaatekaapin siivoamista ja toimivan vaatekaapin kokoamista:

  • Liian pieni vaate, kiristävä ja puristava on ikävä. Samoin liian isona päällä roikkuva. Ne eivät tuota iloa. 
  • Jostain vaatteesta tuli iloa tuottava, kun keksin, minkä pari se on. Yksinäiset, väärän malliset, päällä ikävän tuntuiset, joita ei oikein haluaisi laittaa päälleen - niitä tuskin voi tuntea iloa tuottaviksi.
  • Minua häiritsee vaatteissa juuri kulahtaneisuus. Pienikin. Sellainen, joka monen mielestä on vain hyväntahtoista ajan tuomaa patinaa. Hyvältä näyttävä, ryhdikäs, muodossaan pysyvä vaate on ilo silmälle.
  • Jos juhlamekko on palvellut jo viidessä tilaisuudessa, on aika päästää se eläkkeelle tai toisen juhlatilaisuuksia ilahduttamaan.
  • Jos minusta tuntui, että vaate pitää peittää jollain, jotta sen voi laittaa päälle, en usko sen tuottavan iloa. Vaatteet ovat niin kauniita, että niiden kuuluu näkyä. Olen onnekas, että saan esitellä ja kantaa niitä ylläni. :)

Toisaalta opin taas tuntemaan itseäni paremmin:

  • Kaapissani on paljon vaatteita, joita en vain raaski heittää pois, koska syy x tai y. Olen hyvä keksimään syitä. 
  • Olen hankkinut paljon värikkäitä yläosia, mutta ne eivät tuota minulle iloa. Värikarttani iloitsee hankinnoistani, mutta... En ole koskaan oikein uskonut kohdallani värikkäisiin puseroihin ja t-paitoihin, mutta nyt sydänkin vahvisti asian. Siirrettyäni ainakin viisi värikästä yläosaa kierrätyskasaan annoin itselleni luvan pysytellä jatkossa turvallisessa mustassa. Omalle tyylille saa olla uskollinen. Se ei ole tylsää. Oma tyyli tuntuu omalta ja tuottaa iloa ja itsevarmuutta!
  • Tara Jarmonin jakku - etkö olisi voinut edes hieman sydäntä pompottaa, oikeasti? (Brändimielikuva, hinta, leikkaus, viimeistely, mikään ei muuttanut tätä)
  • Luulen, että en ole heittänyt joitain vaatteita pois jo aiemmin, koska olen halunnut vain omistaa paljon vaatteita. Mielellään vielä laadukkaita merkkejä. Että vaatekaappini näyttäisi pätevältä. Kuin se olisi määrästä kiinni. Enemmänkin kait siitä, että jokainen vaate on käyttökelpoinen ja rakas...
  • Eniten ilon pilkahduksia tunsin hypistellessäni pitsiä, paljetteja, haalareita... Arkeni tulee olemaan täynnä juhlaa jos se vaatteista on kiinni.

Todellisuuskin iskee pian:

  • Minulla ei ole enää kevättakkia. Ne eivät tuottaneet iloa. Toivon, että talvi joko jatkuu jonkin aikaa, jotta ehdin tehdä uuden takin. Tai sitten tulee suoraan kesä. 
  • Mökillä tulen jatkossa käyskentelemään pikkumustassa, koska rönttövaatteet eivät tuottaneet iloa...
  • Jo karsitusta kaapistani lähti reilu puolet pois - kyltymätön mieli kysyy heti, millä tilan täyttäisi?

Mutta myönnän: nyt kaappini näyttää minulta. Jokainen vaate on potentiaalinen huomenna käytettäväksi. Muutaman järkiperusvaatteen jätin. Mutta vain sellaiset, joiden tiedän tuottavan myöhemmin iloa, tietyssä hetkessä. Kuten paukkupakkasilla. Kiitos tämän talven tunnetilojen, jotka pystyin vaivatta palauttamaan mieleeni.


Heti kaapin järjestelyn jälkeen lähdin kaupungille. Mielenkiinnosta pyörähdin muutamassa vaatekaupassa. En kokenut tarvitsevani mitään. Mikään kaupoissa ei tuottanut niin paljon iloa, että se olisi päässyt tyhjentyneen kaapin täytteeksi. Rituaali oli tehnyt tehtäväksi. 

Seuraavaksi on kenkien ja laukkujen vuoro. Oh dear! En päästä itseäni helpolla. Säästytäänköhän hyvästejä jätettäessä kyyneliltä?

p.s. Pari päivää järjestelyn jälkeen otan yhden lempimekoistani kaapista. Tuntuu, että se tuottaa vielä enemmän iloa, kun sitä ei tarvitse etsiä rutistuksesta muiden vaatteiden seasta. Kuin se olisi saanut levätä ja suoristua henkarissa levätessään. Valmiina kohti uusia seikkailuja.

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Laatu

Viime syksynä hetkenä eräänä mieleeni nousi kysymys: millaista elämäni olisi, jos oikeasti satsaisin laatuun määrän sijaan? Mitä silloin tekisin? Mitä valitsisin? Pian tuo sana, laatu, pääsi kirjoitettuna keittiöni liitutauluseinälle. Samalla se altistui syvemmälle tarkastelulle. Näenhän sanan aina juodessani aamukahvia.



Olen aina halunnut uskoa "pyydä niin saat" -teorioita. Että, kun oikein pyydän ja toivon, niin haluamani asiat vain ilmaantuvat elämääni. Minusta tuntuu, että vaikka kuinka olen pyytänyt rahaa tai rakkautta, ei niitä ole ilmaantunut. Tiedän kyllä, että olen liikaa ajatellut niiden puuttumista, vaikka olemassaoloa olisi pitänyt. Siis oma vika. Väärin ajateltu. ;) 

Laatu tuntuu olevan ensimmäinen juttu, jota olen tietoisesti omaan elämääni toivonut ja havainnut sitä myös pian saavani. Vaikka vain pohdiskelin ja hyvin abstarktilla tasolla ensin tunnustelin. Enkä nyt tarkoita luksusta. 

Koska tunnen eläväni juuri nyt laatuelämää, olen pysähtynyt miettimään, mitä tuo laatu tällä hetkellä on elämässäni? 

Mielenrauhaa, hidastamista. Tasapainoa. Ajattelen ensin, teen vasta sitten -toimintaa, joka suhteellisen nopeakäänteiselle ihmiselle on aiemmin tuntunut jopa mahdottomalta saavuttaa. Vähemmän purettuja ompeleita. Useampia sellaisia vaatteita kaapissani, joiden tiedän palvelevan minua pitkään. Luomumaitoa. Tuoreita kasviksia. Estetiikkaa. Ja vaikka en halua kääntää laatua luksukseksi (todelliseen sellaiseen ei ole varaa) tai brändipröystäilyksi, nautin suuresti, kun kenkähyllyäni kuvaavat sanat "fabulous but quality". 

Tottakai ajattelu on laajentunut myös kotiin ja sisustukseen. Haluaisin, että minulla olisi ympärilläni vain sellaista tavaraa, josta nautin ja/tai jota tarvitsen. Kaikkien kaappien ja laatikoiden myllääminen tuntuu kuitenkin niin työläältä, että kroppa ei vielä ole lähtenyt mielen matkaan. Ajattelen siis ensin asiaa, perinpohjin.  Pienet rempattavat asiat kotona ovat alkaneet ärsyttää siinä määrin, että pelkään pian asuntoni peittyvän muoveista. Kaikki rikkinäinen, vaikka se olisi vain vintillä odottamassa kuormaa Sorttiin, vaivaa.

Kokatessa olisi ihanaa, kun olisi kaikki välineet olemassa. Vihannesmandoliinit ja muut. Kiiltävät pannut, juuri oikeanlaiset kattilat. Kauneutta ja kätevyyttä. Ehkä se saisi minut viihtymään vielä paremmin hellan ääressä, johon olen taas omaa paikkaani ollut sovittelemassa. Ravinto-ongelmaankin kun tuntuu, että sana laatu on sittenkin se ratkaisu. Kun päätin lähestyä syömisiäni siitä näkökulmasta, että nautin jokaisesta suupalasta, jonka suuhuni laitan, kiinnostus ruokaan on palannut. Ruoka voi olla hyvää, mutta terveellistä. Te muut ehkä sen jo tiesitte. Itse tajusin vasta, kun olen luopunut pakkomielteisestä määrien ajattelusta "syö useammin, vähemmän hiilareita, enemmän proteiinia."


Mielenkiintoisinta on ollut laatu-ajatuksen vaikutukset omaan tapaani tehdä töitä. Työnlaatuun. Se ei ollut alunperin tavoite eikä edes toive - enemmänkin osoitus siitä, että mielessä pyörivillä asioilla on vaikutuksensa koko elämään. Olen aina kuvitellut tekeväni työni hyvin. Viime aikoina olen kuitenkin saanut erityisen paljon hyvää palautetta. Hämmentävimmältä se tuntuu silloin, kun omasta mielestä on vain kiire ja stressi. Selitän itselleni, ettei ole ollut aikaa sählätä. Kaiken on pitänyt mennä kerralla putkeen. Ja niin on käynyt. Miksi? Kun tekee vain asioita, joista nauttii, omaa tekemistään kehittää automaattisesti. Vähemmällä työllä saa enemmän. Täydellinen onnen ansaintalogiikka. Samalla itsevarmuus lisääntyy ja sitä myöten myös laatu. Mikä ihana ajatus, että työskentelemällä laadukkaasti 4h voisit saavuttaa parempia tuloksia kuin sähläämällä ja haahuilemalla 8h.

Monessa menestysreseptissä lähdetään ajattelusta enemmän, pidemmälle ja kovempaa - ja se on juuri se, jota minun on ollu vaikea viime vuosina toteuttaa. Koska se tuo mukanaan pelon, etten kykenekään. Vaikka olen todella kilpailuhenkinen ja haluaisin olla paras, tottakai. Kohdallani se johtaa kuitenkin vain suorittamiseen. En ajattele, että laiskottelemalla pitäisi saada palatseja. Tai täysin riskittömällä sijoittamisella miljoonia. Jotta saa, pitää myös antaa.

Mutta entäs jos elämääni määrittäisikin minimal elegance*? Millaiseen menestykseen vähemmän on enemmän -ajattelu voisikaan johtaa? Silloin laatu on avainsana siihen, että menestyy omassa elämässään, omilla kriteereillä. Että elää oikeasti omannäköistä elämää. Tekee valintoja sydämestä. Luottaen vahvasti siihen, että kun tekee asiat hyvin, se kantaa ajan myötä hedelmää. Olenko oikeasti luottanut? En. Luotanko nyt? Teen parhaani.

*Minimal Elegance on mm. eräästä ratkaisukeskeisestä terapiamuodosta käytetty kutsumanimi, jossa hoitotuloksiin pyritään mahdollisimman vähäisillä tapaamisilla, tiettyjä työkaluja tehokkaasti hyödyntäen. Tutustuessani siihen, näkökulma kolahti minuun täysillä. Nyt törkeästi lainaan tuota termiä, koska koen sen hyvin kuvaavan sitä, millaista elämää haluaisin elää.





lauantai 5. maaliskuuta 2016

Pienet hyvät teot


Tunne, kun ympärilläsi olisi tuhat ja sata kiinnostavaa asiaa, mutta jostain syystä pysyttelet tiukasti sohvallasi ja tuijotat somesisältöä. Tai vain haahuilet ympäriinsä, tarttumatta mihinkään, tekemättä mitään. Muistat toki soimata itseäsi myöhemmin illalla, kun et taaskaan saanut mitään aikaiseksi. Kerrot itsellesi, että olet laiska, aikaansaamaton, lurjus. Nämä sanat mielessäsi menet nukkumaan ja aamulla alkaa sama laulu.

Pitäisi, haluaisin, olisi kiva, mutta...

Siinä sohvalla "olisi kiva" -juttuja ajatellessasi saat kyllä tunteesta kiinni. Miltä tuntuisi sovittaa koko vaatekaappi läpi, siivota se samalla, löytää vanhoja vaatteita uudestaan, tehdä tilaa uudelle. Miltä tuntuisi juoda kaksi smoothieta päivässä. Aamulla vitamiinipitoinen, kirkkaanvärinen, raikas. Iltapäivällä jokin vähän ruokaisampi. Lehtikaalia ja pinaattia. Miltä tuntuisi piirtää, maalata, laulaa ja soittaa. Ihan yhtäkkiä olla vain luova ja luoda. Miltä tuntuisi, kun ikkunat olisi pesty ja ulos näkisi ilman tahroja. Aurinko pääsisi siivilöitymättä sisään. Mieleen ja sieluun. 

Miltä tuntuisi olla omasta mielestä täydellinen ihminen: joka hetki aikaansaava ja reipas, iloinen ja tasapainoinen, puhdas?

Kuitenkin aloitamme ja teemme joka päivä jotain, huomaamattamme. Silloin kun ostamme yrttipuskan pöydällemme haaveena, että siitä saisimme makua viikkojen ajan arkeen. Kun ilahdumme vanhojen farkkujen mennessä päälle. Kuoriessamme välipalaksi appelsiinin. Avatessamme sälekaihtimet aamulla. Piirtäessä tylsän palaverin muistiinpanopaperin täyteen ornamentteja.

En ole läpeensä laiska ja lurjus. En vain muista aina kehua itseäni niistä pienistä hyvistä teoista, joita itselleni teen. Sori siitä. 

lauantai 20. helmikuuta 2016

Tahdon

Kihlasin itse itseni. Kävelin sormuskauppaan ja ostin design-sormuksen. Oikeaan nimettömään sitä pujottaessani lausuin mielessäni: "Tahdon - tahdon pitää itsestäni huolta, tavoitella onnellisuutta ja rakastaa itseäni tällaisena kun olen." Aina se ei ole ollut - eikä tule olemaan - helppoa. Joskus oma tahtotila täytyy valan muodossa omaan mieleen takoa ja symboli tälle valalle luoda. Onnea on, että tätä ajatusta ei tällä hetkellä tarvinnut pakottaa tulevaksi. Fiilis on jo hetken ollut, että elämä on ihanaa ja minä pärjään. Tämän haluan säilyttää ja muistaa. 



Tarvitsemme muistuttajia, symboleita. Esineitä ja kuvia, jotka merkitsevät jonkin asian toteutuneiksi. Tai alkaneiksi. Tai meneillään oleviksi. Matkalla mukana oleva turistikartta on matkan eri vaiheissa kaikkea tätä. Kun löydämme sen kirjojen välistä vuosien päästä ja tutkailemme siihen tehtyjä merkintöjä, mieleemme palaa ei vain näkymiä vaan myös fiiliksiä, tuntemuksia, tuoksuja, makuja, ääniä...

Usein symbolin merkitystä miettii vasta jälkikäteen. Niin minulla kävi maratonmitalini kanssa. Pitkään se oli esillä vailla tunnesidettä. Koska jotenkin tuntui, että sen vain kuului olla esillä. Suoritus. Kunnes eräs aamu siivotessani otin mitalin käteeni ja ymmärsin sen symboloivan ja olevan minulle esimerkki siitä, että todella voin saavuttaa jotain, mitä tahdon. En käy mitalia välttämättä hipelöimässä, mutta palautan sen usein mieleeni silloin, kun päässäni pyörii ajatuksia, kuten "en osaa", "en kuitenkaan onnistu", "ei minulla ole mahdollisuuksia". 

Toisinaan symbolit muodostuvat merkityksellisiksi vahingossa. Kuten silloin, kun joku on antanut sinulle lahjaksi korun. Vähitellen käyttäessäsi korua sen merkitys sinulle syvenee ja vahvistuu. Siitä voi tulla voimaesineesi, onnenkalu. Kaikista koruista ei tule itsetunnon vahvistajia, vaikka ne kuinka olisi rakkailta saatuja. Ne voivat myös olla vain koruja.

Itselleni ainakin on vieraampaa ladata tietoisesti tarkoituksia johonkin esineeseen jo omistajuuden alkuvaiheissa. Miten jännittävä ja merkityksellinen hankintatilanteesta näin tulee. Siirtymäriitti. Pelkää tekevänsä väärän valinnan. Sitovansa kaikki odotuksensa ja unelmansa johonkin, joka ei niitä kannakaan. Joihin ne eivät sovi. Silmät hapuilevat sitä oikeaa. Mieli yrittää tunnistaa oikeaa tunnetta kehossa. Kun se oikea symboli löytyy, se valahtaa elämään kuin olisi siinä aina ollut. Niin kai käy kaikille asioille, jotka ovat sinulle niitä oikeita. 

Symbolin tarkoitus on antaa voimaa, muistuttaa tavoitteista ja unelmista. Sitoa tunteita ja ajatuksia itseensä. Epäuskon hetkellä sitä voi koskettaa. Välillä sen edessä voi kiittää jo toteutuneesta. Abstrakteista ajatuksista tulee konkreettisempia. Tulkittavia ja näkyviä.

Joka kerran, kun katsahdan sormustani, tunnen onnellisuutta ja iloa. Se muistuttaa minua siitä, että on ollut vaikea aika, pitkä sellainen. Mutta nyt lehti on kääntynyt. Olen uuden luvun alussa. Otsikkoa kirjoittamassa. En tiedä kirjoituksen sisällöstä niinkään, mutta tiedän, että tämä luku kirjoitetaan toisella äänensävyllä, laadukkaammalle paperille. 

Ilon ja onnen luku. 
Minusta tuntuu, että sormukseni tietää tulevasta paljon enemmän kuin minä.