torstai 24. maaliskuuta 2016

Tulevaisuuskuvia ja uudelleentulkintoja

Minäkin vanhenen. Vaikka täytänkin aina vain ja taas 25. Tänä vuonna aloitan uuteen orientoitumista heti. Seuraavan kerran kun on eilisen kaltainen päivä, kymmenluku elämässäni vaihtuu. Ikäkriisistä kyselee moni. Jos on kriiseillyt jo koko vuosikymmenen, tarvitseeko enää? Silti väkisinkin miettii. Mitä on jo saavuttanut, mitä seuraavaksi tahtoo? Onko jotain, mikä jää kokonaan kokematta, jos sitä ei seuraavien 364 päivän aikana toteuta? Onneksi vain muutama ovi painuu raolleen. Mikään ei vieläkään kokonaan sulkeudu. Monen monta on vasta avautumassa.


Tulevaisuus määrittää sen, miten menneisyyttä tulkitsemme. 

Yksi lohdullisimmista ja rohkaisevimmista lauseista, jonka olen pitkään aikaan kuullut.

On jännää, miten erilaisia asioita menneisyydestä poimii, kun niitä tarkkaileekin merkkeinä siitä, miten todennäköisesti onnistun luomaan haluamani tulevaisuuden. Usein kun on niin, että sillä hetkellä, kun olemme vasta asettamassa tavoitteitamme, olemme jo tehneet jotain sellaista, mikä on vienyt meitä oikeaan suuntaan. Pienten, jo otettujen askelien tunnistaminen vahvistaa mielikuvaa, että meillä on tavoite. Se myös vahvistaa uskoamme, että kykenemme haluamamme matkan sen luo taittamaan.

Voi olla, että pienet onnistumisemme ovat tapahtuneet kokonaan toisella elämänalueella. Siksi emme heti näe, että ne hyödyttäisivät juuri asetettua tavoitetta. Mutta niitä tarkkaillessa ja pohtiessa voikin löytää hyviä muistuttajia, kuinka olemme ennekin olleet rohkeita, uteliaita, virheistä oppivia, päämäärätietoisia, innostuneita, sitkeitä, armeliaita, uudelleen jaloilleen nousevia, kävelemään oppivia - osaavia onnistujia.

Samalla monet asiat saattavat saada mielessämme uuden tulkinnan. Uudenlaisen aseman. Jokin, joka aiemmin on näyttäytynyt ja tuntunut epämääräiseltä haahuilulta ja päättämättömyydeltä nouseekin omassa arvoasteikossa ykköseksi. Sen, joka on tuntunut vain vievän liikaa energiaa tuottamatta riitävästi mielihyvää mieltää joksikin, joka on opettanut eniten sitkeydestä ja päättäväisyydestä. Mahdollistanut tämän hetken hyvän olon.

Omalla kohdallani yksi tuollainen uudelleenmäärittelyn kohteena oleva ominaisuus on moniosaaminen - joidenkin mielestä monilahjakkuus. Niin kuin se on minua harmittanut, että en osaa mitään täydellisesti, montaa kyllä hyvin. Hamuamalla omaan osaamiskansioon kaikkea ja vielä jotain muuta, minusta on tuntunut, etten vain osaa päättää. Olen usein ollut ahdistunut siitä, etten löydä sitä omaa juttuani. Etten tiedä, mikä minusta tulee isona.

Nyt kun katson taaksepäin, huomaan rakentaneeni itselleni melko tietoisestikin laajan kokemus- ja osaamispohjan. Sellaisen, jonka ansiosta työpäiväni eivät oikeasti ole toistensa kaltaisia. Jonka myötä voin tehdä melkein mitä haluan. Joka vielä antaa uskoa sille, että kykenen ottamaan haltuuni melkein asian kuin asian niin tahtoessani. Aiemmin ajattelin, että tämä on huono juttu. Etten pysty keskittymään mihinkään. Rääpin vain keikkoja sieltä täältä. Ei ole kunnon myytävää tuotetta. Eikä oikein vakuuttavaa osaamista. Mistään.

Juuri tällä hetkellä tuo moniosaaminen tuntuu siltä, mihin on helppo lähteä uusia tulevaisuuskuvia luomaan. Se tuntuu betonilta jalkojeni alla. Kaiken kivan alulta ja juurelta. Suurelta mahdollisuudelta, jota kohtaa tunnen kiitollisuutta. Joltain sellaiselta, joka hyvin vahvasti määrittää paitsi minua myös sitä, mitä haluan elämältäni.


Tänä pääsiäisenä ajattelin hieman coachata itseäni ja miettiä, miltä haluaisin elämäni näyttävän ja tuntuvan, kun vuoden päästä lepuutan korkokengistä väsyneitä, mennyttä ja alkavaa vuosikymmentä juhlineita jalkojani sohvalla. Minulla on tutina, että tuo moniosaaminen on isossa roolissa miettiessäni, mitä sellaista minulla jo on, jotka mahdollistavat haluamani elämän toteutumisen. Ja minkä pienen pienen teon voin tehdä heti huomenna, joka vie minua ihanne-elämääni kohti?

Sitten sen teen. 

"I am forty but fabulous" - se tulee olemaan teemani. Olkoot tämä paras 39 vee -vuoteni ikinä. :)




maanantai 21. maaliskuuta 2016

Kun tyylikonsultti konmaritti vaatekaappinsa

Viime postauksessa haaveilin siitä, että vaatekaappini olisi siivottu ja kaikki turha poistettu. Että se olisi laatua täynnä: vain oman tyylisiä ja käytössä olevia vaatteita. Tyylikonsulttina ja pukeutumisneuvojana sellainen pitäisi kaiketi kaappini olevan aina. Edellisestä läpikäynnistäkään ei ole kauaa ja silloin vaatetta poistui. Ihan oikeasti, sitä poistui! Silti minulla on ollut tunne, että kaappini on liian täynnä...

Kuulin itseäni ja toivettani. Heti postauksen jälkeen törmäsin monessa eri ympäristössä tällä hetkellä kovasti maailmalla leviävään, trendikkääseen KonMari-metodiin. Japanilaisen Marie Kondon kehittelemään kodin järjestelymenetelmään, jossa tavaroita pohditaan siitä näkökulmasta, tuottavatko ne iloa. Kun kampaajani kertoi konmarittaneensa (mikä sana!!) vaatekaappinsa, en voinut muuta kuin käydä heti kampaajatuolista lähdettyäni ostamassa tuon salaperäisen kirjan. Vaaleanpunainen opus, joka lupaa elämään muutosta. 

Ja kun jokin lupaa muutosta, kunhan vain toimii tietyllä tavalla, olen niin mukana! ;)

Lukiessani ensin naureskelin. Sitten huolestuin masentuneista sukkahousuistani, koska olin säilyttänyt ne aivan väärin. En lainkaan kunnioittaen, tehdystä työstä jalan ja kengän välissä kiittäen. Kirjan luki hetkessä, se vei mukaan. Jotain psykologista siinä on. Halu kokeilla menetelmää erityisesti vaatteisiin kasvoi loppua kohden. Lopulta vain odotin, että olisi sopiva hetki vaatekaapin konmarittamiseen. En millään uskonut, että se voisi tapahtua vain muutamassa tunnissa (eikä kohdallani tapahtunutkaan). Luulen, että Marie ei ole nähnyt näin isoa vaatekaappia (vaikka onkin)... ;)


Perjantai-illan iloksi raahasin kaikki vaatteeni olohuoneeseen yhteen läjään. Yksitellen otin vaatteen käteen ja tunnustelin, tuoko se minulle iloa. Ne, jotka eivät tuoneet lajittelin roskiin heitettäviin ja tavalla tai toisella kierrätettäviin. Roskiin päätyivät lähinnä rikkinäiset ja totaalisen kulahtaneet. Monia rakkaita, mutta sittemmin iloa tuottamattomia vaatteita halailin ja pussailin. Kiittääkseni niitä siitä, mitä ne ovat elämääni tuoneet.

Löysin paljon yhtymäkohtia siihen, miten tähän asti olen ajatellut vaatekaapin siivoamista ja toimivan vaatekaapin kokoamista:

  • Liian pieni vaate, kiristävä ja puristava on ikävä. Samoin liian isona päällä roikkuva. Ne eivät tuota iloa. 
  • Jostain vaatteesta tuli iloa tuottava, kun keksin, minkä pari se on. Yksinäiset, väärän malliset, päällä ikävän tuntuiset, joita ei oikein haluaisi laittaa päälleen - niitä tuskin voi tuntea iloa tuottaviksi.
  • Minua häiritsee vaatteissa juuri kulahtaneisuus. Pienikin. Sellainen, joka monen mielestä on vain hyväntahtoista ajan tuomaa patinaa. Hyvältä näyttävä, ryhdikäs, muodossaan pysyvä vaate on ilo silmälle.
  • Jos juhlamekko on palvellut jo viidessä tilaisuudessa, on aika päästää se eläkkeelle tai toisen juhlatilaisuuksia ilahduttamaan.
  • Jos minusta tuntui, että vaate pitää peittää jollain, jotta sen voi laittaa päälle, en usko sen tuottavan iloa. Vaatteet ovat niin kauniita, että niiden kuuluu näkyä. Olen onnekas, että saan esitellä ja kantaa niitä ylläni. :)

Toisaalta opin taas tuntemaan itseäni paremmin:

  • Kaapissani on paljon vaatteita, joita en vain raaski heittää pois, koska syy x tai y. Olen hyvä keksimään syitä. 
  • Olen hankkinut paljon värikkäitä yläosia, mutta ne eivät tuota minulle iloa. Värikarttani iloitsee hankinnoistani, mutta... En ole koskaan oikein uskonut kohdallani värikkäisiin puseroihin ja t-paitoihin, mutta nyt sydänkin vahvisti asian. Siirrettyäni ainakin viisi värikästä yläosaa kierrätyskasaan annoin itselleni luvan pysytellä jatkossa turvallisessa mustassa. Omalle tyylille saa olla uskollinen. Se ei ole tylsää. Oma tyyli tuntuu omalta ja tuottaa iloa ja itsevarmuutta!
  • Tara Jarmonin jakku - etkö olisi voinut edes hieman sydäntä pompottaa, oikeasti? (Brändimielikuva, hinta, leikkaus, viimeistely, mikään ei muuttanut tätä)
  • Luulen, että en ole heittänyt joitain vaatteita pois jo aiemmin, koska olen halunnut vain omistaa paljon vaatteita. Mielellään vielä laadukkaita merkkejä. Että vaatekaappini näyttäisi pätevältä. Kuin se olisi määrästä kiinni. Enemmänkin kait siitä, että jokainen vaate on käyttökelpoinen ja rakas...
  • Eniten ilon pilkahduksia tunsin hypistellessäni pitsiä, paljetteja, haalareita... Arkeni tulee olemaan täynnä juhlaa jos se vaatteista on kiinni.

Todellisuuskin iskee pian:

  • Minulla ei ole enää kevättakkia. Ne eivät tuottaneet iloa. Toivon, että talvi joko jatkuu jonkin aikaa, jotta ehdin tehdä uuden takin. Tai sitten tulee suoraan kesä. 
  • Mökillä tulen jatkossa käyskentelemään pikkumustassa, koska rönttövaatteet eivät tuottaneet iloa...
  • Jo karsitusta kaapistani lähti reilu puolet pois - kyltymätön mieli kysyy heti, millä tilan täyttäisi?

Mutta myönnän: nyt kaappini näyttää minulta. Jokainen vaate on potentiaalinen huomenna käytettäväksi. Muutaman järkiperusvaatteen jätin. Mutta vain sellaiset, joiden tiedän tuottavan myöhemmin iloa, tietyssä hetkessä. Kuten paukkupakkasilla. Kiitos tämän talven tunnetilojen, jotka pystyin vaivatta palauttamaan mieleeni.


Heti kaapin järjestelyn jälkeen lähdin kaupungille. Mielenkiinnosta pyörähdin muutamassa vaatekaupassa. En kokenut tarvitsevani mitään. Mikään kaupoissa ei tuottanut niin paljon iloa, että se olisi päässyt tyhjentyneen kaapin täytteeksi. Rituaali oli tehnyt tehtäväksi. 

Seuraavaksi on kenkien ja laukkujen vuoro. Oh dear! En päästä itseäni helpolla. Säästytäänköhän hyvästejä jätettäessä kyyneliltä?

p.s. Pari päivää järjestelyn jälkeen otan yhden lempimekoistani kaapista. Tuntuu, että se tuottaa vielä enemmän iloa, kun sitä ei tarvitse etsiä rutistuksesta muiden vaatteiden seasta. Kuin se olisi saanut levätä ja suoristua henkarissa levätessään. Valmiina kohti uusia seikkailuja.

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Laatu

Viime syksynä hetkenä eräänä mieleeni nousi kysymys: millaista elämäni olisi, jos oikeasti satsaisin laatuun määrän sijaan? Mitä silloin tekisin? Mitä valitsisin? Pian tuo sana, laatu, pääsi kirjoitettuna keittiöni liitutauluseinälle. Samalla se altistui syvemmälle tarkastelulle. Näenhän sanan aina juodessani aamukahvia.



Olen aina halunnut uskoa "pyydä niin saat" -teorioita. Että, kun oikein pyydän ja toivon, niin haluamani asiat vain ilmaantuvat elämääni. Minusta tuntuu, että vaikka kuinka olen pyytänyt rahaa tai rakkautta, ei niitä ole ilmaantunut. Tiedän kyllä, että olen liikaa ajatellut niiden puuttumista, vaikka olemassaoloa olisi pitänyt. Siis oma vika. Väärin ajateltu. ;) 

Laatu tuntuu olevan ensimmäinen juttu, jota olen tietoisesti omaan elämääni toivonut ja havainnut sitä myös pian saavani. Vaikka vain pohdiskelin ja hyvin abstarktilla tasolla ensin tunnustelin. Enkä nyt tarkoita luksusta. 

Koska tunnen eläväni juuri nyt laatuelämää, olen pysähtynyt miettimään, mitä tuo laatu tällä hetkellä on elämässäni? 

Mielenrauhaa, hidastamista. Tasapainoa. Ajattelen ensin, teen vasta sitten -toimintaa, joka suhteellisen nopeakäänteiselle ihmiselle on aiemmin tuntunut jopa mahdottomalta saavuttaa. Vähemmän purettuja ompeleita. Useampia sellaisia vaatteita kaapissani, joiden tiedän palvelevan minua pitkään. Luomumaitoa. Tuoreita kasviksia. Estetiikkaa. Ja vaikka en halua kääntää laatua luksukseksi (todelliseen sellaiseen ei ole varaa) tai brändipröystäilyksi, nautin suuresti, kun kenkähyllyäni kuvaavat sanat "fabulous but quality". 

Tottakai ajattelu on laajentunut myös kotiin ja sisustukseen. Haluaisin, että minulla olisi ympärilläni vain sellaista tavaraa, josta nautin ja/tai jota tarvitsen. Kaikkien kaappien ja laatikoiden myllääminen tuntuu kuitenkin niin työläältä, että kroppa ei vielä ole lähtenyt mielen matkaan. Ajattelen siis ensin asiaa, perinpohjin.  Pienet rempattavat asiat kotona ovat alkaneet ärsyttää siinä määrin, että pelkään pian asuntoni peittyvän muoveista. Kaikki rikkinäinen, vaikka se olisi vain vintillä odottamassa kuormaa Sorttiin, vaivaa.

Kokatessa olisi ihanaa, kun olisi kaikki välineet olemassa. Vihannesmandoliinit ja muut. Kiiltävät pannut, juuri oikeanlaiset kattilat. Kauneutta ja kätevyyttä. Ehkä se saisi minut viihtymään vielä paremmin hellan ääressä, johon olen taas omaa paikkaani ollut sovittelemassa. Ravinto-ongelmaankin kun tuntuu, että sana laatu on sittenkin se ratkaisu. Kun päätin lähestyä syömisiäni siitä näkökulmasta, että nautin jokaisesta suupalasta, jonka suuhuni laitan, kiinnostus ruokaan on palannut. Ruoka voi olla hyvää, mutta terveellistä. Te muut ehkä sen jo tiesitte. Itse tajusin vasta, kun olen luopunut pakkomielteisestä määrien ajattelusta "syö useammin, vähemmän hiilareita, enemmän proteiinia."


Mielenkiintoisinta on ollut laatu-ajatuksen vaikutukset omaan tapaani tehdä töitä. Työnlaatuun. Se ei ollut alunperin tavoite eikä edes toive - enemmänkin osoitus siitä, että mielessä pyörivillä asioilla on vaikutuksensa koko elämään. Olen aina kuvitellut tekeväni työni hyvin. Viime aikoina olen kuitenkin saanut erityisen paljon hyvää palautetta. Hämmentävimmältä se tuntuu silloin, kun omasta mielestä on vain kiire ja stressi. Selitän itselleni, ettei ole ollut aikaa sählätä. Kaiken on pitänyt mennä kerralla putkeen. Ja niin on käynyt. Miksi? Kun tekee vain asioita, joista nauttii, omaa tekemistään kehittää automaattisesti. Vähemmällä työllä saa enemmän. Täydellinen onnen ansaintalogiikka. Samalla itsevarmuus lisääntyy ja sitä myöten myös laatu. Mikä ihana ajatus, että työskentelemällä laadukkaasti 4h voisit saavuttaa parempia tuloksia kuin sähläämällä ja haahuilemalla 8h.

Monessa menestysreseptissä lähdetään ajattelusta enemmän, pidemmälle ja kovempaa - ja se on juuri se, jota minun on ollu vaikea viime vuosina toteuttaa. Koska se tuo mukanaan pelon, etten kykenekään. Vaikka olen todella kilpailuhenkinen ja haluaisin olla paras, tottakai. Kohdallani se johtaa kuitenkin vain suorittamiseen. En ajattele, että laiskottelemalla pitäisi saada palatseja. Tai täysin riskittömällä sijoittamisella miljoonia. Jotta saa, pitää myös antaa.

Mutta entäs jos elämääni määrittäisikin minimal elegance*? Millaiseen menestykseen vähemmän on enemmän -ajattelu voisikaan johtaa? Silloin laatu on avainsana siihen, että menestyy omassa elämässään, omilla kriteereillä. Että elää oikeasti omannäköistä elämää. Tekee valintoja sydämestä. Luottaen vahvasti siihen, että kun tekee asiat hyvin, se kantaa ajan myötä hedelmää. Olenko oikeasti luottanut? En. Luotanko nyt? Teen parhaani.

*Minimal Elegance on mm. eräästä ratkaisukeskeisestä terapiamuodosta käytetty kutsumanimi, jossa hoitotuloksiin pyritään mahdollisimman vähäisillä tapaamisilla, tiettyjä työkaluja tehokkaasti hyödyntäen. Tutustuessani siihen, näkökulma kolahti minuun täysillä. Nyt törkeästi lainaan tuota termiä, koska koen sen hyvin kuvaavan sitä, millaista elämää haluaisin elää.





lauantai 5. maaliskuuta 2016

Pienet hyvät teot


Tunne, kun ympärilläsi olisi tuhat ja sata kiinnostavaa asiaa, mutta jostain syystä pysyttelet tiukasti sohvallasi ja tuijotat somesisältöä. Tai vain haahuilet ympäriinsä, tarttumatta mihinkään, tekemättä mitään. Muistat toki soimata itseäsi myöhemmin illalla, kun et taaskaan saanut mitään aikaiseksi. Kerrot itsellesi, että olet laiska, aikaansaamaton, lurjus. Nämä sanat mielessäsi menet nukkumaan ja aamulla alkaa sama laulu.

Pitäisi, haluaisin, olisi kiva, mutta...

Siinä sohvalla "olisi kiva" -juttuja ajatellessasi saat kyllä tunteesta kiinni. Miltä tuntuisi sovittaa koko vaatekaappi läpi, siivota se samalla, löytää vanhoja vaatteita uudestaan, tehdä tilaa uudelle. Miltä tuntuisi juoda kaksi smoothieta päivässä. Aamulla vitamiinipitoinen, kirkkaanvärinen, raikas. Iltapäivällä jokin vähän ruokaisampi. Lehtikaalia ja pinaattia. Miltä tuntuisi piirtää, maalata, laulaa ja soittaa. Ihan yhtäkkiä olla vain luova ja luoda. Miltä tuntuisi, kun ikkunat olisi pesty ja ulos näkisi ilman tahroja. Aurinko pääsisi siivilöitymättä sisään. Mieleen ja sieluun. 

Miltä tuntuisi olla omasta mielestä täydellinen ihminen: joka hetki aikaansaava ja reipas, iloinen ja tasapainoinen, puhdas?

Kuitenkin aloitamme ja teemme joka päivä jotain, huomaamattamme. Silloin kun ostamme yrttipuskan pöydällemme haaveena, että siitä saisimme makua viikkojen ajan arkeen. Kun ilahdumme vanhojen farkkujen mennessä päälle. Kuoriessamme välipalaksi appelsiinin. Avatessamme sälekaihtimet aamulla. Piirtäessä tylsän palaverin muistiinpanopaperin täyteen ornamentteja.

En ole läpeensä laiska ja lurjus. En vain muista aina kehua itseäni niistä pienistä hyvistä teoista, joita itselleni teen. Sori siitä.