sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Juhannus ja minä

Juhannusaaton aamu. Herättyäni tiedostan, ettei ole mitään suunniteltua. Tällä kertaa se tuntuu ahdistavalta. Mietin, johtuuko se siitä, että juhannuksena pitäisi olla. Oletusarvoisesti kaikilla on. Vai siitä, että ei vain ole suunnitelmia. Harmittelen, miksen tarttunut niihin tapahtumiin, mitä tarjolla oli. Eivät ne tuntuneet omilta. Mutta siten ei olisi ollut yksin. Voisihan sitä esittää viihtyvänsä. Voisihan sitä vahingossa viihtyä. Miksi oikeastaan kieltäydyin?



Juhlapyhät. Aikoja, jolloin tuntuu, ettei ole tehnyt kuin vääriä valintoja ja päätöksiä koko elämänsä.  Monen yksin elävän, eronneen, sinkun kammo. Mitä tekisi, minne menisin? Voinko kysyä, saanko tulla? Saanko kieltäytyä kutsusta, jos se ei tunnu omalta? Miksen voi olla vain itsekseni? Kun mikään ei oikein tunnu parhaalta vaihtoehdolta, alkaa miettiä, miten sitä voikin olla niin epäsopiva tähän maailmaan. Miten sitä voikin tuntea itsensä niin vääränlaiseksi... 

Mietin miten tahtoisin Juhannustani viettää. Niin ajattelen usein juhlapyhinä. Erityisesti Jouluna. Melkein aina niihin kuvitelmiin liittyy hyvä ruoka ja juoma, jota nautitaan pitkään ja hartaasti. Ympärillä ei ole menoa ja melskettä, enemmänkin vain elämää. Jutellaan ja nauretaan. Ei ole kiire mihinkään. Ei edes saunaan.

Mutta jos kukaan ei ole jakamassa ajatustani siltä, miten tätäkin juhlaa pitäisi viettää, olenko epänormaali vai omanlainen? 

Herään hitaasti, kuten aina jos on vapaata. Ompelen. Haluan saada juhannusmekon valmiiksi, vaikken tiedä onko sillä käyttöä. Olin ajatellut pitkää lenkkiä. Parituntista nautiskellen hiljaisessa Helsingissä. Lähtö siirtyy, koska sykemittarissa ei ole virtaa. "Ei ole väliä, tänään ei ole aikataulua", sanon itselleni. Se ajatus itkettää. Lopulta päätän tehdä mekon valmiiksi ja lyhentää lenkkiä. En siksi, ettenkö olisi pitkälle hölkälle ehtinyt, mutta en ole syönyt sen vaatimalla tavalla. Todellisuudessa kuvittelen, että on kiire syömään, siivoamaan keittiö, pukeutumaan, toimiin... Kiire? Mihin? Eihän ollut mitään ja edessä yötön yö. Kerrankin tiedostan, miten kiire on vain mielen kuvitelmaa.

 


Kello on illalla lähes kymmenen kun saan vihdoin ruokaa lautaselle. Hyvää ruokaa: simpukoita, aiolia ja uusia perunoita. Syön ateriaa uusi mekko päällä parvekkeella, villasukat jalassa. Hemmottelen itseäni. Kaikki on taas hyvin. Sitä ennen olen käynyt lenkillä. Mieltä rauhoittavalla. Sen aikana eniten mielessä pyöri kysymys: miksi oman elämäntavan ja -tyylin, omien valintojen hyväksyminen on toisinaan niin vaikeaa? 



keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Ihana turhamaisuus


Haluan juhannukseksi kukkamekon, 
vaikka joudun pukemaan sen päälle untuvatakin.
Metsätiekävelylle laitan korkkarit, 
vaikka joudun ehkä ottamaan ne pian pois.
Aamupuuroni kaadan omituisen ihanaan kulhoon, 
vaikka se vie tiskikoneessa kolmen paikan.
Käsilaukkuuni pakkaan kuohuviinilasin, 
vaikka vesipullo ei enää mahdukaan.
Korviini laitan kimaltelevat lasihelmet, vaikka ei ole juhlatkaan.

Kapeassa hameessa on pakko kulkea hitaasti, 
elettävä hetkessä joka askeleella.
Kauppaan mennessä voi sipaista huulipunaa, 
jos vaikka naapuri näkisi ja ilahtuisi. 
Iso picnicliina tarvitsee paljon herkkuja painokseen, 
ettei lennä tuulen mukana. 
Vaaleanpunaisessa juoksuhameessa viimeisetkään askeleet eivät väsytä, 
kevyesti nousevat.
Maljakkoon laitan ruusuja, vaikka huomenna jo kuihtuvat.

Ihana, iloa tuottava, hetkiä vangitseva, olotiloja virittävä, itsevarmuutta luova, epäkäytännöllinen turhamaisuus. 
Kiitos, kun olet. 







sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Vaatteet, identiteetti ja arjen estetiikka

Olen viime päivät pohtinut kovin arjen estetiikkaa ja erityisesti vaatteiden roolia siinä. Kaikki lähti siitä, kun näin kotikadullani erityisen tyylikkään nuoren naisen. En tiedä, hätkähdinkö sitä, ettei hän ollut nuorille tyypillisesti farkuissa. Vai kiinnitinkö huomioni täydellisesti istuvaan takkiin, joka oli yhdistetty tämän hetken trendikkäimpiin kapeakärkisiin avokkaisiin. Mutta tunsin sen, kuinka rähjäiseltä näytin. Meikittömänä, tukka pikanutturalla, farkuissani ja nuhjuisesta neuletakissa. Olin matkalla kauppaan hakemaan maitoa. Silloin ei tarvitse näyttää, miltään. 




Tuossa hetkessä ymmärsin sen, mitä olen kauan jo puhunut: se miten pukeudumme vaikuttaa toisiin ihmisiin ja siihen miltä katukuvamme näyttää. Pukeutuminen voi luoda iloa ympärilleen, tiettyä tunnelmaa... Sen lisäksi, että se vaikuttaa myös omaan itsevarmuuteemme. Meillä on kaikilla erilaiset kauneuskäsitykset. Toisten mielestä juuri virttyneet villapaidat luovat oikeaa tunnelmaa. Minä en lakkaa ihailemasta täydellisesti leikattuja pukuja miesten päällä, upeita kotelomekkoja, klassisia piikkikorkokenkä - ja kauniita kankaita... Jopa niin, että voin katsoa the Suits -sarjaa (Pukumiehet) pysäytyskuvin.

Milloin kävi niin, että puen kotona mieluummin collegecaprit tai - niin, farkut - kuin mustan trikoomekon? Mistä lähtien on oma vaatteiden ostamiseni on enemmän perustunut "tämä on ok ja käytännöllinen" -ajatteluun kuin siihen, että "tämä on i-ha-na!" On helppoa vierittää syy vaatekauppojen niskoille: jos kaupat ovat täynnä farkkuja ja laatikkoneuleita, kukkamekkoihmisen voi olla vaikea ihastua.  Monen ihmisen mielestä olen nyt inhimillisempi, käytännöllisempi. Tässä havahtuneisuuden tilassa tunnen lähinnä, että pala identiteettiäni on kadonnut. 

Mutta muutuinko vai luovutinko? 



Olohuoneessani on asunut muutamien päivien ajan iltapuku. Tekemäni, asiakkaalle menevä. Katson sitä. Kangas on niin kaunis, että pakahdun. Olen myös kerrankin osannut asetella kankaan niin, että se korostaa mallia entisestään. Voin katsoa tuota tekelettä kauan. Se on taidetta, joka puhuttelee niin kuin taiteen kuuluukin. Tyydyttää estetiikan kaipuutani. 



Taittelen farkut nätisti kaappiin. Otetaan ne sieltä vasta, kun tarvitaan farkkutunnelmaa. Lankkaan korkkarit, etsin mekot päällimmäiseksi kaappiini. Mietin, tilaisinko toisen juoksuhameen. Käyn läpi kangasvalikoimaa: pari kivaa kesäkotelomekkoa voisi syntyä ilman uusia hankintoja...

Minun on aika taas olla minä. Ja minulla on siihen lupa.