perjantai 20. maaliskuuta 2015

Intuitiota ja pyytämistä

Olen ahminut kirjoja. Sellaisia, joista saan oivalluksia omaa elämääni ja minuuttani koskien. Jokainen kirja avaa uuden näkökulman. Jokaisesta saan jonkin uuden ajatuksen työstettäväkseni. Joskus lukeminen on oivalluksien ja heräämisien ilotulitusta. Sellaista, että herää into kokeilla kaikkia kirjassa esitettyjä tekniikoita ja heti. Uskoo lukemaansa niin, että kuvittelee elämänsä muuttuvan jo huomenna. Ja niin se muuttuukin, koska minä muutun juuri sillä hetkellä kun oivallan...



Niin minun kävi P. Peircen Intuitio -kirjaa lukiessa. Sen harjoitusten avulla voi löytää oman intuitionsa ja oppia käyttämään, kuuntelemaan sitä. Minulle tuo kirja oli johdanto siihen, miten pysähdytään ja opetellaan kuuntelemaan itseä. Huomasin pian, että jotain samaa - hengittämistä ja mielen tyhjentämistä, tietoista läsnäoloa - olin tehnyt jo juostessani. Tiedostamattani. Nyt päätin tehdä samoja harjoituksia myös paikallani. 

Etsiessäni intuitioni ääntä, löysin tavan rauhoittaa ja tyhjentää mieleni. Olotilan, jossa kaikki on hyvin. Jossa on vain valoa ja lämpöä. (On muuten jännää, kun alkaa huomata, että intuitio toimii...)

Intuition avulla voi myös pyytää. Kunhan osaa kysyä riittävän tarkasti. Ei riitä, että sanoo, että tahdon parisuhteen. Pitäisi osata määrittää, millaisen parisuhteen haluan ja millaisen ihmisen kanssa. Yhtäkkiä kaikki vitsini siitä, että minulla on 64 sivuinen nivaska kriteereitä potentiaaliselle puolisolle, eivät enää olekaan vitsejä. Fyysisessä maailmassa olen kranttu ja nirso. Intuition maailmassa pyytäessään maailman henkistä viisautta toteuttamaan toiveeni olenkin ihminen, joka osaa määrittää haluamansa erityisen tarkasti. Vähän liiankin hyvin. Mikä on siis totta, kysyy kriittinen ja unelmiini pettynyt minäni, miten minun pitäisi olla?



Ihmisenä olen kaiken ympäröimäni vaikuttama. Miljoonien ajatusten ja odotusten höykyttämä. On vaikeaa olla välittämättä siitä, mitä muut minusta ajattelevat tai mitä muut odottavat. Tätä läksyä olen opetellut kauan: tunnistamaan minän äänen ja elämään sen kanssa. Viime aikoina jos olen sanonut jonkin toiveen ääneen, olen usein jäänyt pohtimaan sitä, että haluanko sitä itse oikeasti. Vai haluanko siksi, että minun odotetaan haluavan. Että minun kuuluu tässä elämäntilanteessa, tässä yhteiskunnassa elävänä haluavan niin. Se, mitä intuitiopöllyissäni mietin ja pyydän onkin sitä omaa ääntäni, joka kumpuaa sydämestäni, minuudestani, sielustani. Se on puhdasta ja aitoa, jollen itse sitä muuksi muuta. 

"Mutta" on ihan mielettömän tehokas sana. Se saa meidät kuulostamaan kriittisiltä ja realistisilta, jalat maassa eläviltä. Siis älykkäiltä, täydellisiltä ihmisiltä! Mutta se myös estää meitä kokemasta ja tekemästä, toteuttamasta, elämästä. 

Me itse olemme se suurin este, miksi haaveemme ja unelmamme eivät toteudu. Vaikka emme varsinaisesti pelkäisi, jostain syystä värähtelemme toiveemme, ajatuksemme vastaisesti. Tutkiskellessani itseäni olen huomannut esimerkiksi, että vaikka kuinka osaan unelmoida siitä tunteesta, että vierellä on rakas ihminen, minussa elää pieni pelko. Samaan aikaan kun tunnen iloa, lämpöä ja riemua, kurkussani on pienen pieni kuristava tunne, rintakehääni painaa. Pienen pieni, mutta se on. Vastustava tunne. Mutta.

"Pyydä niin saat"-kirja (Esther ja Jerry Hicks) on johdattanut minua erityisesti tuohon maailmaan. Tunnistamaan tunteitani, vivahteita niissä. Pyytämään aika ronskistikin. Luomaan unelmieni ympärille positiivisten ajatusten ja tunteiden rykelmää. 

Tänään aamulla unelmoin. Kartanosta merinäkymällä. Auringon paistaessa istuisin pylväskaitein reunustetulla parvekkeella ja lukisin romaaneja. Joisin smoothieta. Meri kimmeltäisi auringon alla. Tietäisin, että kohta lähtisimME purjehtimaan. Tekisin ensin lenkin lähimaastossa, sen päälle pilatessarjan nurmikolla. SöisimME ulkona, patiolla. Aurinkovarjon alla. Höyrytettyä kalaa ja vihanneksia, lasi hyvää kuohuvaa päälle. 

Se tunne, kun vain unelmoi, eikä selitä. Ei kumoa unelmaa realismilla. Ei sano sanaa mutta. Ei haukkuisi itseä suureelliseksi, liian tavoitteelliseksi, materialistiseksi, huonoksi tai kykenemättömäksi. Silloin tuntuu, kuin se unelma jäisi oikeasti leijumaan ilmaan... Kehoon jää jännän kutkuttava, odottava tunne.

Minä haluan. Piste. Eikä muuta.

Vasta opettelen.

Ei kommentteja: