sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Uusi vuosi ja uudet tuulet



Uusi vuosi on ihan kynnyksellä. Odottaa vain, että elämme tämän yhden lyhyen valoisan hetken vielä ja sitten on sen vuoro. Tänään katsotaan sopivasti taaksepäin. Ja asetetaan toiveita ja tavoitteita tulevalle.

Viime vuonna tähän samaan aikaan ajattelin, että silloinen tuleva uusi vuosi 2017 olisi minulle paras ikinä. Olin monella tapaa uuden alussa. Viettämässä pyöreiden vuosien juhlavuotta. Edessäni oli projekti, joka oli kuin minulle luotu. Maratontreenit maistui. Uudet ideat pörräsivät päässä.

Vuodesta tulikin yksi raskaimmista ikinä, jonka myötä olen saanut jälleen huomata, kuinka nopeasti tasapainoinen, elämästä nauttiva ihminen voidaankaan vetää kuiluun, kun asiat ympärillä eivät ole oikeita. Sen myötä olen joutunut nöyrtymään ja pysähtymään jälleen itseni äärelle. Miettimään vakavasti, mikä on minulle tärkeää ja mikä tekee minusta onnellisen. Ja erityisesti: minkä asioiden kanssa voin hyvin.



Se tärkein oppi tältä vuodelta on: kuuntele sydämesi ääntä.

Niin tehdessä voi olla, että joutuu tekemään kipeitäkin, vaikeita ratkaisuja. On päästettävä irti. Tehtävä päätöksiä, joissa ei ole rationaalisesti, paperille kirjoitettuna mitään järkeä. Uskallettava tarttua jälleen uuteen, heittäytyä mukaan. Löydettävä voimaa takoa uusia ovia.

Jossain välissä menneen syksyn aikana löysin Netflixistä sarjan nimeltä When Calls the Heart, Sydämen kutsumus. Sen maailma ja erityisesti sanoma taisi olla juuri sitä, mitä kaikkein vaikeimpina hetkinä tarvitsin: kuuntele sydämesi ääntä ja tee niin kuin se sanoo. Siten päädyt itsellesi oikeiden asioiden pariin. Katson jaksoja yhä uudelleen ja uudelleen. Koska sarjassa elää toivo. Toivo rakkaudesta, paremmasta huomisesta, mahdollisuuksiin tarttumisesta. Toivo siitä, että toiveet toteutuvat.

Vuoteen 2018 katson hyvin toiveikkaana, uteliaana. Todellisuudessa olen ihan täpinöissäni!!! Kiitos uusien projektien, jotka ovat ilmaantuneet aivan tämän vuoden viime metreillä elämääni. Yksi - se jonka kanssa en meinaa pysyä nahoissani - on Tyylitellen.fi. Toteutamme sitä yhdessä Merjan kanssa. On ollut upeaa tutustua uuteen ihmiseen ja löytää hänen kanssaan sellainen yhteys, jonka myötä haluaa alkaa kirjoittaa uutta blogia. Luvassa on elämänmakuista keskustelua tyylistä, pukeutumisesta, mahdollisuuksista ja elämästä - ja kaikesta siltä väliltä. Tervetuloa mukaan matkallemme.



Mikä on ihmeellisintä: elämä ei päästä irti intohimoista. Viime vuonna ajattelin laittavani pisteen muodin maailmassa toimimiselle. Mutta siinä ei käynytkään niin. Muodin uhri onkin vielä syvemmällä intohimonsa pauloissa, vaikkakin hieman eri näkökulmasta asiaa nykyisin katsoen. Ja ne kaikki uudet suunnitelmani, nekin liittyvät muotiin. Tätä ihmetellessäni mieleeni nousee lause: "Saat sen mistä luovut."  Ehkä se todellakin on niin.

Ihanaa vuodenvaihdetta ja menestyksekästä Uutta Vuotta!

lauantai 23. joulukuuta 2017

Omannäköinen joulu

Mikä on joulu?



Mietin siivouksen keskellä. En kutsu sitä joulusiivoukseksi, koska tavoitteenani ei ole siivota sen enempää kuin varmistaa, että oloni on mukava. Sen verran, että kun tapaninpäivänä vihdoin voin kääriytyä viltin alle sohvalle lukemaan kynttilänvalossa hyvää romaania ja maistamaan erityisen hyvää punaviiniä, sotkut ympärilläni eivät häiritsisi hengittämistäni. Siivotessani kuuntelen joululauluja, koska useimmissa on kaunis melodia ja tunnelma. Tänä vuonna olen pysähtynyt kuulemaan myös laulujen sanoja.

"Näin sydämeeni joulun teen..."

Lapsuudessa rakastin joulua. Sen tunnelmaa ja tuoksuja, koristeita. Niin kuin lapsi rakastaa. Jossain aikuisiässä joulu muuttui ahdistavaksi. Joksikin, joka vain pitää suorittaa perinteitä toistaen. Vasta viime vuosina olen osannut pukea ahdistukseni sanoiksi: koska en tiedä miltä minun ikioma jouluni näyttäisi, en osaa nauttia niistä muistakaan. Ihminen, joka kaipaa koko ajan muutosta ja uudistusta ympärilleen ei osaa tukeutua perinteisiin, vaikka luokin niitä myös itse. Koska tässä vaiheessa vuotta ei ole enää voimia uudistaa, on helpompaa tehdä niin kuin on aina tehty.



"Arkihuolesi kaikki heitä" 

...soi täpötäydessä tavaratalossa. Lahjoista ja ostoksista stressaantuneet ihmiset kiukuttelevat ja etuilevat kassajonoissa. Hyllyt tyhjenevät. Tuote, jota ei äsken ollut, saattaa löytyä ihan toisesta paikasta. Lakritsitiskillä vielä voimissaan oleva myyjä tarjoaa maistiaista. Seuraava kassalla huokaa, kun ei enää muista, onko pyytänyt jo maksun vai ei. Kello on vasta kolme päivällä ja tavaratalo on auki vielä tunteja ennen yön lepoa. Toivotan voimia. Taidamme olla spesialisteja korvaamaan arkihuolet juhlahuolilla.

"...itsestäni etsittävä on mun joulurauha."

Joulu on antamisen juhla. Itse haaveilen siitä, että keksisin lahjaksi jotain nokkelaa - ja hankkisin sen hyvissä ajoin. Hihkuisin innosta, kun käärisin lahjaa pakettiin. Se paras hetki kuitenkin on, kun lahjan saaja avaa paketin ja ymmärtää ajatuksen taustalla. Siihen hetkeen kiteytyy paljon: ymmärrystä, halua toivoa toiselle hyvää, iloa, kanssakulkemista, rakkautta. Ehkä tämä ajatus on taustalla, kun jaksaa juosta vielä kolmanteenkin lelukauppaan tuijottamaan tyhjiä hyllyjä kaikki etukäteen laaditut budjetit jo ylittäneenä. Toive nähdä lapsen ilosta loistavat silmät.

Entäs ne 364 muuta päivää vuodessa: "miten muistan itselleni tärkeitä ihmisiä silloin?" kysyn mielessäni, kun ladon ostoskasseja viereiselle tuolille juodakseni kupillisen glögiä.




"Tonttu puoliksi unissaan
Ajan virtaa on kuulevinaan
Tuumii minne se vienee
Missä se lähde lienee"

Entäs jos tänä vuonna olisikin vain. Käyttäisi joulun ajan siihen, mihin monet laulutkin meitä kehoittaa: olemaan ja rauhoittumaan, pysähtymään. Hemmottelisi itseään nautinnoilla, joiden valmistus ei vie liikaa energiaa. Koristelisi ympäristöään juhlaan sen verran kuin se tuntuu hyvältä. Yhdellä kukalla tai isommalla kuusella - tai ei kummallakaan.

Varaisi runsaasti aikaa hengittämiseen, yksin ja yhdessä. Sanoisi itselleen, että joulu tulee, vaikka ei tekisi mitään...

"...viivy vielä pieni hetki, vaikka onkin pitkä retki."


Ihanaa, omannäköistä joulua!





lauantai 16. joulukuuta 2017

Irtipäästämässä

Vuosi sitten Kodin Kuvalehdessä julkaistiin juttu tarinastani. Hymyilevän ladyn päällä huusi otsikko: "Aina ei tarvitse olla kympin tyttö." Halusin kaikkien tietävän, että työelämää voi järjestää niin, ettei kenenkään tarvitsisi palaa loppuun.

Kodin Kuvalehti 14/2016

Tuo juttu kirjoitettiin silloisen uuden elämän alussa, yhtenä projektin tärkeimpänä päivänä. Aamulla oli julkaistu lehdistötiedote. Siinä samalla, kun uppouduin kertomaan omaa tarinaani, olin koko ajan valmiudessa vastaamaan toimittajien kysymyksiin. Muistan ristiriidan, joka värisi kehossani.

Tänään istun sohvalla villasukat jalassa kahvia juoden ja luen juttua kuin se olisi kirjoitettu itselleni elämän ohjenuoraksi. Jälleen umpikujaan joutuneena, umpiväsyneenä, kykenemättömänä katsomaan vasemman lisäksi myös oikealle. Katson kuvia, kuin ne olisivat vieraasta ihmisestä otetut. Elämä on jälleen muistuttanut, mitä minussa tapahtuu, kun kunnianhimo ottaa niskalenkin intohimosta. Mitä minulle tapahtuu, jos unohdan elämäni tärkeimmän ihmisen eli itseni ja oman hyvinvointini. Millaisen taakan omille hartioilleen asettaakaan, jos ei ymmärrä, että ysi on useimmiten ihan riittävän hyvä ja enemmänkin.

Kunnianhimo haluaisi vain muuttaa olemassa olevaa asiantilaa, sisältäpäin. Mukautua ja mukauttaa. Intohimo huutaa, ettei sille silloin jää tilaa hengittää. Kunnianhimo kertoo, että irtipäästäminen olisi luovuttamista, kykenemättömyyttä, heikkoutta. Intohimo itkee, koska se ei pääse käyttämään luomisvoimaansa - ja rohkeuttaan. Minuuteni vahvuuksia ja heikkouksia.

Kuva: Maria Malmi

Lopulta on ajautunut niin syvälle tunneliin, että on myönnettävä itselle, että tällä tavalla en löydä perille. En löydä mihinkään. On uskallettava pysähtyä ja kääntyä toiseen suuntaan.

On päästettävä irti. Vaikka pelottaa ja hävettää - ja helpottaa.

Sillä hetkellä, kun henkisesti päästää irti, maailma avautuu uudestaan. Ideoita tulvii mieleen. Näkee likaisenkin ikkunan läpi harmaana lainehtivan meren. Maistaa kahvin maun. Vähitellen uskaltaan kokeilla, josko haluaisin innostua uudestaan. Jos jokin niistä asioista, jotka aiemmin ovat tuottaneet iloa, tuottaisivat sitä nytkin. Keho saa levätä, koska sen ei tarvitse olla koko aikaa valmiudessa. Hampaita ei tarvitse purra yhteen. Aivojen ei tarvitse koko aikaa tuottaa ratkaisuja. Mieli saa olla välillä tyhjä.

Se ymmärtää, että miettiä voi myös vasta huomenna.

Kuva: Maria Malmi