torstai 16. maaliskuuta 2017

Arvot hyvän elämän kriteereinä

"Mikä muu sinulle on elämässäsi tärkeää kuin..." Kysymys tunkeutuu tietoisuuteeni läpi kyynelten ja niiden muodostaman suojamuurin. Reaktiostani tiedän heti, että tämä on juuri se, joka aloittaa päässäni jälleen eräänlaisen legopalikoiden uudelleenjärjestäytymisen. Päässäni rätisee, kun hermoradat, assosiaatioketjut tai mitkä lie yhdistyvät jälleen toisin. Mieli skannaa varastohyllyjään etsien laatikkoa, jossa lukee päällä: "Tärkeää!" Olen kysymyksestä yllättynyt. Kuin se olisi jotenkin täysin uusi ja ennen kuulumaton. Vaikka olen kuullut sen usein ja kysynyt sitä itsekin. Itseltäni ja muilta. Olemme ytimessä. Puhumassa arvoista.


Arvot ovat itse itsellemme asettamia hyvän elämän kriteereitä. Ne ovat uskomuksia siitä, miten mielestämme elämää tulisi elää, miten asioiden tulisi olla. Ajattelemme niiden olevan pysyviä, koska ne muuttuvat hitaasti. Osa arvoistamme tulee kotoa, kasvatuksen myötä. Osa ympäröivästä yhteiskunnasta ja sen kulttuurista. Nekin me muokkaamme mielessämme vähitellen itsellemme sopiviksi. Standardeiksi, joita vasten väistämättä peilaamme kaikkea kokemaamme, jokaista valintaamme ja ratkaisuamme.

Arvot muuttuvat matkalla, mutta eivät kovin heppoisin perustein. Jotta jostakin asiasta tulee itselle arvo, se täytyy kokea erityisen tärkeäksi, elämää olennaisesti määrittäväksi, hyvän elämän kokemusta lisääväksi. Jotta arvo muuttuisi toiseksi, tarvitaan paljon tietoa ja omakohtaista kokemusta. Muutoksen tärkeys täytyy itse tuntea ja kokea.

Kun elämä järkkyy, tapahtuu jotain, joka on vastoin omia arvoja. Perustaa heilutetaan. Joudumme turvattomuuden tunnemyrskyyn. Sen myötä joudumme joko hyväksymään ristiriidan tai muuttamaan jotain - usein arvojamme, jos itse asiantilaa emme voi. Koska ympäristö on täynnä kilpailevia arvoja, hypääminen omien arvojen vastaiseen elämään on helppoa. Maailma on houkutuksia täynnä. Jokin toinen arvoympäristö kun voi tuoda meille enemmän hetkellistä ihailua ja arvonantoa, jopa rakkautta ja onnea. Kokemamme sisäinen ristiriita saa meidät kuitenkin lopulta joko siitä luopumaan tai - muuttumaan.

Mitä enemmän ihmettelen omia elämäni kriisejä ja vaikeita valintatilanteita, sitä merkityksellisimmiksi koen arvojen roolin niissä. Pinnallinen käytöksen tai ajattelun muutos saattaa toimia ensiapuna. Mutta todellinen muutos ja eheytyminen alkaa vasta, kun löydetään ratkaisu, joka on omien arvojen mukainen. Kyynelten loppuminen ei riitä. Täytyy tietää, miten ne saadaan jatkossakin pysymään poissa.

Omien arvojen vastainen elämä väsyttää. Se turhauttaa ja katkeroittaa. Jopa sairastuttaa. Olemme erilaisia siinä, kuinka kauan mielemme kestää sisäistä ristiriitaa. Usein pitkittyneeseen väsymykseenkin etsitään syitä läheltä: nukuin huonosti ja liian vähän. Vaikka todellisuus voi olla, että elää itseään vastaan, joka on uuvuttavampaa kuin ajattelemmekaan. Silloin pieni hetki tärkeän asian parissa ei enää riitäkään palauttamaan energiatasoja. Tarvitaan suurempia muutoksia.

Kun elämä hymyilee ja omaa onneaan hehkuttaa, on helppo nähdä yhteys tapahtumien ja omien arvojen välillä. Elämä sujuu juuri niin kuin on toivonut. Unelmat kertovat arvoistamme. Niiden toteutuminen siitä, että myös maailma tarjoaa meille sillä hetkellä arvojemme mukaista elämää.

Arvojen äärelle harvoin pysähtyy silloin, kun elämä sujuu. Enemmänkin kiinnostumme niiden tarjoamasta ymmärryksestä ja turvasatamasta vasta, kun elämä on jo heitellyt. Niihin tutustuminen vaatii itsensä tutkailua. Uskallusta kuunnella itseä. Kykyä erottaa se, mitä on siitä mitä muut haluavat olevan. Halua vastata kysymykseen rehellisesti: mikä on minulle tärkeää?

Vastaus voi yllättää. Mutta sen löytäminen voi mahdollistaa jälleen sen, että ponnistaa arjen haasteisiin vakaalta maalta, mielihyvää kokien.












keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Se toinen minä

Hei sinä  siellä peilissä. Sinä, jolla on tyhjät silmät ja hymytön naama. Mihin sinä piilotit sen toisen. Iloisen, tasapainoisen, unelmoivan, haaveilevan? Se oli tässä vielä puoli vuotta sitten. Minne hänet karkoitit?



Hän joo halusi muutosta. Meni tyhmänä kertomaan sen kaikille, asettui odottamaan. Kunnes se muutos tuli ja hän heti tajusi, että tilausta olisi pitänyt tarkentaa. Olitko se sinä irvistelijä siellä peilissä, joka toit tämän muutoksen? Tajusit tilaisuutesi tulleen. Näit mahdollisuuden jälleen ottaa minusta vallan. Bitch.

Olen 10 vuotta taistellut sinua vastaan. Puhunut, syönyt lääkkeitä, tehnyt erilaisia harjoituksia, istunut terapioitavana ja coachattavana, etsinyt ilon lähteitä heinäsuovasta, keksinyt ratkaisuja... vain, jotta sinä katoaisit. Häipyisit kuin tuhka tuuleen. Koska sinun kanssa minä en jaksa. Sinä olet kova. Sinä et ymmärrä. Sinä ruoskit minua tekemään enemmän, vaatimaan enemmän, odottamaan enemmän silloinkin kun olen jo polvillani itkuni voimasta.

Sinä kuvittelet, että hyvä asema, parempi työ ja raha ovat avain onneen. Sinä myös kuvittelet, että vain olemalla yliosaaja, parempi kuin kukaan muu, elämässä pärjää. Mutta olen minä pärjännyt ilman sinuakin. Paremmin kuin hyvin. En välttämättä noissa asioissa, mutta niissä, mitkä olen kokenut tärkeiksi. Kuten ihmissuhteet. Hymyileminen, Tunteminen. Merkityksellisten asioiden tekeminen. Minä itse.

Ja sinä tiedät, että minä, joka nyt puhun, olen todellinen minä. Minä haluan mielenrauhaa. Haluan iloita ja nauttia elämästä. Haluan kokea ja nähdä. Minä haluan välittää siitä, mitä laitan suuhuni, aamulla päälleni. Minä haluan voida nauttia ihmisistä ympärilläni. Maistaa samppanjan pähkinäisyyden, tuntea juoksun flown, ajautua ompelun ja musiikin vietäväksi. Ja kyllä, me molemmat tykkäämme mustasta, mutta minä en välittäisi siitä harsona kasvoillani. Muurina sydämeni ympärillä.

Miksi sinä tulit? Miksi et vain voinut pysyä poissa?
Ja miten ihmeessä kykenit ottamaan vallan niin nopeasti? Juuri kun olin sinut unohtanut...