torstai 26. maaliskuuta 2015

Kaikki on hyvin



Kaikki on hyvin. Kun sanon niin, leviää kehooni lämmin, rauhallinen tunne. Siitä tiedän, että se on totta. En vain toivo tai uskottele. Kaikki on hyvin, vaikka ei olekaan.

Töitä ehtisin tehdä enemmänkin, rakkauden täyttämiä hetkiä voisi olla useammin. Oikeastaan olen usein aika yksin. Polvi on kipeä, en voi juosta. Jännitän päivittäin, miten stoori "lapsuuden koti myyntikuntoon" saa jatkoa, mitä tänään talon alta löytyy. Kaikki suosikkikenkäni ovat loppuunkulutettuja. Eikä vieläkään kotini siivoudu itsestään. Laiskottaakin, mistä en entisenä työnarkomaanina saa itseäni moittia. Ja se raha... No niin, heh.

Silti minusta tuntuu, että kaikki on oikein hyvin. Juuri tässä ja nyt.

Elämä on jo jonkin aikaa tarjonnut mahdollisuutta tuoda menneisyydestä asioita murehdittavaksi ja märehdittäväksi. Ihan varmasti siellä on vielä jokin solu, hetki tai mutka, joka vaikuttaa siihen kuka nyt olen, jota en ole tarpeeksi tarkkaan miettinyt. Tai edes tiedostanut. Vaikeuksien ajattelu veisi mukanaan. Tulisi se tuttu ja turvallinen olo. Jossa läsnä on myös ahdistus, suru, pimeä. Se on turvallinen siksi, että siinä olotilassa saan koko minäni huomion itselleni. Kaikki energiani olisivat käytettävissäni. Pakko olla, koska muuten ei jaksa. Edes askelta.

Mutta nyt ei huvita lähteä mukaan siihen syöksyyn. Vaikka kuinka kultahansikkaiden muodossa niitä tarjotaan. Voin sovittaa, tunnustella. Hetken kuluttua haluan kuitenkin antaa ne pois ja todeta, kiitos ei. Juuri nyt ikävissä muistoissa kieriskely ei ole se, mitä tahdon tehdä. Saanko siis tehdä jotain muuta? Saanko lopettaa analysoinnin hetkeksi ja vain olla ja nauttia? Ajatella niitä ajatuksia, joita tulee ja menee. Jotka vievät kohti huomista. 

Jos suru ja ahdistus on ollut kauan mukana, niistä voi tulla turvasatamia. Kun on niiden valtaama, tietää, miten käyttäytyä. Ei tule yllätyksiä. Eikä pettymyksiä. Koska ei lähde mukaan mihinkään, mikä ei tunnu turvalliselta. Kun niille tietoisesti sanoo ei silloin kun niille ei ole varsinaista syytä, olo on kun huitoisi sankaripelaajana örkkejä pesäpallomailalla parhaassakin videopelissä - ja osuisi jokaiseen.

Juu ei. Nyt haluan käyttää kaiken energiani siihen, että huomaan ja tunnen, kun kaikki on hyvin. Haluan painaa mieleeni, miltä tämä tuntuu. Ja selvittää, mistä tätä olotilaa saa tilata lisää. Sillä aina ei tarvitse ajatella, mistä mikäkin johtuu. Voi myös vain olla ja nauttia.

Ja antaa itselleen luvan olla riittävän ehjä...

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Intuitiota ja pyytämistä

Olen ahminut kirjoja. Sellaisia, joista saan oivalluksia omaa elämääni ja minuuttani koskien. Jokainen kirja avaa uuden näkökulman. Jokaisesta saan jonkin uuden ajatuksen työstettäväkseni. Joskus lukeminen on oivalluksien ja heräämisien ilotulitusta. Sellaista, että herää into kokeilla kaikkia kirjassa esitettyjä tekniikoita ja heti. Uskoo lukemaansa niin, että kuvittelee elämänsä muuttuvan jo huomenna. Ja niin se muuttuukin, koska minä muutun juuri sillä hetkellä kun oivallan...



Niin minun kävi P. Peircen Intuitio -kirjaa lukiessa. Sen harjoitusten avulla voi löytää oman intuitionsa ja oppia käyttämään, kuuntelemaan sitä. Minulle tuo kirja oli johdanto siihen, miten pysähdytään ja opetellaan kuuntelemaan itseä. Huomasin pian, että jotain samaa - hengittämistä ja mielen tyhjentämistä, tietoista läsnäoloa - olin tehnyt jo juostessani. Tiedostamattani. Nyt päätin tehdä samoja harjoituksia myös paikallani. 

Etsiessäni intuitioni ääntä, löysin tavan rauhoittaa ja tyhjentää mieleni. Olotilan, jossa kaikki on hyvin. Jossa on vain valoa ja lämpöä. (On muuten jännää, kun alkaa huomata, että intuitio toimii...)

Intuition avulla voi myös pyytää. Kunhan osaa kysyä riittävän tarkasti. Ei riitä, että sanoo, että tahdon parisuhteen. Pitäisi osata määrittää, millaisen parisuhteen haluan ja millaisen ihmisen kanssa. Yhtäkkiä kaikki vitsini siitä, että minulla on 64 sivuinen nivaska kriteereitä potentiaaliselle puolisolle, eivät enää olekaan vitsejä. Fyysisessä maailmassa olen kranttu ja nirso. Intuition maailmassa pyytäessään maailman henkistä viisautta toteuttamaan toiveeni olenkin ihminen, joka osaa määrittää haluamansa erityisen tarkasti. Vähän liiankin hyvin. Mikä on siis totta, kysyy kriittinen ja unelmiini pettynyt minäni, miten minun pitäisi olla?



Ihmisenä olen kaiken ympäröimäni vaikuttama. Miljoonien ajatusten ja odotusten höykyttämä. On vaikeaa olla välittämättä siitä, mitä muut minusta ajattelevat tai mitä muut odottavat. Tätä läksyä olen opetellut kauan: tunnistamaan minän äänen ja elämään sen kanssa. Viime aikoina jos olen sanonut jonkin toiveen ääneen, olen usein jäänyt pohtimaan sitä, että haluanko sitä itse oikeasti. Vai haluanko siksi, että minun odotetaan haluavan. Että minun kuuluu tässä elämäntilanteessa, tässä yhteiskunnassa elävänä haluavan niin. Se, mitä intuitiopöllyissäni mietin ja pyydän onkin sitä omaa ääntäni, joka kumpuaa sydämestäni, minuudestani, sielustani. Se on puhdasta ja aitoa, jollen itse sitä muuksi muuta. 

"Mutta" on ihan mielettömän tehokas sana. Se saa meidät kuulostamaan kriittisiltä ja realistisilta, jalat maassa eläviltä. Siis älykkäiltä, täydellisiltä ihmisiltä! Mutta se myös estää meitä kokemasta ja tekemästä, toteuttamasta, elämästä. 

Me itse olemme se suurin este, miksi haaveemme ja unelmamme eivät toteudu. Vaikka emme varsinaisesti pelkäisi, jostain syystä värähtelemme toiveemme, ajatuksemme vastaisesti. Tutkiskellessani itseäni olen huomannut esimerkiksi, että vaikka kuinka osaan unelmoida siitä tunteesta, että vierellä on rakas ihminen, minussa elää pieni pelko. Samaan aikaan kun tunnen iloa, lämpöä ja riemua, kurkussani on pienen pieni kuristava tunne, rintakehääni painaa. Pienen pieni, mutta se on. Vastustava tunne. Mutta.

"Pyydä niin saat"-kirja (Esther ja Jerry Hicks) on johdattanut minua erityisesti tuohon maailmaan. Tunnistamaan tunteitani, vivahteita niissä. Pyytämään aika ronskistikin. Luomaan unelmieni ympärille positiivisten ajatusten ja tunteiden rykelmää. 

Tänään aamulla unelmoin. Kartanosta merinäkymällä. Auringon paistaessa istuisin pylväskaitein reunustetulla parvekkeella ja lukisin romaaneja. Joisin smoothieta. Meri kimmeltäisi auringon alla. Tietäisin, että kohta lähtisimME purjehtimaan. Tekisin ensin lenkin lähimaastossa, sen päälle pilatessarjan nurmikolla. SöisimME ulkona, patiolla. Aurinkovarjon alla. Höyrytettyä kalaa ja vihanneksia, lasi hyvää kuohuvaa päälle. 

Se tunne, kun vain unelmoi, eikä selitä. Ei kumoa unelmaa realismilla. Ei sano sanaa mutta. Ei haukkuisi itseä suureelliseksi, liian tavoitteelliseksi, materialistiseksi, huonoksi tai kykenemättömäksi. Silloin tuntuu, kuin se unelma jäisi oikeasti leijumaan ilmaan... Kehoon jää jännän kutkuttava, odottava tunne.

Minä haluan. Piste. Eikä muuta.

Vasta opettelen.

torstai 19. maaliskuuta 2015

Aika päästää irti...

Mennyt vuosi on ollut monella tapaa hyvin mielenkiintoinen ja merkittävä. Ennen kaikkea se on ollut sitä suhteessa itseeni. Liikunnan vihaajasta on tullut juoksija. Masennuksen jo kertaalleen voittanut on tipahtanut uudelleen kuiluun - ja noussut sieltä. Tuskainen sielu on osannut pyytää ja etsiä mielenrauhaa...



Vähitellen läpi pienten muutosten on tultu siihen pisteeseen, että on aika päästää irti. Tyylikonsultin ja Personal Shopperin hommat ovat vähitellen vaihtuneet toisiin haasteisiin. Niin voi käydä, että menettää kiinnostuksensa siihen, mikä aiemmin on ollut elämän keskipiste ja suurin intohimo. Nyt on aika pelastaa siitä se, mikä on pelastettavissa. Haluan edelleen nauttia vaatteista ja kengistä, itselläni. Haluan olla tyylikäs leidi. Ammentaa niistä itselleni voimaa ja iloa.

Miten paljon energiaa onkaan vapautunut sen myötä, että tekee itselle vaikeita päätöksiä. Ja kuinka rikkinäiseksi sitä päästääkään itsensä, kun niitä ei uskalla tehdä. Tämän prosessin aikana olen itkenyt taas enemmän kuin pitkään aikaan. Olen kysynyt - taas - ketä olen huijannut, kun luovun. Onko minulla siihen lupa? Olenhan kauan pitänyt kiinni siitä, että minun täytyy saada yrittää intohimoni parissa loppuun asti. Etten varmasti kadu. Etten luovuta liian helposti. Ja muuttuuko identiteettini nyt vai onko tämä vain minuuden kasvua? Pärjäänkö siinä, mitä kohden olen nyt kulkemassa?

Ne hetket, kun näen ihmisten kasvoilla oivalluksen ilon, vievät mukanaan. Se, että voin auttaa jotakuta elämässä edes muutamia askelia eteenpäin vain olemalla läsnä ja sanomalla, että "olet hyvä sellaisena kuin olet", palkitsee. Jospa voisinkin vaikuttaa osaltani siihen, että voimme paremmin ja haluamme kehittyä ihmisinä. Entäs jos edes joku pelastuu burn outin ikeeltä sillä, että puhun sen karmeudesta ääneen. Joku hakee ammattiauttajan apua ennen kuin hukkuu masennuksen kyyneliin.

Meditaatiosta on tullut osa elämääni. Teen sitä etenkin juostessa. Hengitän syvään, tyhjennän mieleni, sopivassa hetkessä unelmoin. Vaikka pelottaakin, etteivät ne toteudu. Mutta tiedostan, että vain uskaltamalla pyytää voin saavuttaa jotain sellaista, mitä oikeasti tahdon. Tiedän jo, että nostamalla katseeni maasta kohti taivasta saan hymyn kasvoilleni. Painamalla pääni jälleen alas, annan surujen ja huolien tulla. Ja että irtipäästämiseksi tarvitsen tilaa ja rauhaa kuunnella itseäni.

Ensimmäisen kerran olen tietoisesti ja vapaaehtoisesti pysähtynyt. Nytkin mieli lähetti pitkään merkkejään. Tällä kertaa ehdin jarruttaa ennen kuin oli ihan pakko...

Leideily muuttuu, mutta se jatkuu yhä :). Nyt se merkitsee enemmän kuin koskaan pienistä asioista ja hetkistä nauttimistä. Intohimojen etsimistä ja niiden toteuttamista. Tässä. Nyt.